Sisällysluettelo - Kohti kumppanuutta
ETUSIVU

LUKIJALLE

KATSAUS
1965-1978
1979-1991
1992-2005

HAASTATTELUT
Martti Ahtisaari
Benjamin Bassin
Kai Helenius
Jaakko Iloniemi
David Johansson
Ritva Jolkkonen
Tauno Kääriä
Pertti Majanen
Juhani Toivonen

PALAUTE
Juhani Artto

 

 

 

 


Bassin - Kohti kumppanuutta
Suurlähettiläs Benjamin Bassin:
Avun ehdollistamisneuvottelut olivat alkuun liturgisia 

Suomi tiukensi ja monipuolisti apunsa ehtoja 1980-luvun puolivälissä (vastaanottajamaan talouspolitiikka) ja sen jälkeen (demokratia, ihmisoikeudet ja hallintokulttuuri vastaanottajamaassa). Olisiko ehdollistamisessa pitänyt edetä jollakin toisella tavalla? Jos olisi, niin minkälaiset ratkaisut olisivat olleet parempia? Mikä vaikutus on ollut menettelyllä, jota vastuuhenkilöt (esimerkiksi kehitysyhteistyöministerit) ovat julkisuudessa kuvailleet tyyliin "otamme ihmisoikeusasiat esille kaikissa tapaamisissamme avun vastaanottajamaan edustajien kanssa"?

Kehitysyhteistyön alkuaikoina, 1960-luvulla ja 1970-luvun alkupuolella oli vastaanottajamaan suvereenisuuden kunnioitus itsestäänselvyys sekä teoriassa että pääosin myös käytännössä. Kehitysapu oli tukea vastaanottajamaan taloudellisen ja sosiaalisen kehityksen politiikalle.

Ongelmia tuotti sellaisten vastaanottajamaiden löytäminen, joiden kehityspolitiikka olisi vastannut antajamaiden ideologiaa. Tästä syystä muun muassa Pohjoismaat päätyivät keskittämään apunsa Tansaniaan.

Tämä linja muuttui 1980-luvulla, arvatenkin siksi, että kehitystä (mitä se sitten lieneekin) ei sen nojalla syntynyt. Kehitysyhteistyön perinteiset tuki- ja sidosryhmät alkoivat osoittaa merkkejä kärsimättömyydestä ja radikalisoitumisesta. Kaksi tai kolme vuosikymmentä ponnisteluja ja rahoitusta vailla sanottavia tuloksia (varsinkin kun vertailukohtana oli kaikkien aikojen menestyksekkäin kehityhteistyöohjelma, Marshall-apu) uhkasi kehitysyhteistyön poliittista pohjaa tärkeissä antajamaissa. Paine suuntautui sinne missä vastustus oli heikointa eli vastaanottajamaiden suvereenisuuteen.

Suomi ei kehitysyhteistyöpolitiikassaan ole ollut mielipidejohtaja, vaan paremminkin seurailija ja sopeutuja. Sellaiset muutokset, kuten yllä mainittu, ideoitiin suurten antajamaiden piirissä ja käyttäen välineinä niiden hallitsemia organisaatioita, kuten Maailmanpankkia ja OECD:n kehitysyhteistyöjärjestöä DAC:ia. Suomella ja muilla pienillä antajamailla oli tällaisissa käänteissä niukasti valinnan varaa.

Käytännön neuvottelut ehdollistamisesta, ainakin niissä tapauksissa joissa itse olin läsnä, olivat pääasiassa liturgiaa molemmin puolin. Yksityiskohtia vältettiin  ja sitoumukset olivat epäspesifisiä. Syyt olivat ilmeiset:

  • kumpikaan osapuoli ei halunnut vaikeuttaa neuvotteluilmapiiriä, jossa oli kyse selvästä rahasta. Syyllisiä eivät olleet vain antajamaiden neuvottelijat (ministerit ja muut) vaan myös heille neuvoja antaneet virkamiehet, joiden huolena oli ikuisesti perässä laahaavien maksatusten syntyminen
  • vastaanottajamaat menivät yli siitä missä aita oli matalin, toisin sanoen lupasivat, mitä niiltä pyydettiin hyvin tietäen, että tilille ei jouduta, ei ainakaan pitkään aikaan ja että selityksiä löytyy.

Mainitkaa hankkeita ja/tai kehitysyhteistyön muita osia, joissa tulokset ovat muodostuneet keskimääräistä selvästi paremmiksi.

Humanitaarisesta ja katastrofiavusta on loputon kysyntä ja sen valvonta on suhteellisesti katsoen helpompaa kuin varsinaisen kehitysyhteistyön. Humanitaariseen apuun liittyvät moraaliset ja poliittiset ongelmat ovat usein selväpiirteisempiä kuin kehitysapuun liittyvät. Samalla humanitaarisella avulla on oikein kohdistettuna huomattava poliittinen ominaispaino antaja- ja vastaanottajamaissa sekä apua välittävissä järjestöissä. Humanitaarinen ja katastrofiapu "onnistuu" keskimäärin arvioiden selvästi paremmin kuin kehitysyhteistyö.  

Kertokaa jostakin teille henkilökohtaisesti hienosta tai hauskasta kokemuksesta kehitysyhteistyön yhteydessä.

Ollessani sivuakkreditoituna suurlähettiläänä  Rangoonissa (nk. Yangon) 1986-1990 jouduin hoitelemaan mm. Suomen ja Burman (nyk. Myanmar) välistä kehitysyhteistyötä. Toisella käynnilläni Rangoonissa kutsui Burman finanssiministeriön asianomainen osastopäällikkö minut ja osastonsa vanhimmat virkamiehet päivälliselle, joilta ei puuttunut herkkuja eikä kalleinta whiskyä. Kun kaikki olivat sopivan hyvällä tuulella, kääntyi isäntä luottamuksellisesti puoleeni ja kysyi: "Sanokaapa nyt rehellisesti, suurlähettiläs, miksi te annatte Burmalle apua". Tämä oli ollut burmalaisille niin suuri mysteeri, että sen ratkaisemiseksi oli pantu pystyyn kelpo kestit. Tilanteen huvittava puoli ei kuitenkaan ollut burmalaisten epäluulo vaan se, etten minä, pitkästä kehitysyhteistyöurastani huolimatta, tiennyt mitä vastata. Enkä oikeastaan tiedä vieläkään.

Benjamin Bassin toimi kehitysyhteistyöosaston osastopäällikkönä vuosina 1990-1993. Hän vastasi kysymyksiin sähköpostitse 3. tammikuuta 2005.