Sisällysluettelo - Kohti kumppanuutta
ETUSIVU

LUKIJALLE

KATSAUS
1965-1978
1979-1991
1992-2005

HAASTATTELUT
Martti Ahtisaari
Benjamin Bassin
Kai Helenius
Jaakko Iloniemi
David Johansson
Ritva Jolkkonen
Tauno Kääriä
Pertti Majanen
Juhani Toivonen

PALAUTE
Juhani Artto

 

 

 

 


1965-1978 - Kohti kumppanuutta
1965-1978:
Työhön tartuttiin optimistisesti
- voimavarat pysyivät pitkään niukkoina

"Parhain kehityskansoille annettava apu on
sosiaalisille ja taloudellisille aloille kohdistuva neuvonta,
jonka avulla nämä kansat saadaan auttamaan itseään."
(Keskisuomalaisen pääkirjoitus 15.6.1966)

"Ei tule mitään", otsikoi Kauppalehti 24. lokakuuta 1965 kehitysapua käsitelleen pääkirjoituksensa. "Asian merkitystä ei yksinkertaisesti ymmärretä. Se kuuluu siihen asiaryhmään, johon on vaikeata saada tuntumaa meidän eristyneistä oloistamme ...".

Tasavallan presidenttiä Urho Kekkosta "tuntuman" puute kehitysapuun ei noihin aikoihin vaivannut. "Suomella on oman historiansa perusteella kunniavelvoitus antaa apua niillä aloilla, joilla se on meille mahdollista", hän esitti 3. lokakuuta 1965 valtiovierailullaan Tunisiassa.

Presidentin juhlallinen puhe "kunniavelvoituksesta" ei ilmeisesti vakuuttanut Kauppalehden kirjoittajaa, koska pääkirjoituksessa näpäytettiin Tunisiassa käytyjä yhteistyökeskusteluja. "Yksityiskohtaiset neuvottelutulokset eivät ole kovinkaan tunnettuja, mutta arvata sopii, että varojen puute on supistanut melkoisesti suomalaisten neuvottelijain suita."

Aivan supullaan suomalaiset eivät kuitenkaan olleet suitaan pitäneet, sillä vuosina 1965-1973 Tunisiassa toteutettiin suomalaisten tuella mittava metsäalan hanke. Sen tuloksena syntyi Remelin metsäkoulu ja Tunisia sai runsaasti metsätyön ammattilaisia.

Opetus aloitettiin käytännönläheisesti. "... tunisialaisista monet olivat lukutaidottomia ja suomalaiset opettajat puolestaan ranskan tai arabian kielen taidottomia. Oli otettava kirves käteen ja näytettävä, miten sitä pidetään", Irma Soinio kuvaili suomalaisten metsätyön asiantuntijoiden opetusmenetelmää Insinööriuutisissa 29. maaliskuuta 1974.

Remelin metsäkoulussa suomalaistunnelmaa korostavat kokonaisuuteen kuuluva sauna ja pihalla seisovat suomalaiset traktorit, Soinio kirjoitti. "Metsäkoulusta on tullut erittäin suosittu paikka ympäristön asukkaiden keskuudessa. Heitä ei niinkään kiinnosta metsätalous ... vaan piharakennuksessa sijaitseva työkaluverstas tai korjaamo".

Soinion mukaan suomalaiset kouluttivat Tunisiassa 600 metsämiestä, mikä kuulemma tyydytti joksikin aikaa Saharan laidalla sijaitsevan maan koko metsuritarpeen. Soinio luonnehti projektia "hyväksi Suomi-suhdetoiminnaksi". Metsurioppilaat olivat olleet "innokkaita, mutta etelämaalaisen vilkkaita ja lyhytjänteisiä".

Tunisian metsäkoulutushanke oli Suomen ensimmäinen kahdenvälinen kehitysyhteistyöprojekti.

Moraali keskeinen perustelu  

Vaatiessaan julkisen kehitysavun lisäämistä lokakuussa 1965 Kauppalehden pääkirjoituksen kirjoittaja oli liikkeellä ensimmäisten joukossa. Seuraavina vuosina moni muukin sanomalehti perusteli pääkirjoituksissaan tarvetta lisätä kehitysapua.

Vaasa-lehti havainnollisti 25. tammikuuta 1966 Suomen kertakaikkista jälkeenjääneisyyttä muistuttamalla, että valtio käyttää vuodessa kehitysapuun summan, jolla jokaiselle suomalaiselle saisi ainoastaan yhden savukerasian. 

Moni kirjoittaja vetosi rikkaan maan moraaliseen auttamisvelvollisuuteen. "... Suomi kuuluu niiden vauraiden maiden joukkoon ..., joilta YK:lla on oikeus odottaa tukea kansainväliselle avustustoiminnalle," Uuden Suomen pääkirjoituksessa todettiin 3. maaliskuuta 1966.

Vasabladet kutsui pääkirjoituksensa otsikossa 14. toukokuuta 1967 kehitysapua "rikkaiden kerhon jäsenmaksuksi".

Lukuisissa kirjoituksissa puollettiin avun kasvattamista YK:n yleiskokouksen jo 1960-luvun alussa hyväksymällä suosituksella, jonka mukaan teollisuusmaiden tulisi käyttää kehitysmaiden hyväksi kehitysapuna ja pääomasijioituksina täysi prosentti bruttokansantulostaan 1960-luvun loppuun mennessä.

Toisena usein toistettuna perusteluna viitattiin muiden Pohjoismaiden ratkaisuihin. Ne olivat nostaneet kehitysapunsa BKT-osuuden olennaisesti lähemmäksi YK:n suositusta kuin Suomi.

Helsingin Sanomien pääkirjoitus 12. huhtikuuta 1966 korosti, että teollisuusmaiden oman edun mukaista olisi tuntuvasti tinkiä omista hyvinvointivaatimuksistaan kehitysmaiden hyväksi. "Etenkin suoranaisen kehitysavun lisääminen olisi valtiovallan asia, mutta siltä on riittänyt tarkoitukseen vain niin pieniä muruja, että kansainvälisessä vertailussa joudumme häpeään."

Vaikka Suomi oli uusi tulokas rikkaiden maiden ryhmässä, häpeä-leiman käyttö ei ehkä ollut yliampuvaa, koska jo pitkälle teollistuneesta Suomesta tuli vasta vuonna 1968 kehitysavun nettomaksaja. Siihen asti suomalaisten kansainvälisiltä kehitysrahoituslaitoksilta saama tuki ylitti Suomen kehitysyhteistyöhön käyttämät määrärahat.

Keskisuomalaisen 8. lokakuuta 1966 pääkirjoituksen kirjoittaja perusteli avun lisäämistä pohjoisen ja etelän keskinäisellä riippuvuudella. "Ellei nälkäongelmaa saada ratkaistuksi, on korkeankin elintason mailla vastassaan vaikeuksia ja maapallon kehittymättömissä osissa syntyy levottomuuspesäke toisensa jälkeen kansainvälistä rauhaa uhaten."

Köyhyyden lieventämistä pidettiin kehitysavun keskeisenä haasteena jo vuosikymmeniä sitten. "... laajamittainen tulonsiirto kehitysmaille on välttämätön, sillä muuten ne tuskin pääsevät irti noidankehästään, jossa pääomanpuute lisää köyhyyttä, joka puolestaan edelleen lisää köyhyyttä", pääteltiin Vaasa-lehden pääkirjoituksessa 20. maaliskuuta 1968.

Visio avusta markkinoiden avaajana 

Omalla hyödyllä laskelmointi alkoi pian kehitysavun noustua julkiseen käsittelyyn. Ilkka-lehden pääkirjoituksessa 22. huhtikuuta 1966 esitettiin, että teknillisten asiantuntijoiden lähettäminen antaisi Suomelle hyödyllisiä kokemuksia kaukaisista maista. "Vastaisuudessa, kun esimerkiksi kaupalliset suhteet laajentuvat, nämä kokemukset varmaankin tarjoaisivat käyttökelpoista ainesta."

"Kehitysapu ei ole suinkaan pelkästään köyhäinapua, kuten erheellisesti luullaan. Kehitysapu luo markkinoita, joita maailmassa kipeästi kaivataan. Ne maat, jotka viisaasti hoitavat kehitysaputoimintansa, tulevat saamaan etulyönnin näiden maiden markkinoille", Etelä-Saimaan pääkirjoituksessa todisteltiin 6. heinäkuuta 1966.

"Kehitysaputoiminta antaa mahdollisuudet muun muassa koulutetun työvoiman tilapäiseen vientiin ja suomalaisen asiantuntemuksen tunnetuksi tekemiseen", Keskipohjanmaa ideoi 21. kesäkuuta 1968.

Talouselämä-lehti johdatteli 24. helmikuuta 1967 liike-elämän etujen huomioonottamiseen yllättävän varovaisesti: "... teollisuutemmekin epäilemättä olisi kiinnostunut konkreettisista kehitysapuprojekteista. Emme tarkoita tietenkään kaupallisten intressien kytkemistä kehitysapuun, koska sellainen lienee pannaan julistettua toimintaa. Mutta on päivänselvää, että epäsuora teollinen ja kaupallinen intressi on takana yhä useammissa kehitysmaihin rakennettavissa voimalaitoksissa, sairaaloissa jne. Näiden yhteydessä teollisuus voi solmia suhteita kehittyvään maahan, muokata maaperää huomispäivän kaupanteolle ja kartoittaa herääviä markkinoita. Kun muutkin tekevät näin, ei se ehkä olisi pahitteeksi suomalaisellekaan teollisuudelle."

Yksi perustelu kerrottiin suurelle yleisölle vasta Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen. Jaakko Iloniemi paljasti sen marraskuun alussa 1993 Suomen Kuvalehdessä. "Suomi piti YK-politiikassaan, myös rauhanturvaamisessa ja kehitysyhteistyössä, tärkeänä, joskin harvoin julkilausuttuna tekijänä, haluamme samastua länteen ja kykyämme osoittaa riippumattomuuttamme Neuvostoliitosta. Sitä kutsuttiin puolueettomuuspolitiikaksi. Sen tärkein sanoma oli selvä: me toimimme näissä asioissa länsimaiden ja muiden Pohjoismaiden tapaan, emme niin kuin Neuvostoliitto."

Enemmistö vastusti avun lisäämistä

Alkuvuosien pääkirjoituksissa ei asetettu kyseenalaiseksi julkisen avun perillemenoa, eikä kiistelty avun sisällöstä, kohteista, ehdoista, eikä toimitustavoista. Itsestään selvästi tunnuttiin ajateltavan, että suomalaisten tiedot ja osaaminen tukevat tehokkaasti kehitysmaiden nousua, kunhan suomalaiset vain kunnolla avaavat apuhanansa.

Suomen julkisen kehitysavun vähäisyydestä moni syytti kansalaisten valistumattomuutta kansainvälisissä asioissa. "Tavallinen reaktio kansan keskuudessa kehitysavusta puhuttaessa on, että ei niin kauan Afrikan neekereille, kun omassa maassakin on puutetta ja köyhyyttä", kuvaili Keskipohjanmaan pääkirjoituksen tekijä 21. kesäkuuta 1968.

"..tulisi aina muistaa se, että poliittiset päätökset vaativat yleisen mielipiteen tuekseen", Kainuun Sanomat opetti 20. lokakuuta 1968. "Kehitysavun voimakkaan lisäämisen takana ei ole tällaista mielipidettä. Siksi kehitysaputoiminnan ensimmäinen tärkeä tehtävä on yleisen mielipiteen muokkaaminen asialle otolliseksi. Kansalaiset eivät vielä käsitä kehitysavun turvallisuuspoliittista merkitystä."

Kansan Lehti suomi 28. kesäkuuta 1968 omiaankin: "Työväenliikkeen kansainvälisen olemuksen vuoksi voisi olla luonnollista, että juuri tässä liikkeessä kehitysmaiden ongelmat tajuttaisiin selvästi ja voimakkaasti. Näin ei valitettavasti ole".

Kansalaisten selvän enemmistön nurja suhtautuminen kehitysapuun ilmeni useassa 1964-1968 tehdyssä mielipidetutkimuksessa. Suomen Sosialidemokraatti raportoi 4. marraskuuta 1968 valtakunnallisesta tutkimuksesta, jonka mukaan lähes kaikki 15-40-vuotiaat kannattivat kehitysmaiden auttamista. Kuitenkin ainoastaan 23 prosenttia hyväksyi kehitysavun lisäämisen.

Ulkoministeri Ahti Karjalainen totesi lokakuussa 1968, että erittäin pieni osa Suomen kansasta on aktiivisesti kehitysavun kannalla. "Tämä osa on jopa niin pieni, etten halua sitä edes sanoa. Jos sen sanoisin, saattaisi eduskunta ryhtyä kaventamaan kehitysapuun varattavia määrärahoja", hän sanoi Helsingin Sanomien  25. lokakuuta 1968 lainaamana. Uutisen mukaan Karjalainen piti kehitysaputyötä kuitenkin niin tärkeänä, että katsoi olevan aiheellista ryhtyä entistä tehokkaammin vaikuttamaan mielipiteisiin tämän hyväksi.

Määrärahojen kasvua jarrutti pitkään vetoaminen oman maan köyhien tarpeisiin. Uuden Suomen pääkirjoitus 5. elokuuta 1965 heijasti tyypillisesti tätä asennetta: "Pidättyvään asennoitumiseen on aihetta ... kun omat paikalliset kehitysalueemme kieltämättä vaativat meiltä kaikki ne pääomat, joita kehitystarpeisiin liikenee ...". Pian tämän jälkeen Uusi Suomi luopui kotoisten ja kaukaisten tarpeiden vastakkainasettelusta ja alkoi vaatia kehitysavun nopeata lisäämistä.

Vielä 30. toukokuuta 1969 pääkirjoituksessaan Suomenmaa katsoi tarpeellisesti kehottaa lopettamaan kehitysmaiden ja Suomen kehitysalueiden tuen vastakkainasettelun. "Meillä pitäisi jo vähitellen päästä siitä, että kansainvälinen kehitysapu ja työ kotimaisten köyhien kehitysapualueittemme hyväksi pannaan jollakin tavoin vastakkain."

Karjalainen-lehdelle pyyntö ei kelvannut. "On oikein, että hallitus työskentelee Suomen kehitysaputoiminnan tehostamiseksi, mutta samalla kun tämä hyväksytään, ei voi olla panematta merkille sitä puolitehoisuutta, jota sama hallitus ylläpitää oman maan kehitysalueiden tukemisessa", jälkikirjoituksessa 13. tammikuuta 1970 esitettiin. 

Muistutuksia kaupan merkityksestä

Pitkin julkisen kehitysavun historiaa aika ajoittain on muistutettu, että kehitysyhteistyö on vain yksi, eikä edes tärkein kehitysmaiden talouteen vaikuttava ulkoinen tekijä.

Kansan Tahdon pääkirjoitus 24. kesäkuuta 1966 tarjoaa tästä kuvaavan esimerkin. "Kehittyneet maat ... voivat halutessaan auttaa kehitysmaita monella muullakin tavalla kuin suoranaisilla avustuksilla, ehkä niitä tehokkaamminkin. ... kaikkein ensimmäiseksi tulisi ottaa esille näiden maiden taloudelliset suhteet kokonaisuudessaan, ennen kaikkea kauppa ja pääomasijoitukset".

"Alikehittyneille maille on annettava mahdollisuudet itse monipuolistaa talouselämäänsä ja parantaa kilpailuasemiaan purkamalla näiden maiden vientiä rajoittavia tullijärjestelmiä", Suomen Sosialidemokraatti vaati 24. tammikuuta.1969.

Samaa ajatustapaa heijasti Helsingin Sanomien 25. tammikuuta 1970 jälkikirjoitus. "Hyvin tärkeätä on ... kehitysmaiden tuottamien raaka-aineiden kaupan ja hintojen vakauttaminen, jotta ne voivat suunnitella vientitulojen varassa tapahtuvaa kasvua. Ja kun kehitysmaiden teollisuus pääsee vähitellen alkuun, sen tuotteita ei pitäisi syrjiä kansainvälisillä markkinoilla."

Tähän suuntaan kansainvälisiä taloussuhteita ei kuitenkaan kehitetty. Moni kehitysmaa oli ajautumassa taloudelliseen ahdinkoon. "Teollisuusmaiden etujen mukaista on ..., etteivät köyhät maat tee vararikkoja. Siksi hyvin edullisia lainoja ja suoranaista tukea on lisättävä. Ennen kaikkea on oltava valmiita maksamaan kehitysmaiden tuotteista entistä enemmän. Vain sillä tavalla voidaan tehokkaasti auttaa kehitysmaita pääsemään köyhyydestään", taloustoimittaja Eero Helkkula päätteli Helsingin Sanomissa 23. maaliskuuta 1976.

Vuosikymmenen jälkipuoliskolla toiveet uuden kansainvälisen taloudellisen järjestyksen (UKTJ) toteutumisesta kasvoivat joillakin tahoilla niin suuriksi, että ne alkoivat vähätellä kehitysyhteistyön merkitystä. Tätä heijastaa Kotimaa-lehden 3. joulukuuta 1976 kirjoitus. "Kehitysmaiden ongelmia ei ratkaista kehitysapua lisäämällä. Monin verroin tärkeämpää on puhua maailmankaupan tasapainottamisesta. Avainsana tähän kysymykseen on YK:n yleiskokouksen hyväksymä uusi kansainvälinen taloudellinen järjestys, jonka tarkoituksena on lopettaa kehitysmaiden taloudellinen hyväksikäyttö. Uusi taloudellinen järjestys turvaisi kehitysmaille oikeuden määrätä luonnonvarojensa käytöstä, oikeudenmukaiset hinnat tuotteilleen sekä vapaan pääsyn teollisuusmaiden markkinoille."

Uskoa suomalaisiin asiantuntijoihin

Heinäkuussa 1965 YK:n ja sen jäsenjärjestöjen palveluksessa kehitysmaissa toimi yli 4 500 henkilöä. Suomalaisia heistä oli 27. Uuden Suomen pääkirjoituksessa 24. lokakuuta 1965 suomalaisten vähäistä määrää pidettiin huonona asiana. "Kehitysmaissa toimiva asiantuntija edustaa aina paitsi YK:ta myös omaa maataan. Hänellä on kehitysmaan viranomaisten neuvonantajana toimiessaan suuri vaikutus viriävän teollisuuden hankintoihin ja kulutustavarain ostopäätöksiin", kirjoittaja perusteli.

Seuraavina vuosina suomalaisasiantuntijoiden määrä nousikin ripeästi. Hufvudstadsbladetin 29. toukokuuta 1974 mukaan heitä oli kentällä noin 300. Iso osa heistä työskenteli Etiopiassa, Sambiassa, Tansaniassa ja Kuubassa.

"Tansanialainen opettaja saa koulutuksen suomalaiselta opettajalta, ja sambialainen maanviljelijä kyntää peltonsa suomalaisten oppien mukaan. Näitä ja paljon muita tietoja ja taitoja viedään Suomesta Aasian ja Afrikan kehitysmaihin. Kaikki tämä tapahtuu kehitysyhteistyön avulla. Suomalaisia asiantuntijoita on lähtenyt kehitysmaihin jo yli kymmenen vuoden ajan." Näin valisti lukijoitaan Etelä-Suomen Sanomat 9. elokuuta 1977.

Usko suomalaisten asiantuntijoiden pätevyyteen ja kykyyn toimia kehitysmaiden vaativissa oloissa pysyi pitkään rikkumattomana. "Asiantuntija-apu on alusta alkaen ollut Suomen eräänlainen valtti kehitysyhteistyössä", Uusi Suomi totesi 23. heinäkuuta 1978.

Alkuvuosina asiantuntijoita käsitelleet jutut heijastivat vilpitöntä ylpeyttä suomalaisten osaamisesta. Teksti oli tapana maustaa ripauksella eksotiikkaa.

Helmikuun alussa 1969 STT:n artikkelissa kerrottiin Ilmatieteen laitoksen sääosaston johtajan S.N.Venhon työn tuloksista Nepalissa. "Kun tri Venho v. 1967 meni Nepaliin, koko maassa oli vain kolme koulutettua meteorologia. Hänen aikanaan määrä kasvoi kolmellatoista, joista viisi ryhtyi tekemään säähavaintoja ja kahdeksan ryhtyi antamaan sääneuvontaa lentäjille." Jutun mukaan "sirojen ja aurinkoisesti hymyilevien nepalilaisten jälkeen " Venhon suomalaiset ystävät näyttivät hänestä "lihavilta ja murjottavilta".

Työ kolmannessa maailmassa kaukana kotoa koettiin 1960-luvun lopulla paljon eksoottisemmaksi kuin nykyään. Se olikin luonnollista, sillä vielä 1940- ja 1950-luvuilla suomalaisilla ei ollut juurikaan muita kontakteja kehitysmaihin kuin lähetystyö, apulaisosastopäällikkö Martti Ahtisaari muistutti luennossaan Turun yliopistolla helmikuussa 1973. Osan luennosta julkaisi Turun Päivälehti 28. helmikuuta 1973.

Vuosia myöhemmin kehitysyhteistyöosaston apulaisosastopäällikkö Tauno Kääriä kuvaili Kehitys-lehden numerossa 2-1990 neuvonantajien roolia työn alkuaikoina. "Sitähän kahdenvälinen kehitysyhteistyö pitkälle olikin, suomalaisten palkkaamista yksittäisiin asiantuntijatehtäviin ministeriöissä ja valtion laitoksissa tai asiantuntijaryhmän palkkaamista toteuttamaan jokin vastaanottajamaan projekti. Tarvittaessa asiantuntijoille hankittiin tehtävässä välttämättömiä välineitä, laitteita tai koneita."

"Henkilökohtainen vuorovaikutus kentällä oli kuitenkin tärkeintä. Silloiset määrärahat ja vähän toiselle sadalle nouseva henkilökunta antoivat mahdollisuuden siihen, että rekrytointi, hankinnat ja kaikkinainen hallinto hoidettiin kehitysyhteistyöosastolla. Luotoilla rahoitettiin joitakin investointitavaroiden hankintoja Suomesta."

"Ajatus suomalaisesta projektista oli vasta hämärä aavistus. Tämän päivän näkökulmasta toiminta oli kuitenkin monessa suhteessa hapuilevaa. Osaamista ja kokemusta oli vähän, tunnetta ja intoa ehkä sitäkin enemmän. Tavoitteiden asettelu, saati niiden kirjaaminen asiantuntijoiden tehtävänkuvausta syvällisemmin, oli vähäistä. Useimmiten riitti vastaanottajamaan pyyntö, jossa tarve lyhyesti esitettiin. Muutamalla keskustelulla ja kyselyllä tarve varmistettiin ja tehtävää tarkennettiin niin, että rekrytointiin ja toteutukseen voitiin ryhtyä. Tilanne ei kuitenkaan näyttänyt ongelmalliselta, sillä kehityksen piti olla nopeata ja kehitysmaidenhan piti tietää, mitä ne tarvitsevat", Kääriä selosti.

"Pisara köyhyyden erämaahan"

Ulkomaisia esimerkkejä seuraten Suomi lähetti elokuussa 1968 köyhään maailmaan ensimmäisen oman kehitysjoukkonsa. Kohdemaana oli Tansania. Jo pari vuotta aiemmin 300 suomalaista oli pyrkinyt Ruotsin kehitysjoukkoihin, mutta yritys oli päättynyt nolosti. Ainoatakaan suomalaista ei valittu, koska heiltä puuttui vaadittu täydellinen ruotsinkielen taito, Keskisuomalainen raportoi 12. lokakuuta 1966.

Ensimmäiseen kehitysjoukkoon ulkoasiainministeriön kehitysaputoimisto valitsi 545 hakijasta 22 päteväntuntuista, nuorehkoa miestä ja naista. Suomessa sanomalehdet reagoivat uutuuteen innostuneesti.

Keskisuomalainen selosti kehitysjoukon lähettämisen ideaa pääkirjoituksessaan 15. elokuuta 1968. "Sijoitusmaassaan he toimivat täysin samalla tasolla ja samanlaisissa olosuhteissa kuin maan omat asukkaat. Työnjohtajina, neuvojina, opettajina, ohjaajina ja muissa vastaavissa tehtävissä toimien he opettavat väestölle uusia työtapoja ja menetelmiä ja jakavat tietoja ja taitoja, joiden avulla he voivat kohentaa olosuhteitaan. ... Tämän työmuodon erikoisena ansiona on se, että se antaa paremman mahdollisuuden kontaktin saamiseen paikalliseen väestöön kuin toiminta asiantuntijana päämajaportaissa."

Helsingin Sanomien jälkikirjoituksessa 6. maaliskuuta 1968, kehitysjoukon värväyksen ollessa käynnissä, toimintamuotoa pidettiin myönteisenä. Lehti kuitenkin muistutti, että parinkymmenen erittäin ammattitaitoisenkin henkilön muodostama kehitysjoukko on "vain pisara köyhyyden erämaahan". Lähettäjämaan nuorisolle kehitysjoukko merkitsee kirjoittajan mukaan myönteistä toimintamahdollisuutta. "Nyt hedelmättömästä radikaalisuudesta syytetyllä nuorisollamme on tilaisuus osoittaa, mitä radikalismi merkitsee sille tekojen tasolla." 

Tansaniassa kaikki ei vastannut lähtijöiden, eikä lähettäjienkään, odotuksia. Helsingin Sanomat käsitteli sitä jälkikirjoituksessaan 17. maaliskuuta 1970. "Ainakin eräiden kehitysjoukossa palvelleiden kokemusten mukaan heidän toimintansa ongelmia olivat mm. pätevyyttä vastaamaton työ ja työn onnistumista vähentävä arvostuksen puute." Kirjoittaja tarjosi odottamattomiin vastoinkäymisiin seuraavaa selitystä: "Tansanian kaltaisen taloudellisesti alikehittyneen maan työnjako ei tietysti ole lähimainkaan Suomen tasolla, mikä vähentää pitkälle erikoistuneen ammattitaidon hyväksikäyttöä. Toisaalta on kysymys köyhyydestä pois ponnistelevasta nuoresta maasta, jonka on säilytettävä itsekunnioituksensa rikkaiden ulkopuolisten rinnalla, vaikkapa olemalla noudattamatta näiden hyväksi katsomia neuvoja."

Nya Pressen julkaisi 30. toukokuuta 1970 Tansaniassa vierailleen Opiskelijoiden YK-liiton puheenjohtajan Börje J.Mattsonin paljon tylympää kritiikkiä useata kehitysjoukkolaista vastaan. "Ehkä tärkeintä on korjata asiantuntijoiden harhakäsitys, jonka mukaan heidät otetaan vastaan 'yläpuolelta tulevina auttajina'. Mattsonin mukaan harhakuvassa afrikkalaiset ovat innoissaan tulijoista ja osoittavat suurta kunnioitusta valkoista miestä kohtaan. Kun näin ei käynyt, he tulivat yhä katkerammiksi afrikkalaisia, maata ja koko järjestelmää kohtaan", Mattson kuvaili. "Lopulta he käyttäytyivät kuin mitkä tahansa siirtomaaherrat."

Jutussa myös tansanialainen taideopiskelija Longfellow Martin Mugarnla arvosteli jyrkästi suomalaisia asiantuntijoita. Hänen mukaansa Suomi oli epäonnistunut asiantuntijoiden valinnassa. "En pane paljon painoa herra Mugarnlan sanomisiin niin kauan, kun Tansanian viranomaiset esittävät aivan päinvastaista", toimistopäällikkö Jaakko Iloniemi kommentoi syytöksiä.    

Episodi oli kuitenkin huomionarvoinen, sillä Suomen kehitysavun konkreettinen kritiikki oli sitä ennen ollut vähäistä ja varovaista. Yleistävää avun tuomitsemista tosin harjoitettiin akateemisissa vasemmistopiireissä. Esimerkin tästä tarjoaa Uuden Suomen 25. huhtikuuta 1968 julkaisema lainaus maisteri Pekka Korpisen ylioppilaiden UNCTAD-keskustelussa esittämästä puheenvuorosta: "... suurin osa annetusta kehitysavusta merkitsee tosiasiallista riistoa, koska tämän avun avulla taantumukselliset hallitukset pysyvät vallassa ja estävät todellisen kehityksen".

"Kehitimme siis ainakin itseämme"

Polemiikki ensimmäisen kehitysjoukon kielteisistä kokemuksista ja käytöksestä ei kaatanut suunnitelmaa lähettää Tansaniaan toinen kehitysjoukko edellisen palattua kotimaahan kahden vuoden jakson päätyttyä. Toiseen ryhmään haki runsaat 130 henkilöä, mikä ei ollut edes kolmasosaa ensimmäiseen kehitysjoukkoon hakeneiden määrästä. Syksyllä 1970 työnteon Tansaniassa aloittanut ryhmä koostui 17 henkilöstä.

Kolmatta kehitysjoukkoa viranomaiset eivät enää lähettäneet. Vt. jaostopäällikkö Benjamin Bassin kertoi Maaseudun Tulevaisuudessa 27. heinäkuuta 1971, että hakijoiden vähäisyyden vuoksi kehitysyhteistyötoimistossa suunnitellaan kehitysjoukkotoimintaan uusia järjestelyjä. Joko palkkoja korotetaan tai yhtenäisestä kehitysjoukosta luovutaan toistaiseksi, Bassin sanoi. Lehden mukaan vuonna 1971 kehitysjoukkolaisen etuihin kuuluivat vapaa asunto ja kulkuväline sekä veroton ulkomaanlisä. Palkkaa maksettiin 800 markkaa kuukaudessa, mikä vastaisi tammikuun 2005 rahassa noin 900 euron kuukausipalkkaa.

Viranomaisten julkaiseman Kehitysyhteistyö-lehden numerossa 1-1971 palkasta ja eduista kirjoitettiin puolustelevassa sävyssä. "Kehitysjoukkolaisten palkan voi suurin piirtein sanoa vastaavan kehitysmaaolosuhteissa samantapaisesta työsuorituksesta yleensä maksettavaa palkkaa. Niinpä kehitysjoukkolainen ei voi pitää yllä mitään 'valkoisen miehen' elintasoa siinä mielessä kuin asia yleensä entisissä siirtomaissa ymmärretään. Toisaalta kehitysjoukkolaisten työkyvyn ja terveyden on pysyttävä hyvinä, jonka takia Tansanian hallitus on valmis tarjoamaan heille ilmaiset, varsin korkeatasoiset asunnot."

Kehitysjoukkotoiminta jäi lyhytaikaiseksi, mutta Suomen kehitysyhteistyön organisaatiossa neljännesvuosisadan työskennellyt Rauni Turkia on vakuuttunut Tansanian kehitysjoukko-operaation hedelmällisyydestä. "... nämä kaksi kehitysaputoimiston itse lähettämää joukkoa muodostivat sen ytimen, josta sitten kouliutui suomalaisten asiantuntijoiden ja konsulttien perusjoukko", hän kirjoitti 1989 kehitysyhteistyön alkuaikojen yhteenvedossaan. "Ei mene viikkoakaan, etteikö joku heistä sukeltaisi jossakin vastaan. Kehitimme siis ainakin itseämme." (Rauni Turkian julkaisematon käsikirjoitus kehitysyhteistyön alkuajoista, 1989)

Suomalaista kehitysjoukkotoimintaa jatkoi Kehitysyhteistyön palvelukeskuksen (Kepa) 1987 Sambiaan lähettämä ryhmä. "... näyttävät Kepan nyt lähettämien uusien voluntäärien pulmat olevan täsmälleen samoja kuin meidän parikymmentä vuotta sitten", Turkia kommentoi yhteenvedossaan. 

Kasvava osa kehitysluottoihin

Rauma-Repola ja Suomen Autoteollisuus toimittavat Suomen valtion kehitysapuluoton turvin Peruun koneita ja kuorma-autoja 25 miljoonan markan arvosta. Sopimus perustuu Suomen valtion Perulle myöntämään kehitysapuluottoon, jonka takaisinmaksuaika on 25 vuotta. Näin kertoi lukijoilleen sanomalehti Kaleva 5. elokuuta 1972. "Rauma-Repolan Peruun vietävien maansiirtokoneiden sarjavalmistus on yhtiön Lokomon tehtailla Tampereella jo ... käynnissä. Toimitukset kattavat tehtaan vuosituotannosta noin kymmenen prosenttia ...".

Demari julkaisi 6. kesäkuuta 1973 uutisen, jonka mukaan Suomi antaa Chilelle kehitysluottona 40 miljoonaa markkaa kolmen vuoden aikana. "Korko on kaksi prosenttia ja takaisinmaksu tapahtuu vuoteen 1977 mennessä. Summasta Chile on sitoutunut käyttämään 80 prosenttia Suomesta hankittaviin puualan laitteisiin ja koneisiin."

Tämäntapaisia uutisia alkoi ilmestyä lehtien sivuille vähitellen sen jälkeen, kun laki kansainvälisistä kehitysluotoista oli tullut voimaan vuoden 1970 alussa. Kasvava osa Suomen laihahkosta kehitysyhteistyöbudjetista käytettiin kehitysluottoihin. Osaksi sitä perusteltiin Suomen vaikealla työllisyystilanteella ja kauppataseen alijäämällä. Kehitysluottojen sitomisella Suomesta tehtäviin hankintoihin tuettiin suomalaisten työllistämistä.

Vuonna 1973 kehitysluottoihin oli varattu 35 miljoonaa markkaa, mikä merkitsi lähes kolmannesta 108 miljoonan markan määrärahoista.

Toimittaja Johan von Bonsdorff kuului suuntauksen näkyviin arvostelijoihin. "Jo aivan lähivuosina niiden (kehitysluottojen) osuus koko avusta tulee nousemaan puoleen. Tämä on edullisempaa Suomelle kuin kehitysmaille, sillä luotot on tavallisesti 80-prosenttisesti sidottu Suomesta tapahtuviin ostoihin", hän valpastutti lukijoitaan Kansan Uutisissa 17. helmikuuta 1974. Otsikkona oli "Silmät kiinni - apua antamaan".

Talouselämä-lehden numeron 3-1977 pääkirjoituksessa esitettiin, että kehitysyhteistyön käsittelyssä on ollut poliittisen lastenkamarin makua. "Professori Jouko Paakkasen johdolla toimineen asiantuntijakomitean vaihduttua nykyiseksi Kehitysyhteistyöasiain neuvottelukunnaksi näyttää kehitysyhteistyötoiminta kokonaan menettäneen kosketuksensa taloudellisiin realiteetteihin. ... kehitysluottojemme ensisijainen tavoite, metalliteollisuutemme konevienti, ... on viime vuosina onnistuttu vesittämään Kehitysyhteistyöasiain neuvottelukunnan strategioilla, maaohjelmilla ja periaateohjelmilla", kirjoittaja syytti.

Neuvottelukunnan puheenjohtaja Erkki Tuomioja vastasi arvosteluun Talouselämä 10-1977:ssä. "Kukaan Suomessa ei ennen lehteänne ole määritellyt kehitysluottojemme ensisijaiseksi tavoitteeksi 'metalliteollisuutemme konevientiä', joten väite neuvottelukunnan roolista tämän vesittäjänä on aika harhaanjohtava. En hevin usko, että tällaisia tavoitteita tullaan vastaisuudessakaan ensisijaistamaan."

Lukuisten kehitysmaiden paheneva velkaantuminen kriisiytti nopeasti kehitysluottoja korostaneen linjan. Vuosikymmenen lopulla Suomi joutui monen muun avunantajamaan esimerkkiä seuraten antamaan anteeksi kehitysluottojaan. Kehitysyhteistyöosaston apulaispäällikkö Tom Grönberg myönsi Uudessa Suomessa 23. heinäkuuta 1978, että monen muun maan päätökset antaa kehitysluottoja anteeksi kohdistaa suurta painetta Suomea kohtaan.

Vielä vuonna 1978 Suomi piti kuitenkin kiinni veloista ja ainoastaan lykkäsi niiden takaisinmaksuohjelmaa. Vihdoin helmikuussa 1979 Suomen hallitus muutti Tansanian, Vietnamin, Kenian, Bangladeshin ja Etiopian yhteensä 178 miljoonan markan kehitysluotot lahja-avuksi. Päätöksen taloudellinen sisältö oli huomattava, sillä tammikuun 2005 alun rahassa se vastaisi yli 80 miljoonaa euroa. Lähes puolet anteeksiannosta koski Tansanian saamia ja käyttämiä kehitysluottoja.

Kehitysmaiden ylisuuri velkaantuminen ei tapahtunut äkillisesti, eikä tieto ongelmasta tullut yllätyksenä asioita seuranneille. Esimerkiksi OECD oli varoittanut velkataakan kasvusta jo 1960-luvun puolivälissä, ja kehottanut teollisuusmaita muuttamaan kehitysapunsa ehtoja edullisemmiksi kehitysmaille.

Kansainvälisen valuuttarahaston IMF:n suomalainen asiantuntija Kari Nars varoitti 15. tammikuuta 1971 Jakobstads Tidning -lehdessä, että kasvava velkataakka johtaa katastrofiin. "Olisi myös tärkeätä vähentää sidonnaisuutta avunantajamaasta tehtäviin hankintoihin. Nyt vastaanottajamaa pakotetaan ottamaan vastaan tavaroita, jotka olisivat tarjolla muualta selvästi halvemmalla."

Maavalintoihin ideologisia sävyjä

Millä perusteilla Suomi alun perin valitsi kehitysyhteistyönsä kohdemaat?

Läheltä valmistelua seurannut ja itse siihen monella tavalla osallistunut Turkia korostaa tietoisen harkinnan vähäistä osuutta alkuaikojen valinnoissa. "Mitään erityistä valintaa ei ... osoitettu ... vuosina 1956-1957, (jolloin) hoidettiin vähäinen asiantuntijaprojekti Intiassa. Tanganjikaan mentiin muiden Pohjoismaiden mukana, ja yhtä oikeutetusti voitaneen sanoa, että Tunisiaan mentiin samalla tavalla muiden mukana, sen kummemmin itsenäisiä valintoja tekemättä. Maat ja projektit tuotiin kuin tarjottimella eteen, ja me otimme sen mitä tarjottiin." (Rauni Turkian julkaisematon käsikirjoitus kehitysyhteistyön alkuajoista, 1989)

Julkisuudessa valinnoista ei alkuvuosina keskusteltu, kiistelystä puhumattakaan. Kolmanteen maailmaan suhtauduttiin  pikemmin alikehityksen vaivaamana jakamattomana kokonaisuutena kuin taloudelliselta kehitysasteeltaan epäyhtenäisenä alueena. Myöskään valtioiden ideologisista suuntautumisista ei tavallisesti tehty numeroa kehitysavun käsittelyn yhteydessä.

Vielä vuonna 1977 professori Keijo Korhonen, silloinen ulkoministeri, katsoi tarpeelliseksi huomauttaa kehitysmaiden keskinäisestä erilaisuudesta. "... kolmannen maailman käsittäminen yhtenäiseksi maailmaksi on ehdottomasti väärin. Kysymyksessä on toista sataa maata, jotka ovat erilaisia sekä kooltaan, kulttuuritaustaltaan, historialtaan että voimavaroiltaan", hän huomautti 9. maaliskuuta 1977 Keskustapuolueen lehdille myöntämässään haastattelussa.

Köyhien kehitysmaiden asema vakiintui nopeasti keskeiseksi Suomen kahdenvälisessä kehitysavussa. Hallituksen joulukuussa 1972 hyväksymässä ohjelmassa päävastaanottajamaiksi nimettiin Tansania, Sambia, Chile, Nigeria ja Vietnam. Suunnitelman mukaan myös Tunisiaa, Perua, Kuubaa, Etiopiaa ja Keniaa oli tarkoitus tukea kohtalaisin määrärahoin.

Vähitellen poliittisuus ja ideologisuus lisääntyivät yhteistyökumppaneiden valinnassa. Se näkyi 1970-luvun alkupuolella vapautusliikkeiden tukea ja Chilen luotottamista koskeneina kiistoina.

Vapautusliikkeiden avustamisriidan alkuasetelmat viritettiin jo 1960-luvun lopulla. Etelä-Saimaan jälkikirjoitus 23. tammikuuta 1969 kertoo vastakkaisten leirien synnystä. "Sosialistit (SDP) ottavat ohjelmassaan virallisesti kantaa kehitysmaiden kapinaliikkeisiin ja antavat niille tukensa. Kuka on se henkilö, joka voi määritellä, mikä on se oikea vallankumousliike. Ei kukaan. Siksi tuntuu omituiselta, että vanha arvossapidetty puolue lähtee tämänkaltaisen puhdasoppisuuden tielle."

Karjalaisen pääkirjoituksessa 24. lokakuuta 1969 jarruteltiin vapautusliikkeiden tukea, mutta ei syyllistytty käsitteiden hämärtämiseen. "Erittäin arveluttava on YK-liiton vaatimus, että Suomen olisi ryhdyttävä antamaan kehitysapua myös siirtomaavaltaa ja rotusortoa vastaan taisteleville kansallisille vapautusliikkeille. Tässä jos missä on varovaisuus paikallaan. Ainakaan ei pidä lähteä tukemaan asein taistelevia joukkoja."

Erimielisyys ratkesi 1972 keskeisten vaikuttajien yhteisymmärrykseen vapautusliikkeiden tukemisesta. Sen jälkeen olikin enää kysymys, kuinka paljon annetaan eteläafrikkalaisten ANC:lle, namibialaisten Swapolle ja kuinka paljon muille.

Kansan Uutisia 8. syyskuuta 1973 ensimmäinen määrärahaesitys ei riemastuttanut. "Kuin pilkan tekoa on Suomen nyt ensimmäistä kertaa kansalllisille vapautusliikkeille ehdottama kehitysapu: budjetissa on tarkoitukseen rahaa 500 000 mk (tammikuun 2005 alun rahassa noin 530 000 euroa) eli vähemmän kuin ministerien poliittisten sihteereiden palkkoihin."

Suomen Sosialidemokraatin pääkirjoituksessa 22. helmikuuta 1974 uudentyyppistä avustuskohdetta perusteltiin näin: "Tuen antaminen vapautusliikkeille on tehokkainta mahdollista kehitysapua, koska se auttaa kansoja itsenäisen kehitysponnistuksen tielle". Monta vuotta myöhemmin Etelä-Afrikan ja Namibian siirtyminen enemmistövaltaan antoi näytön perustelun osuvuudesta. 

Vastakohtia synnytti myös sotilasjuntan vallankaappaus Chilessä. Suomen Sosialidemokraatti selosti 5. tammikuuta 1974 suhtautumisen muutosta näin: "Suomen ja Chilen välisen kehitysluottosopimuksen irtisanominen oli tervetullut teko. Suomella ei ole mitään syytä tukea sotilasjunttaa, joka tekee parhaansa tuhotakseen Allenden hallituksen aikana saavutetut edistysaskeleet. Sotilasdiktatuuri on muuttanut Chilen olosuhteet sellaisiksi, että taloudellinen tuki ei suinkaan tulisi koko Chilen kansan hyväksi, vaan hyödyn siitä korjaisi hyvinvoipa yläluokka".

Samana päivänä Aamulehden jälkikirjoituksessa tyytymättömyys kehitysluottosopimuksen irtisanomiseen ilmaistiin kyseenalaisella irvailulla. "Kun tuen aiheellisuutta alun perin perusteltiin sillä, että Chilen kansa on avun tarpeessa, on olojen pääteltävä tältä osin ratkaisevasti muuttuneen." (Aamulehden jälkikirjoitus 05.01.1974)

Kun Kuuba lähetti sotilaita Angolaan sotimaan hallituksen puolella kilpailevia ryhmiä vastaan, Suomen eduskunnassa kyseenalaistettiin kehitysyhteistyö Kuuban kanssa. Aamulehti kirjasi jälkikirjoitukseensa 24. maaliskuuta 1976 ydinkohdan ulkoministeri Kalevi Sorsan avun jatkamisen perusteluista: "... kehitysyhteistyö on pitkäjänteistä, usean vuoden aikavälillä suunniteltavaa toimintaa. Sitä ei voi äkillisesti muutella etenkään syistä, joilla ei ole mitään tekemistä tämän yhteistyön kanssa."

Vuosikymmenen lopulla Vietnamin hyökkäys Kambodzhaan kukistamaan Pol Potin hirmuhallintoa synnytti kysymyksiä Vietnamin kehitysavun oikeutuksesta. "Vietnamin avustaminen on Kamputsean sodan vuoksi nostattanut ristiriitaisia tunteita", toimittaja Juhani Koponen kuvaili reaktioita Helsingin Sanomissa 18. helmikuuta 1979.  

Sitä ennen yhteistyön nopea laajentaminen Egyptin kanssa ei mennyt läpi kritiikittä. Erityisen ärhäkkäänä oli Erkki Tuomiojan päätoimittama Ydin-lehti numerossaan 7-1977. "... siellä missä keskiluokka voi hyvin, voivat hyvin myös ulkolaiset yritykset ...  (Pekka) Malisen lähettiläskautena luotiin pohjaa sille ujutukselle, joka sittemmin sähköistysprojektien ja autolauttakauppojen myötä on nostamassa Sadatin Egyptin kehitysyhteistyömme tärkeimpien kohdemaiden joukkoon."

Toimittaja Pekka Haarla jakeli Aamulehdessä 18. toukokuuta 1978 ideologisia iskuja päivastaisesta suunnasta. "Valitettavasti avustusohjelmaamme on tullut mukaan eräs laadullinen aspekti, jota kansamme enemmistö ei varmaankaan allekirjoita ja joka sen lisäksi ei vastaa puolueettomuusasennettamme. Me olemme nimittäin mukana pönkittämässä sosialistista maailmanvallankumousta valitsemalla avunantomme pääkohdemaiksi sellaiset sosialistiset valtiot kuten Tansania, Sambia ja Vietnam.

Tutkija Mikko Uola jatkoi kritiikkiä Aamulehdessä 6. heinäkuuta 1978. "Viime vuonna jaettiin apua palkkasoturin roolin omaksuneelle Kuuballe 7,9 miljoonaa markkaa, marxilaiselle Mosambikille 11,1 miljoonaa markkaa ja kommunistiselle Vietnamille 2,5 markkaa. Sosialistista politiikkaa harjoittavat Tansania ja Sambia saivat 32,2 ja 20,7 miljoonaa markkaa."

Maailman kaksinapaisuus vaikutti kehitysapuun

Maailman mitassa kehitysyhteistyön maavalinnat olivat poliittisia kylmän sodan alkamisesta, 1940-luvun loppuvuosista lähtien. Sekä lännen että idän blokit käyttivät kehitysapua liittolaissuhteittensa luomiseen ja ylläpitämiseen. Puolueeton Suomi tasapainoili kahden leirin välissä. Kehitysyhteistyön maavalinnoissa se näkyi ennen muuta leimautumisen välttelemisenä.

Apulaisosastopäällikkö Benjamin Bassin totesi Aika-lehden numerossa 5-1970, että maailmalla apua on annettu poliittisin kriteerein, taloudellisista vaikutuksista piittaamatta ... "uusien liittolaisten voittamiseksi ja vanhojen asiakkaiden pitämiseksi tyytyväisinä", hän siteerasi The Economistin 6. joulukuuta 1969 kirjoitusta.

Aavistus autojen huolto-ongelmasta

Suomalaisrahoitteisten kehityshankkeiden teilaamisen huippukausi ajoittui 1980-luvulle. Sitä ennen arvostelua oli vähän, eikä siinä ammuttu yhtä kovilla ammuksilla kuin myöhemmin. Pari poimintaa kertoo kritiikin maltillisuudesta.

Talvella 1969 Yleisradio lähetti toimittaja Pär Stenbäckin 2-osaisen radio-ohjelman, jossa hän luonnehti Pohjoismaiden kehitysavulla Tansaniaan luotua Kibaha-keskusta turhan ylelliseksi. Ohjelmaa 7. helmikuuta 1969 esitelleen Österbottniska Postenin mukaan lukion, maatalousoppilaitoksen ja sairaalan rakentamisessa on noudatettu pohjoismaisia laatuvaatimuksia, vaikka matalampi laatutaso sopisi Tansaniaan paremmin.  

Ilta-Sanomat arvosteli pääkirjoituksessaan 8. joulukuuta 1975 kehitysyhteistyön määrärahojen vähäisyyttä ja jatkoi sitten näin: "Kehitysavussamme on muutakin vikaa. Äskettäin julkaistiin tieto, että maamme on lähettänyt kehitysavun puitteissa Sambiaan ... kymmenen suomalaista kuorma-autoa perävaunuineen. ... On kuitenkin syytä kysyä, eikö tästä kymmenen auton erästä muodostu sambialaisille melkoinen huolto- ja korjausongelma. Tiettävästi suomalaisia kuorma-autoja ei tuoteta riittävästi edes kotimaan kysyntää varten, joten vienti ei ollut tässä suhteessa edes välttämätöntä."

Määrärahapolitiikkaa "viileän realistisesti"

Vuonna 1978 Suomi käytti julkisrahoitteiseen kehitysyhteistyöhön 38 miljoonaa euroa, mikä tammikuun 2005 alun rahassa vastaisi noin 110 miljoonaa euroa. Osuus bruttokansantulosta oli 0,16 prosenttia.

Julkilausutut tavoitteet ja lupaukset olivat jo pitkään olleet paljon kunnianhimoisempia.

Suomi ilmoitti YK:n 25-vuotisjuhlakokouksessa vuonna 1970 tavoittelevansa 0,7 prosentin BKTL-osuutta. "Muistan kuinka äärettömän yllättynyt Jaakko Iloniemi oli saadessaan valtuudet äänestää tämän strategian puolesta", YK:n apulaispääsihteerinä 1972-1980 työskennellyt Helvi Sipilä muisteli Suomen Kuvalehden haastattelussa vuonna 1977. "Meille kaikille suomalaisille tämä oli juhlaa ... mekin olimme saaneet nyt paikkamme kansakuntien joukossa."

Kehitysyhteistyö-lehden numeron 1-1971 mukaan Suomen puheenvuorossa YK:n yleiskokouksessa 17. lokakuuta 1970 todettiin Suomen tarkoitukseksi nostaa kehitysapu yhteen prosenttiin bruttokansantuotteesta niin aikaisessa vaiheessa kuin mahdollista ennen vuosikymmenen loppua ja "virallisen avun osalta ... 0,7 prosenttiin bruttokansantuotteesta vuosikymmenen puolimaissa". 

Kokoomus hyväksyi jo 1969 tavoitteekseen kehitysavun nostamisen yhteen prosenttiin bruttotuotannon arvosta 1970-luvun loppuun mennessä. Uuden Suomen pääkirjoituksessa 9. joulukuuta 1969 linjausta pidettiin hyvänä sen varovaisuuden vuoksi. "Tavoite on siis varsin varovainen, mikä onkin paikallaan, kun otetaan huomioon jatkuvat valtiontaloudelliset vaikeutemme."

Vielä aikaisemmin, 7. toukokuuta 1967, YK:n suosituksen puolesta liputti Hufvudstadsbladet pääkirjoituksessaan. "YK on asettanut kaikkien teollisuusmaiden tavoitteeksi yhden prosentin (BKT:stä kehitysmaiden hyväksi), minkä toteuttamisen ei pitäisi olla mahdotonta, kun kansallinen hyvinvointi kasvaa keskeytyksittä ...".

Suomen Sosialidemokraatti kommentoi 20. kesäkuuta 1968 Kehitysapuasiain neuvottelukunnan avun reilua lisäysehdotusta näin: "Puolen prosentin tavoite vuodeksi 1972 edustanee realistista arviota Suomen mahdollisuuksista". 

"Kansanedustaja Paavo Väyrynen esitti eduskunta-aloitteessaan kehitysavun ohjelmoimista niin, että Suomi antaisi vuonna 1979 kehitysapua prosentin BKT:stä", Suomenmaa kertoi lukijoilleen 24. huhtikuuta 1970.

Lupauksista, aloitteista ja tavoitteista huolimatta kehitysyhteistyön määrärahojen BKT-osuus jämähti paikoilleen lähes koko 1970-luvun ajaksi. Vuosina 1971-1978 se oli alimmillaan 0,15 prosenttia, ylimmillään 0,17 prosenttia.

Miksi määrärahoja ei lisätty kohti 0,7 prosentin tavoitetta? Ketkä jarruttivat?

Satakunnan Kansa selosti pääkirjoituksessaan 29. lokakuuta 1970 tasavallan presidentin tuoretta kannanottoa. "Presidentti Kekkonen on ... todennut, että tietysti tavoitteena on pidettävä kehitysavun lisäämistä jopa suositeltuun bruttokansantuotteen yhteen prosenttiin, mutta että karu realismi pitää tavoitteeseen pääsyn vielä kaukana. ... Tähän tuskin on mitään lisättävää, mikäli asiaa tarkastellaan viileän realistisesti. Presidentti on lausunut totuuden."

Viikkoa myöhemmin ulkoministeri Väinö Leskinen totesi selonteossaan eduskunnalle, että kehitysapumäärärahojen voimakas kasvu aiheuttaa maksutaserasituksia, joita on pyrittävä mahdollisuuksien mukaan lievittämään. Kehitysyhteistyö-lehden numeron 1-1971:n mukaan Leskinen piti kotimaisten tavaroiden ja palveluiden käyttämistä kehitysyhteistyössä yhtenä ongelmaa lievittävänä keinona, samoin kahdenvälisen kehitysavun osuuden asteittaista lisäämistä.

Eduskunnan valtiovarainvaliokunta vetosi lokakuussa 1972 valtiontalouden vaikeuksiin arvostellessaan ulkoasiainministeriön aietta kasvattaa nopeasti kehitysapua, Länsi-Suomi raportoi 20. lokakuuta 1972. Lisäksi valtiovarainvaliokunta painotti kehitysavun antamista sellaisessa muodossa, että se mahdollisimman suuressa määrin edistää kotimaista työllisyyttä ja tuotantoa.

Näin jatkui vuoteen 1978 asti, vaikka lupausten ja tekojen välistä ristiriitaa vastaan hyökättiin usein kovin sanoin. 

"Kehitysyhteistyön parissa työskentelevät puhuvat Suomen politiikan uskottavuuden romahtamisesta", Uusi Suomi kirjoitti 4. joulukuuta 1975 otsikolla "Ihmettelyä maailmalla - Kehitysapukupla uhkaa Suomen kuvaa".

"Suomen kehitysyhteistyöpolitiikan suurten sanojen ja pienten rahojen välinen ristiriita voi johtaa siihen, että muut valtiot rupeavat pitämään Suomea suurisuisena siivelläeläjänä", kansanedustaja ja Kehitysyhteistyöasiain neuvottelukunnan puheenjohtaja Erkki Tuomioja varoitti Ilta-Sanomissa 6. helmikuuta 1977. "Tällä hetkellä supistuva kehitysapumme kaivaa maata ulkopolitiikkamme ja YK-politiikkamme uskottavuuden alta."

"Suomi on rikkonut kehitysapulupaukset niin monta kertaa, että olemme luisumassa uskottavuuskynnyksen alapuolelle" Helsingin Sanomien pääkirjoituksen kirjoittaja sätti päättäjiä 30. joulukuuta 1977.

Määrärahojen nopean lisäämisen kannattajat yrittivät 1970-luvulla, kuten sen jälkeenkin, säätää lain, joka varmistaisi kohtuullisessa ajassa avun BKT-osuuden nousun YK:n suosituksen tasolle. Ulkoministeri Sorsa vastasi tällaiseen aloitteeseen joulukuussa 1975. "Tämä on hyvin tyypillinen ajatus. Jokainen intressiryhmä esittää, että heidän määrärahansa sidottaisiin lailla tiettyyn osuuteen budjetista. Jos näin tehtäisiin aina, ei valtiolle jäisi lainkaan liikkumatilaa finanssipolitiikalleen. ... Nähdäkseni Suomessa vallitsee jo periaatteellinen yhteisymmärrys kehitysyhteistyöasiassa." Lainaus on otettu 19. joulukuuta 1975 ilmestyneestä Suomen Kuvalehdestä.

Saman numeron pääkirjoituksessa kehitysyhteistyön määrärahojen pienuudesta osoitettiin sormella kansanedustajia: "Summat tuntuvat pieniltä. Mutta lopulta tullaan aina siihen, että keneltä nämä rahat otetaan ja kun sitten se asia viedään eduskuntaan, niin ihme kyllä, vastustusta löytyy."

Toimittaja Marja Salmela tarkensi Helsingin Sanomissa 1976, miksi jotkut kansanedustajat jarruttavat kehitysyhteistyön määrärahojen kasvua. "Päättäjien joukossa on vieläkin sellaisia, joiden mielestä apu on ikkunasta ulos heitettyä rahaa ja sitä on helppo karsia."

Ulkoministerinä 1976-1977 toiminut Keijo Korhonen antoi oman värinsä määrärahakiistelyyn. "Se opetus on kyllä saatu, ettei pidä luvata enempää kuin mihin pystytään", hän sanoi Helsingin Sanomissa 17. marraskuuta 1976. Jutussa Korhonen luonnehti entisten siirtomaavaltojen mahdollisuuksia tehdä kehitysyhteistyötä paremmiksi kuin muiden maiden.

Ilkka-lehti kertoi 11. joulukuuta 1976, että Korhonen pitää tosiasiana 0,7 prosentin kehitysapuosuuden jäämistä "näillä taloudellisilla näkymillä" useimmissa teollisuusmaissa saavuttamatta. "Tämän pohtimiseen ei Korhosen mukaan kannata tuhlata tupakkaa eikä rahaa. Se on mahdottomuus", Ilkka siteerasi.

Korhosta ulkoministerinä seurannut Paavo Väyrynen ilmoitti kesäkuussa 1977, että Suomen hallitus pyrkii kaksinkertaistamaan kehitysapumäärärahojen kansantuoteosuuden keskipitkällä aikavälillä. Puhe sai tukea Suomen Sosialidemokraatin pääkirjoituksessa 30. kesäkuuta 1977. "... kehitysyhteistyöpolitiikka on jo pitkään kaivannut tällaista konkreettista tavoitteenasettelua. Ministeri Väyrysen puhe antaa toivoa pari viime vuotta kestäneen kehitysavun aineellisen ja henkisen laman päättymisestä."

Seuraavana vuonna toivoa määrärahojen noususta ruokki parlamentaarisen komitean ehdotus kaksinkertaistaa kehitysapu vuoteen 1982 mennessä. Komitean varapuheenjohtaja Erkki Tuomioja määritteli Demarissa 14. huhtikuuta 1978 mietinnön tärkeimmäksi anniksi suosituksen nostaa määrällistä tavoitetta. "Näiden tavoitteiden tueksi Tuomioja toivoo hallitukselta pikaisesti sitovaa periaatepäätöstä niin, että tavoitteista myös pidetään kiinni. ... Tuomioja torjuu jyrkästi talouslamaan pohjautuvat selitykset, joiden mukaan kehitysapua ei ole varaa nostaa."

Kesällä valtiovarainministeriö tyrmäsi komitean ehdotuksen, mitä Uusi Suomi paheksui pääkirjoituksessaan 9. heinäkuuta 1978. "Valtiovarainministeriön tuore ilmoitus siitä, ettei se tule tällaista aikataulua ottamaan huomioon, sisältää huomattavan kannanoton. ... Parlamentaarisen komitean selvällä ehdotuksella on näet silläkin oltava merkitystä."

Halu vapauttaa määrärahakehitys vuosien pattitilanteesta oli monella taholla kova. Erikoisimpiin yrityksiin kuului kansanedustaja Terhi Niemisen ehdotus, jonka mukaan Suomen kehitysavun rahoituspohjaa laajennettaisiin pakanoilta perittävällä verolla. "Niemisen mukaan rahaa voitaisiin löytää kehitysapuun asettamalla joillekin ylellisyystarvikkeille erityismaksuja ja nipistämällä osa kirkollisveron tuotosta kehitysyhteistyötarkoituksiin. Kirkkoon kuulumattomilta voitaisiin periä vastaavansuuruinen vero kehitysmaiden auttamiseksi", Helsingin Sanomat selosti aloitetta 23. marraskuuta 1976.

Nuukailu apumäärärahoissa tuotti tällaisiakin havaintoja: "Suomen valtuuskunnan johtaja, ulkomaankauppaministeri Sakari T.Lehto ... puhui suurelle salille varoen visusti tuomasta esille sitä tosiasiaa, että Suomi on menettänyt otteensa YK:n kehitysaputavoitteeseen ... Suomen kuva kehitysmaiden silmissä olisi jo kenties murskaantunut, jos maantieteellinen sijaintimme Euroopassa olisi toinen. Onneksemme olemme suurta arvostusta nauttivassa Pohjoismaiden ryhmässä ja maamme mielletään kehitysmaissa naapuriemme tasolle, jolle suinkaan emme ole päässeet". Näin selosti toimittaja Rauli Virtanen Nairobin Unctad IV -kokousta Suomen Kuvalehdessä 14. toukokuuta 1976.

Vuosikymmenen yllättävin määrärahauutinen löytyi kuitenkin Savon Sanomista 29. toukokuuta 1975. "0,7 % kehitysaputavoite saavutetaan 1980-luvun lopulla", jutun otsikossa esitettiin. Vähältä piti, ettei otsikon sanoma osoittautunut täsmälleen oikeaksi, toisin kuin puolueiden ja valtiollisten elinten 1960-luvun lopulta lähtien esittämät apulupaukset. Itse uutisessa kerrottiin, että Suomen hallitus pyrkii saavuttamaan 0,7 BKT-osuuden 1970-luvun(!) loppuun mennessä. Otsikon osuvuus olikin savolaishuumoria tai perustui tahattomaan ajatus- tai ladontavirheeseen.

Keskustelua riistosta

Vuoden viimeisenä päivänä 1970 Västra Nylandin pääkirjoituksen tekijä totesi, että nykyään pohjoismaisen avustusmallin maltilliset puolestapuhujat esittävät harvoin kehitysapua koskevia analyysejään ja ehdotuksiaan. "Sen sijaan esiin ovat marssineet äärivasemmistolaiset radikaalit, joiden apuohjelma on todella yksinkertainen. He tuomitsevat kaiken suomalaisen kehitysavun osana länsimaisen kapitalismin harjoittamaa köyhän maailman riistoa. ... Keskustelu suomalaisen avun kehittämisestä on yksinkertaisesti herätettävä henkiin lähivuosina."

Aivan hiljaista ei ollut minään vuonna. Uuden Suomen pääkirjoituksessa 4. joulukuuta 1975 pääteltiin kuitenkin toisin: "Kehitysyhteistyötä koskeva julkinen keskustelu on kuollut".

Kaksi viikkoa myöhemmin, 19. joulukuuta 1975 ilmestynyt Suomen Kuvalehti julkaisi toimittajansa Tuomas Keskisen monisivuisen juttukokonaisuuden "Suomalaista realismia vai lyhytnäköisyyttä? Kehitysapu hätää kärsimässä", johon sisältyivät ulkoministeri Kalevi Sorsan ärhäkät vastaukset toimittajan tiukkoihin kysymyksiin. - Julkinen keskustelu kehitysyhteistyöstä ei ollutkaan kuollut.

Joulukuussa 1975 siihen osallistui myös kehitysyhteistyöosaston osastopäällikkö Pekka Malinen puhuessaan Helsingissä pidetyssä kehitysyhteistyöjuhlassa. "Viime vuosina meillä käyty keskustelu kehitysmaille annettavasta avusta on usein ollut tunneperäisten tai aatepoliittisten näkökohtien vahvasti värjäämä", Suomenmaa lainasi hänen puhettaan 9. joulukuuta. "... on vaadittu, että kehittyneiden maiden, myös Suomen, on annettava apua, koska (ne) ovat rikastuneet alikehittyneiden maiden kustannuksella, 'riistäneet' niitä."

Arvata sopii, että Malisen terveisten yhtenä kohteena oli Helsingin yliopiston kansleri Mikko Juva, molemmat Liberaalisen kansanpuolueen entisiä johtomiehiä. "Maailmankaupan ehdot määräävät rikkaat ja näin tulonsiirto köyhiltä rikkaille jatkuu. Marxilainen terminologia nimittää tätä riistoksi, mikä nimitys mielestäni osuu täysin oikeaan", Juva oli kirjoittanut Suomen Kuvalehden numerossa 41-1974.

Juvan teksti taas oli kommentti Nimimerkki Rh.Wallan kiistakirjoitukseen "Lopetettaisiinko kehitysapu? Suomen Kuvalehden numerossa 39-1974. Rh.Walta vaati pitämään mielessä, että apuohjelmilla ei tasa-arvoa saavuteta. Kehitysyhteistyötä ei Rh.Wallan mielestä pidä silti lopettaa. "Kehitysavun jatkaminen on moraalinen velvollisuutemme, joka liittyy yksilöllisiin tarpeisiimme, olivat ne uskonnollisia tai muutoin eettisiä ... Mikko Juva on viime aikoina tullut aktiivisesti esiin monien kehitysmaaongelmien puolestapuhujana. Epäillä voi hänen mahdollisuuksiaan pärjätä kannanottotulvassa, jossa tuomitaan kaikki paha maailmassa." Rh.Walta suositteli kuitenkin avun jatkamista "mieluummin Mikko Juvan näkemysten turvin kuin uussosialistien tuulihattuisuutta seuraten".

Keskustelua oli, mutta laajat kansalaispiirit eivät siihen osallistuneet, tuskin edes seurasivat. "Kehitysyhteistyö eli kansainvälinen kehitysapu kuuluu niihin uusiin asioihin, jotka kiinnostavat suurta yleisöä ja samalla lehdistöä vielä suhteellisen vähän", Keskustapuolueen tiedotussihteeri Matti Isoviita arvioi Etelä-Saimaassa 23. huhtikuuta 1972.

"Kehitysyhteistyömäärärahat ovat tulleet vihdoinkin jonkinlaisen julkisen keskustelun piiriin. Eduskunnan valtiovarainvaliokunta on kiinnittänyt huomiota kehitysapumäärärahojen kasvuun ja arkkipiispa Simojoki on voimakkain sanoin korostanut vastuutamme kehitysyhteistyöstä", todettiin Suomenmaassa 26. lokakuuta 1972.

"Eduskunta ei hyväksynyt budjettia kakistelematta, kehitysyhteistyömäärärahojen suuntaamista ja määrää arvostelivat sekä kokoomuslaiset että kommunistit. Ensimmäistä kertaa näytti ... kehitysyhteistyöstä viriävän varsinainen keskustelu", Talouselämä-lehti raportoi numerossaan 7-1973.

Kansanedustajien rooli pysyi kuitenkin pitkään vaisuna. Kehitysyhteistyöosaston tiedotuspäällikkö Kari Palosuo kuvaili sitä Uudessa Suomessa 4. heinäkuuta 1978 näin: "Poliittiset päätöksentekijät eivät ole toistaiseksi tiedostaneet kehitysavun merkitystä. Eduskunnassakin on keskusteltu kehitysyhteistyöstä vain joskus budjetin laadinnan yhteydessä."

"--- on kehittynyt mahtavaksi toimistoksi"

Jaakko Iloniemi kiteytti Kanava-lehden numerossa 9-1983 julkisen kehitysyhteistyön alkuvaiheet näin: "Alkuinnostus riitti siihen, että meilläkin tehtiin alan välttämättömät hallinnolliset ratkaisut ja mentiin mukaan mm. muiden Pohjoismaiden kanssa eräisiin uusiin ohjelmiin. Mutta sitten seurasi laiskan suopeuden kausi"

Hallinnollisiin ratkaisuihin kuului kansainvälisen kehitysavun toimiston perustaminen ulkoasiainministeriöön. Sen toiminta alkoi 1. maaliskuuta 1965 vetäjänään toimistopäälliköksi nimitetty Jaakko Iloniemi. Ensimmäisen alaisensa hän sai huhtikuussa, jolloin 1960-1963 kehitysmaakokemusta ruotsalaisessa kouluprojektissa Pakistanissa hankkinut Martti Ahtisaari tuli hoitamaan muun muassa asiantuntijoiden rekrytointia.

Iloniemi ja huhtikuussa sihteeriksi palkattu Elna Juga tulivat Suomen ylioppilaskuntien liitosta, Ahtisaari Ylioppilaiden kansainvälisestä avusta. Toukokuussa joukkoon liittyneen Rauni Turkian mukaan kehitysaputoimisto herätti alkuun ristiriitaisia tunteita. "Opiskelijamaailma oli siis valmis kehitysyhteistyöhön. Muuten näytti kyllä siltä, ettei kukaan muu mitenkään innostunut uudesta tulokkaasta, pikemmin päin vastoin. ... Ne ministeriöt ja viranomaiset, jotka olivat olleet tekemisissä YK:n asiantuntija- ja stipendiaattitoiminnan kanssa, kokivat asian niin, että heidän reviirilleen oli astuttu ... Ulkoasiainministeriö puolestaan koki kehitysaputoimiston käenpoikaseksi, jota varmuuden vuoksi ei edes huolittu fyysisesti ministeriön yhteyteen."

Lisääntyvien tehtävien hoito vaati "käenpoikasen" laajentamista. "Tarvitaan nykyistä huomattavasti laajempi kehitysavun suunnittelu- ja toimeenpanovirasto, joka voi myöhemmässä vaiheessa ryhtyä delegoimaan tehtäviä muille elimille tarvitsematta itse sanottavasti laajentua", Suomen Sosialidemokraatti kirjoitti 20. kesäkuuta 1968.

Sama lehti jatkoi samalla asialla 24. lokakuuta 1969: "Kehitysaputoimistomme nykyinen kapasiteetti on jo nyt käytetty melkein loppuun ... nykyiset puutteet vaikuttavat haitallisesti vielä 3-4 vuoden kuluttua, eikä niukkojenkaan määrärahojen käytön suunnittelua voida tehokkaasti hoitaa".

Samoin pääteltiin Helsingin Sanomien jälkikirjoituksessa 19. tammikuuta 1970. "Nyt olisi tärkeintä saada lisää työvoimaa. Kahdenkeskiseen apuun on näet myönnetty määrärahoja, joiden käyttäminen edellyttää runsaasti työvoimaa, mutta tämän työvoiman hankkimiseen ei ole annettu varoja."

Henkilökuntaa lisättiin vähitellen, mutta Suomea Chilessä edustaneen Heikki Brotheruksen Suomen Kuvalehdessä 1972 esittämä käsitys - "Suomen kehitysapu on kehittynyt mahtavaksi toimistoksi" - varmasti yllätti vähintään asianosaiset suomalaiset.

Brotherus määritteli myös henkilökunnan asemaa ja laatua: "... käyttää valtavia rahamääriä, joita on jakamassa varsin nuori virkamieskunta. Monet virkamieskokemusta omaamattomat ovat suorittamassa sen palveluksessa nopeata karrieria. Kerrankin idealismi saa aineellisen hyvityksen."

Vuonna 1970 kovaa kritiikkiä kehitysyhteistyöviranomaisia vastaan esittivät alan pioneerityön tehneen Suomen Lähetysseuran johtohenkilöt. Suomen Sosialidemokraatti kiteytti 19. kesäkuuta 1970 arvostelun sisällön seuraavasti: "Ulkoministeriön kehitysaputoimisto on kehittymätön, se ei hallitse tehtäväkenttäänsä. Suomen ulkomailla olevat asiainhoitajat laiminlyövät tehtäviään. Muiden maiden edustajien tavoin he eivät käy tapaamassa asemamaansa asukkaita edes suurimmissa keskuksissa."

Helsingin Sanomat kertoi 21. maaliskuuta 1974, että Suomen kehitysyhteistyötä tekevän koneiston uudelleen rakentamista ryhdytään tutkimaan pikapuoliin. "... Nykyisin kehitysyhteistyötä hoitaa ulkoministeriön kehitysyhteistyöosasto. Organisaation on kuitenkin jatkuvasti lisääntyneen työmäärän vuoksi katsottu kaipaavan uusimista ja siksi nyt on lähdetty liikkeelle."

Ilta-Sanomat keksi 12. joulukuuta 1974 oman näkökulmansa koko ulkoasiainministeriön organisaatiouudistuksen valmistelukomitean työhön. Otsikolla "150 000 markan etelänmatka - Valtion komitea pakoon pakkasia" lehti kertoi, että komitea matkustaa tammikuussa kahdeksaksi päiväksi Tansaniaan. 

Uusi Suomikaan ei käsitellyt apuorganisaatiota silkkihansikkain jutussaan 4. joulukuuta 1975. "Ulkoministeriön kehitysyhteistyöosastoa pidetään ulkoministeriössä ja muuallakin kärjistäen joko rangaistuslaitoksena tai kaatopaikkana. Poliittinen kissanhännänveto nimityksistä ja arvostuksen puute ovat laskeneet tehokkuutta, ja eniten siitä kärsivät sekä kehitysyhteistyö että sen parissa työskentelevät monet pätevät henkilöt."

Viranomaisilla itsellään oli lohdullisempaa kerrottavaa omasta työstään. "... Suomen kehitysyhteistyössä hallintokulut merkitsevät kuutisen prosenttia kehitysyhteistyömääräahoista ... YK-järjestöjen vastaava prosenttiosuus on neljätoista", kehitysyhteistyöosaston tiedotuspäällikkö Matti Isoviita totesi Uudessa Suomessa 12. toukokuuta 1976.

Kehitysyhteistyöosaston päällikkö Pekka Malinen puolusteli Talouselämä-lehdessä 10. syyskuuta 1976 työntekijämäärän nousua yli sadan hengen. "Jos kehitysapumme saavuttaa tavoitetason 0,7 prosenttia bruttokansantuotteesta ... niin organisaatio ei ole ollenkaan liian suuri. Nykyisellä työvoimalla pärjätään vielä, jos saavutetaan taso 0,35-0,40. Jos kuitenkin kehitysapumme jää nykyisen 0,20 prosentin seutuville, niin rationalisointimahdollisuuksia jää miettimään."

Organisaation sisällä päällikön lausunto synnytti ristiriitaisia tunteita.

Optimismin vuosikymmenet

Professori Keijo Korhonen profiloi Suomen Kuvalehdessä 9. huhtikuuta 1976 lupsakkaasti Suomen julkisen kehitysyhteistyön siihenastista lyhyttä kaarta: "Kansainvälinen kehitysapu on meillä Suomessa saanut kasvaa 'iliman vaen omia aekojaan'. Sen koko kuva on toimekkaiden virkamiesten ja alan idealistien omasta näkökulmastaan luoma". Vastoin parempaa tietoaan hän jatkoi toteamalla, ettei tämän toiminnan perusteita ole Suomessa koskaan selvitetty.

Selvityksiä oli erilaisissa valmisteluelimissä tehty. Yksi niistä oli professori Jouko Paakkasen 1960-luvun loppuvuosina johtama kehitysapuasiain neuvottelukunta.

Ulkoministeri Kalevi Sorsa luonnehti 1960- ja 1970-lukuja kehitysyhteistyön optimismin vuosiksi. Lausunnon julkaisi Kansan Uutiset 26. lokakuuta 1988 raportoidessaan hallituksen kehitysyhteistyökertomuksen käsittelystä eduskunnassa.

Sorsan mielikuva liittynee siihen, että 1960- ja 1970-luvuilla moni uskoi vahvasti nälkä-, köyhyys- ja muiden megaongelmien voittamiseen kohtuullisessa ajassa. Uskoa riitti, vaikka kehitysmaiden pahenevasta velkataakasta ja monesta muusta kehityksen vakavasta esteestä oli lisääntyvässä määrin tietoa. Optimismin korostaminen vuosia myöhemmin tehdyssä arviossa tuskin on voinut perustua kehitysyhteistyön saavutuksiin ja näkymiin.

Kehitysmaiden itsenäistymisen jälkeen monenlaiset ihmiset uskoivat pitkään kansainvälisten rakenteiden muuttuvan kehitysmaille aiempaa suosiollisemmiksi. Hyvän esimerkin tästä tarjoaa Kotimaa-lehden 14. lokakuuta 1977 julkaisema ulkoministeri Paavo Väyrysen visio. "Uskon ... että uuden kansainvälisen talouden järjestyksen periaatteet alkavat vähitellen toteutua. Se on väistämätöntä kansainvälisen tilanteen kehityksen valossa. Tämä merkitsee mm. perushyödykkeiden hinta- ja markkinakehityksen asteittaista, mutta tuntuvaa muuttumista kehitysmaiden eduksi.

Jotkut arvioivat kehitysmaiden jopa jo olevan pääsemässä niskan päälle kansainvälisessä kilpailussa. "Nairobin Unctadissa teollisuusmaat ovat vähemmistönä ja rikkauksistaan huolimatta täysin puolustusasemissa. Yhä selvemmäksi käy, miten taloudellinen voimatasapaino on lopullisesti siirtymässä raaka-aineen käyttäjiltä niille, jotka raaka-aineet omistavat. Teollisuusmaiden riippuvuus raaka-aineita toimittavista kehitysmaista tulee vääjäämättömästi kirjattua Nairobissa." Näin kirjoitti Nairobista toimittaja Jouko Hava, ja jutun julkaisi Talouselämä-lehti numerossaan 17-1976.

Toimittaja Rauli Virtanen tulkitsi Suomen Kuvalehdessä 14. toukokuuta 1976 asetelmaa täysin päinvastaisesti. "Nairobin kokouksen tärkeimmät neuvottelut käydään raaka-aineiden ympärillä. Kehitysmaat ovat tänään yhtä lailla raaka-aineiden maailmanmarkkinahintojen heiteltävinä kuin ne olivat siirtomaavallan vuosina. Ne ovat teollisuusmaista yhtä riippuvaisia."

Virtanen oli samoilla linjoilla kuin kehitysmaatutkimuksen uranuurtajiin lukeutuva Gunnar Myrdal, jonka Helsingin-vierailullaan esittämiä ajatuksia Uusi Suomi selosti 22. tammikuuta 1969 seuraavasti. "Teollisuusmaiden kehitysavun tärkeimmäksi motivaatioksi professori Myrdal katsoi moraaliset syyt, sillä teollisuusmaiden riippuvuus kolmannesta maailmasta on käynyt yhä vähäisemmäksi."

"Jos Intian niemimaa vajoaisi mereen mukanaan 700 miljoonaa ihmistä, ei se aiheuttaisi kuin olankohautuksen, koska Intian merkitys niille (teollisuusmaille) on nykyään hyvin vähäinen. Tällaisesta kehityksestä on osoituksena maailmankauppa, josta on tullut yhä enemmän teollisuusmaiden keskeistä. Samoin myös raaka-aineet voidaan jo nyt harvoja poikkeuksia lukuunottamatta korvata korvikeaineilla", Uusi Suomi siteerasi Myrdalia.

Muutos Suomen kehitysyhteistyössä

Vuonna 1979 Suomen kehitysyhteistyön määrärahat lähtivät vihdoin pitkään ja rivakkaan nousuun. Suomen kehitysyhteistyössä alkoi uusi vaihe. Siinä oli muitakin olennaisia uutuuksia kuin voimavarojen kasvu. 

Kehitysmaiden väestö liian passiivista (Vaasa 27.3.1966)

Huomiota kehitysmaihin ja -alueisiin (Pohjolan Sanomat 14.12.1966)

Hobby eller vad? (Österbottningen 10.5.1967)

Kehitysapua ei haluta lisätä (Liitto 19.8.1967)

Kehitysapu hyödyttää koko ihmiskuntaa (Saimaan Sanomat 21.6.1968)

Nälkä jäämässä häviölle (Lalli 8.8.1968)

"Vi stjäl tillbaka 2/3 av u-hjälpen" (Vasabladet 10.11.1968)

Miljoner dör i Nigeria - Vår hjälp är obetydlig (Åbo Underrättelser 4.1.1969)

Suomalainen asiantuntija Afganistaniin (Kansan Uutiset 15.1.1969)

Asevarusteluun 40 kertaa enemmän kuin kehitysapuun (Kansan Lehti 16.1.1969)

Kehitysavun suora kanava PS-tili 55000 (Maaseudun Tulevaisuus 16.1.1969)

Yksi prosentti tuloista kehitysyhteistyöhön (Kuorevesi-Mänttä-Vilppula 17.1.1969)

Arkkipiispa M.Simojoki: Ero rikkaiden ja köyhien kansojen välillä ei saisi enää suurentua (Lapin Kansa 19.1.1969)

Myrdal Helsingissä: Kehitysmaita on autettava auttamaan itseään (Suomenmaa 22.1.1969)

Gunnar Myrdal alikehittyneistä maista: Järjestys ja lait käyvät ennen hallitusmuotoa (Helsingin Sanomat 22.1.1969)

Kehitysapua Latinalaiseen Amerikkaan: Suomalaiset tutkimaan paperinvalmistusta (Helsingin Sanomat 19.2.1969)

Kalervo Siikala kehitysavusta: Vallankumousjulistusten tilalle myönteiset teot (Kaleva 3.10.1969)

Kokonaisvaltaiseen kehitysmaapolitiikkaan (Suomen Sosialidemokraatti 24.10.1969)

Kehitysapu kriisissä (Kouvolan Sanomat 4.1.1970)

Kehitysmaille sopivasti, kehitysalueille liian vähän (Karjalainen 13.1.1970)

Eskimoita Kongossa (Helsingin Sanomat 2.2.1970)

Kehitysapu prosenttiin (Suomenmaa 24.4.1970)

Student från Tanzania kritiserar vår u-hjälp: Rasistisk inställning! (Nya Pressen 30.5.1970)

Helsingissä pohditaan: Meneekö kehitysapu oikeaan osoitteeseen? (Keskisuomalainen 31.5.1970)

Kehitysavun perillemenossa epäkohta (Uusi Suomi 2.6.1970)

Lähetysseura äkäinen: Suomen kehitysapu nukkuu (Suomen Sosialidemokraatti 19.6.1970)

"Katastrofkurs för uländer - Räntorna äter upp hjälpen" (Jakobstads Tidning 15.1.1971)

Vesitietoa ja -taitoa Kuopiosta Tansaniaan (Savon Sanomat 7.2.1971)

Pohjolan käsi Itä-Afrikan elpyvällä pulssilla - professori Jouko Paakkanen kertoo kehitysaputoiminnasta (Suomen Kuvalehti 9-1971)

Ensimmäisen luokan hotellissa Dar es Salaamissa joka toisessa pöydässä puhutaan - tuttua suomea (Turun Sanomat 11.4.1971)

Pekka Kuusi ehdottaa: Suomen autettava vapaustaisteluja (Helsingin Sanomat 28.5.1971)

Ensin Turkki, sitten Tansania: Suomi ottaa ensiaskelia kehitysluottotoiminnassa (Helsingin Sanomat 30.6.1971)

Musta mies osuustoimintaoppia ottamassa (Itä-Häme 24.7.1971)

Kehitystyö on vauraitten kansojen moraalinen teko (Kauppalehti 28.7.1971)

Päteviä hakijoita vähän kehitysjoukkotyöhön (Maaseudun Tulevaisuus 27.8.1971)

Muotoilu uusi ala kehitysyhteistyössä (Helsingin Sanomat 3.2.1972)

Kehitysapu - Jättimäinen hämäyskö vai edistystä vakain askelin? (Suomen Kuvalehti 1972)

Kuka syö sanansa? Kehitysapumäärärahat jäävät alle sitoumusten (Savo 26.2.1972)

Kehitysavun kasvuvauhti ajoitettu liian nopeaksi (Länsi-Suomi 20.10.1972)

Poliittinen väittely syntynyt Suomen antamasta kehitysavusta - Avun määrän kehitystä pidetään liian nopeana (Satakunnan Kansa 21.1.1973)

Kehitysapuna Suomesta asuntoja Nigeriaan - Mallitalo rakenteilla (Uusi Suomi 1.2.1973)

Apulaisosastopäällikkö Martti Ahtisaari: Kiinnostus kehitysapuun kasvanut vaivoin Suomessa (Turun Päivälehti 28.2.1973)

Kehitysapu 0,7 prosentiksi - Kehitysyhteistyötä setvittiin Espoossa (Etelä-Saimaa 27.3.1973)

Suomi vie sataman Vietnamiin (Kauppalehti 29.6.1973)

Virolainen Nairobissa: Epäitsekkyys pois Suomen kehitysavusta (Helsingin Sanomat 27.9.1973)

Suomesta 9 mmk:n kuljetusautot ja talot Sambiaan (Helsingin Sanomat 20.10.1973)

Suomi luopui avusta juntalle (Kansan Uutiset 5.1.1974)

Karjalainen Nairobissa: Kenia halukas käyttämään kehitysluottoa sanomalehtipaperin ostamiseen (Suomenmaa 7.2.1974)

Pilaantunutta juustoa meni kehitysapuun (9.3.1974)

Hallitus päätti iltakoulussa - Kehitysaputyöhön uusi koneisto (Helsingin Sanomat 21.3.1974)

Kehitysavun tavoite siirtyy 80-luvulle (Helsingin Sanomat 21.3.1974)

Sträng gallring till u-hjälpsjobb (Hufvudstadbladet 29.5.1974)

Kehitysavun tavoite jäihin (Helsingin Sanomat 14.9.1974)

Lopetettaisiinko kehitysapu? (Suomen Kuvalehti 30.9.1974)

Köyhäinapu ei riitä (Suomen Kuvalehti 41-1974)

Suomen hallituksen kehitysapupolitiikkaa: Sokerin syönnistä palkitaan (Helsingin Sanomat 27.10.1974)

Valtion komitea "tutkimussafarille" Afrikkaan (Ilta-Sanomat 12.12.1974)

Ihmettelyä maailmalla - Kehitysapukupla uhkaa Suomen kuvaa (Uusi Suomi 4.12.1975)

Kehitysyhteistyö tarvitsee koko kansan tukea (Suomenmaa 9.12.1975)

Suomalaista realismia vai lyhytnäköisyyttä? Kehitysapu hätää kärsimässä (Suomen Kuvalehti 19.12.1975)

Unescon masentava tilitys - Lukutaitokampanja epäonnistui pahoin (Helsingin Sanomat 24.2.1976)

Namibialaisia kurssitetaan Mieslahdessa (Kainuun Sanomat 1.4.1976)

Tarzan-henki katosi (Suomen Kuvalehti 7.5.1976)

Yhteistyötä, ei almuja (Lalli 14.5.1976)

Ympäristönsuojelun professori Pekka Nuorteva: Kehitysapua merenpohjasta (Helsingin Sanomat 18.5.1976)

Lukutaitokampanja tuottaa hyviä tuloksia Tansaniassa (Turun Sanomat 28.5.1976)

Unctadin köyhät niskan päällä (Talouselämä 17-1976)

Kehitysmaden tullimiehiä vieraili Oulussa (Liitto 4.6.1976)

Kehitysavun uusia muotoja: Piimätietoa kehitysmaihin (Maaseudun Tulevaisuus 21.8.1976)

Kehitysapumme ydinkysymyksiä: Rahaa vai laatikko? (Talouselämä 10.9.1976)

Treårsplan för u-hjälp stöder även industrin (Vasabladet 10.11.1976)

Korhonen kehitysavusta: Siirtomaavalloilla paremmat edellytykset (Helsingin Sanomat 17.11.1976)

Kehitysapujen kasvu haavetta (Ilkka 11.12.1976)

Erkki Tuomioja: Kehitysapumme pienuus hävettää (Ilta-Sanomat 6.2.1977)

U-hjälp i kris (Arbetarbladet 4.7.1977)

Ensimmäistä kertaa: Kehitysapumme reaalinen arvo laski viime vuonna (Karjalainen 7.7.1977)

Aikooko Suomi rikastua kehitysyhteistyöllään? (Demari 22.9.1977)

Ulkoministeri Paavo Väyrynen: Kehitysyhteistyössä kaivataan asennemuutosta (Kotimaa 14.10.1977)

Suomalainen kehitysyhteistyö: Sanojen uskottavuus pettää (Ylioppilaslehti 20.10.1977)

Pekka Malinen - suomalaisen kehitysyhteistyön pyramidirakentaja (Ydin 8-1977)

Näin voi käydä itsekkään avun antajalle - Suomen miljoonat ovat yhä Aasian kehityspankissa (Suomen Kuvalehti 17.2.1978)

Miten keittiökalusteiden kuljettaminen Tansaniaan voi maksaa 135 000 markkaa, kehitysyhteistyösihteeri Antti Rantala? (Apu 31.3.1978)

U-hjälpskommitté: 0,3 proc av BNP realistiskt mål (Åbo Underrättelser 14.4.1978)

Lamamietintö kehitysavusta: Muistettava omakin etu (Turun Sanomat 14.4.1978)

Kehitysyhteistyökomitean työ torjuntavoitto (Kansan Uutiset 14.4.1978)

Uusi kehitysapupäällikkö: Suomen politiikka on raha-apuakin tärkeämpi (Talouselämä 15-1978)

Tansania kehittyy myös suomalaisin voimin (Saimaan Sanomat 23.5.1978)

Valtiovarainministeriö: Kehitysyhteistyörahoja ei voi kaksinkertaistaa (Helsingin Sanomat 4.7.1978)

Kehitysapu kaukana tavoitteesta (Uusi Suomi 4.7.1978)

Halpatuonti kehitysapua (Uusi Suomi 5.7.1978)

Suomi jäljessä tavoitteista ja muista maista - Kehitysapu vaihtumassa lainoista lahja-apuun (Uusi Suomi 23.7.1978)

Neuvottelukunta: Kehitysyhteistyö riippumattomaksi valtiontaloudesta (Etelä-Saimaa 6.10.1978)