Keski- ja Itä-Euroopan ay-liike:
Vallanpitäjien käskyläisestä itsenäiseksi voimaksi

Ahjo (19.11.2009 - Juhani Artto) Minkälainen ay-liikkeen tila on Euroopan entisten sosialististen maiden alueella 20 vuotta Berliinin muurin murtumisen jälkeen? – Alueella, jolla toimii Neuvostoliiton ja Jugoslavian hajoamisen jälkeen yli 20 itsenäistä valtiota Baltiasta Balkanille ja Keski-Euroopasta Venäjälle.

Tänään tuon laajan alueen ay-liikkeillä on monet kasvot. Ay-järjestöjen vaikutusvalta vaihtelee kohtalaisesta vähäiseen.

Vahvimmillaan se on taannoisen Berliinin muurin seudulla. Siellä länsisaksalaisten ammattiliittojen mittava tuki nosti yhdistyneen Saksan itäisen osan ay-liikkeen nopeasti tehokkaaksi voimaksi. Jo vuonna 1996 entisen DDR:n alueella 56 prosenttia palkansaajista oli markkinataloutta soveltaneiden kollektiivisten työehtosopimusten piirissä. Saksan yleistä trendiä seuraten osuus on tosin sen jälkeen laskenut.

Uudelleen itsenäistyneen Eestin nuori ay-liike edustaa keskisessä ja itäisessä Euroopassa kehityksen toista ääripäätä. Se on pysynyt marginaalisena tekijänä, kuten myös Latvian ja Liettuan ay-liikkeet. Baltian maissa pääosa työehtosopimuksista on yrityskohtaisia ja keskittyy palkkamääräyksiin. Toimialakohtaiset työehtosopimukset ovat harvinaisia.

Baltiassa matala järjestäytymisaste

Tuoreen selvityksen mukaan Baltian maiden palkansaajien järjestäytymisaste on matala, kun sitä verrataan muihin maihin, jotka ovat sosialismin entiseltä alueelta hankkiutuneet EU:n jäsenvaltioiksi. Eestissä ja Liettuassa järjestäytymisaste on alle 10 prosenttia. Täpärästi tuon rajan yläpuolelle sijoittuvat Latvia, Puola ja Slovakia.

Listan toisessa päässä komeilevat Romania yli 40 prosentin ja Slovenia yli 30 prosentin järjestäytymisasteellaan. Niitä seuraavat Bulgaria, Tsekki ja Unkari, joissa runsas viidennes palkansaajista on ay-järjestöjen jäseniä.

Lukuihin kannattaa suhtautua ainoastaan suuntaa-antavina, selvityksessä huomautetaan.

Menneisyyden kaikuja

Sama huomautus on paikallaan Venäjällä, jossa suurin ammatillinen keskusjärjestö FNPR ilmoittaa jäsenmääräkseen 28 miljoonaa henkilöä. Ilmoitettu jäsenmäärä on paljon mahtavampi kuin keskusjärjestön ja sen jäsenliittojen käytännössä osoittama kyky vaikuttaa palkansaajien työehtoihin ja työlainsäädäntöön.

FNPR ei ole vallanpitäjien sylikoira, kuten Neuvostoliiton aikaan toiminut virallinen ay-organisaatio, mutta FNPR ei ole myöskään Putinin-Medvedevin hallintoon nähden selkeästi itsenäinen edunvalvontajärjestö. On kuvaavaa, että 2000-luvun kovissa työehtokamppailuissa työntekijöitä ovat edustaneet FNPR:n ulkopuolella olevat ay-järjestöt, kuten kaivos-, satama- ja autotyöläisten itsenäiset ay-organisaatiot.   

Valko-Venäjällä asetelma poikkeaa olennaisesti keskisen ja itäisen Euroopan muista maista. Se on kuin jäänne neuvostovallan vuosikymmeniltä. Presidentti Aljaksandr Lukašenkan hallinto on vuosia vainonnut aina vankilatuomioita asti ay-aktiiveja, jotka ovat puolustaneet vallanpitäjistä riippumattomia ammattiliittojaan muun muassa metalliteollisuudessa.

Runsaasti yritys- ja toimialakohtaisia työehtosopimuksia

Puolassa 1980-luvulla maailmanmaineeseen kamppailullaan kommunistihallintoa vastaan noussut Solidarnosc on vakiinnuttanut asemansa työmarkkinaosapuolena. Kukoistuskautta seuranneen laskun jälkeen sen jäsenliittojen jäsenmäärä on viime vuosina taas kasvanut ja on nyt noin 850 000. Hieman Solidarnoscia pienempi on sen kanssa kilpaileva OPZZ, joka on sosialismin kaudella toimineen keskusjärjestön sisäisesti uudistunut perillinen. Kolmannes Puolan palkansaajista on kollektiivisten työehtosopimusten piirissä. Melkein kaikki sopimukset ovat yrityskohtaisia.

Tsekissä järjestäytyminen on keskittynyt Cmkosiin, jonka jäsenliitoilla on runsaat 500 000 jäsentä. Toimiala- ja yrityskohtaisilla työehtosopimuksilla säänneltiin viime vuonna useamman kuin joka neljännen palkansaajan työehtoja. Myös eräät Cmkosin ulkopuolella olevat järjestöt ovat solmineet toimialakohtaisia sopimuksia. Tes-neuvoteluissa pääasioita ovat olleet palkat ja työajat.

Slovakiassa järjestäytysmisaste on laskenut viime viiden vuoden aikana, mutta kollektiiviset työehtosopimukset ulottuivat vuonna 2007 yhä 40 prosenttiin palkansaajista. Tes-toiminta on painottunut toimialakohtaisiin neuvotteluihin. Keskusjärjestö KOZin ulkopuolella toimii pieniä ay-järjestöjä.

Unkarissa kuusi ay-keskusjärjestöä

Unkarissa toimii peräti kuusi ammatillista keskusjärjestöä, joista mikään ei ole suuri. Viime vuonna 28,5 prosenttia yksityissektorin työntekijöistä sai turvaa kollektiivisista, yrityskohtaisista työehtosopimuksista. Parinkymmentä toimialakohtaista sopimusta koski paljon suppeampaa joukkoa.

Romaniassa noin 2,1 miljoonaa palkansaajaa on järjestäytynyt. Suurimman keskusjärjestön Cnslr:n liittojen riveissä on ollut viime vuosina noin 800 000 jäsentä. Työmarkkinoita sääntelee vuosiksi 2007-2011 solmittu kehyssopimus.

Ay-liikkeen jakautuminen useaan keskusjärjestöön monessa Euroopan entisessä sosialististisessa maassa johtuu vain osittain niiden keskinäisestä kilpailusta. Toisissa maissa julkisen ja yksityisen sektorin liitot ovat erillään, toisissa kuuluminen eri keskusjärjestöihin perustuu työläisten ja toimihenkilöiden liittojen eri keskusjärjestöihin. Eräiden järjestöjen historiasta löytyy uskonnollisia vaikuttimia.

Kovista opetuksista voimaa

Monesta keskisen ja itäisen Euroopan maasta voidaan kuitenkin onneksi todeta, että järjestökentän hajanaisuus ja matalahko järjestäytymisaste eivät ole viime aikoina estäneet ay-liikkeen yhteisiä esiintymisiä kamppailussa talouskriisin lääkkeeksi tarjottuja vyönkiristysohjelmia vastaan.  

Puolassa näyttävästi liikkeellä ovat olleet muun muassa telakka- ja kaivostyöläiset, Venäjällä autojen valmistajat ja Bulgariassa ison terästehtaan henkilöstö.

Laajinta toiminta vyönkiristystä vastaan on ollut julkisella sektorilla. Lokakuussa Romanian julkisalojen yleislakkoon osallistui 800 000 työntekijää. Mielenosoituksia valtion supistusohjelmia vastaan ovat tänä vuonna järjestäneet myös Liettuan, Latvian, Kroatian ja Slovenian julkisen sektorin työntekijöiden ay-järjestöt.

Siirtymävaihe sosialismista markkinatalouden erilaisiin sovelluksiin on ollut keskisen ja itäisen Euroopan ay-liikkeille todella vaativaa aikaa. Yksityistämiset, vanhentuneiden tuotantolaitosten alasajot ja talouden virtaviivaistaminen ovat monessa tapauksessa merkinneet ammattiliitoille jäsenten menetystä. Kovat koettelemukset ovat samalla tarjonneet opetuksia, joihin tarttumalla moni liitto on vahvistunut. 

Palkkakehitystä on säännelty

Ahjo (19.11.2009 - Juhani Artto) Palkkakehityksen sääntelylle on ollut 1990- ja 2000-luvuilla keskisessä ja itäisessä Euroopassa yhtä selvä tarve kuin Länsi-Euroopassa. Entiset sosialistiset maat ja niiden yritykset ovat houkutelleet sijoituksia ja pärjänneet kansainvälisessä kilpailussa osaksi matalien työvoimakustannusten avulla.

Monessa maassa reaaliansiot ovat nousseet huomattavasti hitaammin kuin tuottavuus, mikä kertoo sekä ay-liikkeen suhteellisesta voimattomuudesta että kovasta pyrkimyksestä sopeutua kansainvälisen kilpailun vaatimuksiin.

Mataliin työvoimakustannuksiin perustuva kilpailustrategia onkin merkittävästi lisännyt ulkomaisia sijoituksia muun muassa Slovakiassa ja Puolassa. Ammattiliitoille strategia on kuitenkin ollut ongelmallinen. Monikansalliset yhtiöt ovat kärkkäästi uhanneet tuotannon siirrolla ”idemmäksi” eli vielä alempien palkkojen maihin, kun työntekijöiden edustajat ovat vaatineet palkankorotuksia.

Toisin kuin alueen muissa maissa Unkarissa ja Tsekissä reaalipalkat kohosivat vuosina 1995-2005 selvästi enemmän kuin tuottavuus. Kummassakaan maassa se ei juurikaan johtunut ammattiliittojen painostuksesta, vaan vaikutusvaltaisten puolueiden pyrkimyksestä ylläpitää kannatustaan. Sekä Unkarissa että Tsekissä lakisääteistä vähimmäispalkkaa korotettiin roimasti.

Kamppailu minimipalkkamääräysten parantamiseksi on ollut tärkeätä myös monen entisen sosialistisen maan ay-liikkeille. Useassa tapauksessa vähimmäistaso on turvattu lainsäädännön avulla.