Suurlähettiläs Benjamin Bassin:
Avun ehdollistamisneuvottelut olivat alkuun liturgisia Suomi tiukensi ja monipuolisti apunsa ehtoja 1980-luvun puolivälissä
(vastaanottajamaan talouspolitiikka) ja sen jälkeen (demokratia, ihmisoikeudet ja
hallintokulttuuri vastaanottajamaassa). Olisiko ehdollistamisessa pitänyt edetä jollakin
toisella tavalla? Jos olisi, niin minkälaiset ratkaisut olisivat olleet parempia? Mikä
vaikutus on ollut menettelyllä, jota vastuuhenkilöt (esimerkiksi
kehitysyhteistyöministerit) ovat julkisuudessa kuvailleet tyyliin "otamme
ihmisoikeusasiat esille kaikissa tapaamisissamme avun vastaanottajamaan edustajien
kanssa"?
Kehitysyhteistyön alkuaikoina, 1960-luvulla ja 1970-luvun
alkupuolella oli vastaanottajamaan suvereenisuuden kunnioitus itsestäänselvyys sekä
teoriassa että pääosin myös käytännössä. Kehitysapu oli tukea vastaanottajamaan
taloudellisen ja sosiaalisen kehityksen politiikalle.
Ongelmia tuotti sellaisten vastaanottajamaiden löytäminen,
joiden kehityspolitiikka olisi vastannut antajamaiden ideologiaa. Tästä syystä muun
muassa Pohjoismaat päätyivät keskittämään apunsa Tansaniaan.
Tämä linja muuttui 1980-luvulla, arvatenkin siksi, että
kehitystä (mitä se sitten lieneekin) ei sen nojalla syntynyt. Kehitysyhteistyön
perinteiset tuki- ja sidosryhmät alkoivat osoittaa merkkejä kärsimättömyydestä ja
radikalisoitumisesta. Kaksi tai kolme vuosikymmentä ponnisteluja ja rahoitusta vailla
sanottavia tuloksia (varsinkin kun vertailukohtana oli kaikkien aikojen menestyksekkäin
kehityhteistyöohjelma, Marshall-apu) uhkasi kehitysyhteistyön poliittista pohjaa
tärkeissä antajamaissa. Paine suuntautui sinne missä vastustus oli heikointa eli
vastaanottajamaiden suvereenisuuteen.
Suomi ei kehitysyhteistyöpolitiikassaan ole ollut
mielipidejohtaja, vaan paremminkin seurailija ja sopeutuja. Sellaiset muutokset, kuten
yllä mainittu, ideoitiin suurten antajamaiden piirissä ja käyttäen välineinä niiden
hallitsemia organisaatioita, kuten Maailmanpankkia ja OECD:n kehitysyhteistyöjärjestöä
DAC:ia. Suomella ja muilla pienillä antajamailla oli tällaisissa käänteissä niukasti
valinnan varaa.
Käytännön neuvottelut ehdollistamisesta, ainakin niissä
tapauksissa joissa itse olin läsnä, olivat pääasiassa liturgiaa molemmin puolin.
Yksityiskohtia vältettiin ja sitoumukset olivat epäspesifisiä. Syyt olivat
ilmeiset:
- kumpikaan osapuoli ei halunnut vaikeuttaa
neuvotteluilmapiiriä, jossa oli kyse selvästä rahasta. Syyllisiä eivät olleet vain
antajamaiden neuvottelijat (ministerit ja muut) vaan myös heille neuvoja antaneet
virkamiehet, joiden huolena oli ikuisesti perässä laahaavien maksatusten syntyminen
- vastaanottajamaat menivät yli siitä missä aita oli matalin,
toisin sanoen lupasivat, mitä niiltä pyydettiin hyvin tietäen, että tilille ei
jouduta, ei ainakaan pitkään aikaan ja että selityksiä löytyy.
Mainitkaa hankkeita ja/tai
kehitysyhteistyön muita osia, joissa tulokset ovat muodostuneet keskimääräistä
selvästi paremmiksi.
Humanitaarisesta ja katastrofiavusta on loputon kysyntä ja
sen valvonta on suhteellisesti katsoen helpompaa kuin varsinaisen kehitysyhteistyön.
Humanitaariseen apuun liittyvät moraaliset ja poliittiset ongelmat ovat usein
selväpiirteisempiä kuin kehitysapuun liittyvät. Samalla humanitaarisella avulla on
oikein kohdistettuna huomattava poliittinen ominaispaino antaja- ja vastaanottajamaissa
sekä apua välittävissä järjestöissä. Humanitaarinen ja katastrofiapu
"onnistuu" keskimäärin arvioiden selvästi paremmin kuin kehitysyhteistyö.
Kertokaa jostakin teille henkilökohtaisesti hienosta tai
hauskasta kokemuksesta kehitysyhteistyön yhteydessä.
Ollessani sivuakkreditoituna suurlähettiläänä
Rangoonissa (nk. Yangon) 1986-1990 jouduin hoitelemaan mm. Suomen ja Burman (nyk. Myanmar)
välistä kehitysyhteistyötä. Toisella käynnilläni Rangoonissa kutsui Burman
finanssiministeriön asianomainen osastopäällikkö minut ja osastonsa vanhimmat
virkamiehet päivälliselle, joilta ei puuttunut herkkuja eikä kalleinta whiskyä. Kun
kaikki olivat sopivan hyvällä tuulella, kääntyi isäntä luottamuksellisesti puoleeni
ja kysyi: "Sanokaapa nyt rehellisesti, suurlähettiläs, miksi te annatte Burmalle
apua". Tämä oli ollut burmalaisille niin suuri mysteeri, että sen ratkaisemiseksi
oli pantu pystyyn kelpo kestit. Tilanteen huvittava puoli ei kuitenkaan ollut burmalaisten
epäluulo vaan se, etten minä, pitkästä kehitysyhteistyöurastani huolimatta, tiennyt
mitä vastata. Enkä oikeastaan tiedä vieläkään.
Benjamin Bassin toimi kehitysyhteistyöosaston
osastopäällikkönä vuosina 1990-1993. Hän vastasi kysymyksiin sähköpostitse 3.
tammikuuta 2005.
|