LUKIJALLE

PALAUTE
Juhani Artto

Olisiko Suomen pitänyt eri vaiheissa painottaa toteutunutta enemmän koulutusta, terveydenhoitoa ja muita sosiaalisektorin aloja? 

Minusta on selvää, että koulutuksen, terveyden ja sosiaalisektoreiden painotus kehitysyhteistyössä on erittäin tärkeätä. Aikanaan 1970-luvulla Suomi tuki Tansaniassa laajaa terveydenhoitoalan projektia, jossa muun muassa kunnostettiin ja varustettiin huomattava määrä maaseudun terveyskeskuksia. Työtä rahoitti muistaakseni omalta taholtaan Ruotsikin.

Aikaa myöten kävi kuitenkin niin, ettei Tansania pystynyt ylläpitämään verkostoa. Lääkäreitä ja sairaanhoitajia pystyttiin palkkaamaan liian vähän, lääkkeistä oli pula, eikä terveysasemien kunnossapitokaan rahan puutteessa pelannut tyydyttävästi. 

Tulin vakuuttuneeksi, ettei kestävää kehitystä saada aikaan pelkästään koulutusta, terveyttä ja sosiaalisektoreita tukemalla. Maiden pitää myös vaurastua, saada aikaan tuotannollista toimintaa, luoda infrastruktuuria ja kehittää maataloutta, jotta niillä olisi riittävästi verotuloja sosiaalisektoreiden rahoittamiseen.

Olin ja olen siinä käsityksessä, että kehitysyhteistyön pitäisi eräällä tavalla "palata juurilleen". Tarkoitushan alunperin oli, että avulla rahoitetaan sellaista toimintaa, jossa vaaditaan ulkomaista valuuttaa ja ulkomaista osaamista. Useimmissa tapauksissa tällainen toiminta on muuta kuin sosiaalisektorin työtä, koska sosiaalisektorilla ulkomaisen pääoman ja osaamisen osuus on vähäisempää kuin usealla muulla sektorilla.

Näin johtopäätökseni oli, että kehitysavulla pitäisi tukea toimintaa, joka edesauttaa tuotannollista toimintaa ja johon vaaditaan ulkomaista pääomaa ja osaamista. Samalla kuitenkin pitäisi käydä poliittinen ehdollistamiskeskustelu niin, että varmistetaan maan kotimaisten resurssien ohjaaminen kehitykselle välttämättömän koulutuksen, terveyden ja sosiaalisektorin tukemiseen.

Aloitteni eivät saneet suurta astakaikua 1980-luvun jälkipuoliskolla, jolloin pohjoismainen ja ylipäätänsä kehitysyhteistyöajattelu halusi voimakkaasti painottaa sosiallisektoreita. Taustalla lienee ollut sekin, että strukturoidessaan makrotalouksia Kansainvälinen valuuttarahasto IMF ja Maailmanpankki useimmiten vaativat leikkauksia sosiaalisektoreille. 

Tässä on kyseessä vaikea noidankehä. Se ei uskoakseni murru syytämällä kehitysapurahaa entistä enemmän sosiaalisektorille jättämällä tuotannon luomisessa välttämättömät investoinnit tekemättä.   

Oletteko eri vaiheissa ollut tyytyväinen vähiten kehittyneiden maiden osuuteen Suomen kehitysyhteistyössä? 

Minusta tuntuu, että vähiten kehittyneitä maita painottava politiikka on osittain samanlähtöistä kuin sosiaalisektoreiden painottaminen. Ajatuksena eniten tarvitsevien auttaminen on tietysti hyvä ja humaani lähtökohta. Kehitysavun laajan kannatuksen ja tuloksellisuuden varmistamiseksi olisi kuitenkin hyvä ja tarpeellista saada myös enemmän onnistuneita esimerkkejä. Vähiten kehittyneiden maiden saaminen mukaan kestävään ja tulokselliseen kehitykseen ei uskoakseni onnistu vain kehitysavun puitteissa.

Tauno Kääriä toimi kehitysyhteistyöosaston apulaisosastopäällikkönä vuosina 1987-1990. Hän vastasi kysymyksiin sähköpostitse 28. joulukuuta 2004.