LUKIJALLE

PALAUTE
Juhani Artto

Kehitysyhteistyöhön on tehty 40 vuodessa lukuisia merkittäviä muutoksia. Missä määrin ne ovat johtuneet kehitysyhteistyöosaston sisäisestä itsekritiikistä ja missä määrin ulkopuolisten tahojen esittämästä arvostelusta ja ideoinnista? Mainitkaa ulkopuolisia tahoja, joiden esittämä arvostelu ja ideointi ovat vaikuttaneet uudistumiseen? 

Suomen kehitysyhteistyön muutoksia on tarkasteltava maailmanlaajuisen kehitysyhteistyöajattelun muutosten pohjalta. Alkuun lähdettiin tilanteessa, missä kehitysmaat syyttivät ongelmistaan ensisijaisesti kolonialismia. Kylmän sodan aikana kehitysyhteistyöhön vaikutti avun antajamaiden suosima yhteiskuntajärjestystavoite ja kylmän sodan osapuolten halu saada vaikutusvaltaa kehitysmaissa. Suomessa kehitysavun antamiseen vaikutti kehitysyhteistyön alkuvaiheessa myös poliittinen ideologia ja halu asettaa etusijalle maita, kuten Tansania, Kuuba, sandinistikauden Nicaragua, Mosambik ja Vietnam, joiden yhteiskuntajärjestelmä oli antajille mieleinen.

Käsittääkseni kehitysyhteistyön tulosten jyrkkä arvostelu lehdistössä ja vallankin mielipidesivuilla on vaikuttanut itsekritiikkiin. Eduskunta on osaltaan pyrkinyt vaikuttamaan kehitysyhteistyöhön, samoin kansalaisjärjestöt. OECD:n DAC eli kehitysaputoimikunta on arvioinut eri maiden kehitysapua ja vaikuttanut avun sisältöön. Valitettavasti päähuomio on kiinnittynyt kehitysavun BKT-osuuteen, jolla antajamaat kilpailevat keskenään.

Varsin hitaasti on sekä Suomessa että kansainvälisesti todettu, että kehitysyhteistyön tulee olla osa kokonaissuhteita kehitysmaihin. Samoin on havaittu että tulee toimia aloilla, jotka todella hallitaan. Tähän pyrimme 1980-luvun loppupuolella.

Julkisessa keskustelussa ei humanitääristä apua, erityisesti katastrofiapua, aina osata erottaa tuesta vastaanottajamaan kehitysprosessille. Tämä on johtanut siihen, ettei yksityisten investointien kasvattamista, pienlainoja paikallisille yrittäjille ja infrastruktuurirakenteen kehittämistä vieläkään mielestäni nähdä riittävän oleellisena osana kehitysapua. Infrastruktuuriin luen tässä yhteydessä peruskoulutuksen ja terveydenhoidon infrastruktuurin.

Miten koitte erityisesti 1980-luvulla hanketoiminnan paikoin ymmärtämättömäksi teilaamiseksi äityneen julkisen arvostelun?

Jouduimme käyttämään aikaa, jota olisi tarvittu tehokkaan avun suunnitteluun, sen osoittamiseen, ettei arvosteluun ollut niin paljon aihetta, kuin luultiin. Muistan erityisesti Tansaniaan toimitettujen ja siellä vähässä käytössä ruostuneiden troolareitten aiheuttaman kohun. Jouduimme altavastaajiksi, vaikka toimitus oli tapahtunut paljon ennen toimikauttani. Tansanialaiset eivät olleet suostuneet vaatimuksiimme aikanaan kouluttaa miehistöt Suomessa. Se oli vastoin heidän ylpeydentunnettaan. Seuraus oli sitten hankkeen arvostelu. Opimme tästä.

Arvostelu ei koskaan ole motivoivaa, mutta pyrimme ottamaan oikeat neuvot vaarin ja toteuttamaan parempia hankkeita. Mielestäni onnistuimme olosuhteet vastaanottajamaissa huomioon ottaen.

Kertokaa jostakin teille henkilökohtaisesti hienosta tai hauskasta kokemuksesta kehitysyhteistyön yhteydessä.

Oli todella vaativa ja hieno kokemus saada olla vastaamassa veronmaksajien kehitysyhteistyöhön ohjattujen varojen asianmukaisesta käytöstä silloin, kun ne kasvoivat ennätysvauhdilla. Eri piirien vaatimukset ja toivomukset olivat kovin ristiriitaisia. Toivon että ohjasimme varat niin, että ne aidosti tukivat kestävää kehitystä.

Hieno kokemus oli nähdä miten iloisia slummien kurjuudessakin elävät ihmiset olivat tai miten onnellisia asukkaat olivat saatuaan Perun vuoristokylässä sähkövalon. Karmaisevin kokemus oli venäläisen Antonov 2 -lentokoneen ainoan moottorin sammui Nicaraguassa vuoriston yllä lentäessämme. Pakkolasku onnistui.

Kai Helenius toimi kehitysyhteistyöosaston osastopäällikkönä vuosina 1984-1986. Hän vastasi kysymyksiin sähköpostitse 28. joulukuuta 2004.