Vuodesta 1979 lähtien kehitysyhteistyön maksatusten BKTL-osuus kasvoi vuosittain
nopeasti aina 1990-luvun laman alkutahteihin asti. Kasvu oli kansainvälisessäkin
vertailussa poikkeuksellisen ripeätä.
Vuonna
1979 osuus nousi edellisen vuoden 0,16 prosentista 0,21 prosenttiin. Seuraava prosentin
kymmenysraja meni rikki vuonna 1983, jolloin osuudeksi tuli 0.32 prosenttia.
Tästä
eteenpäin nousuvauhti jopa kiihtyi. BKTL-osuus ylsi 0,4 prosenttiin 1985 ja 0,5
prosenttiin 1987. Jo seuraavana vuonna maksatukset nousivat 0,6 prosenttiin
bruttokansantulosta. Muutaman hitaamman kasvun vuoden jälkeen lakipiste saavutettiin
1991. Silloin Suomi loikkasi maagisen 0,7 prosentin rajan yli suoraan 0,8 prosenttiin.
Tukijoukkoja Emmauksesta liike-elämään
Näin
lupaajat olivat lunastaneet lupauksensa ja päättäjiä painostaneet saavuttaneet
tavoitteensa.
Työtä
kehitysyhteistyön määrärahojen korottamisen puolesta tekivät jo ennen avun nopean
kasvun vaihetta ja sen aikana monenlaiset ihmiset ja yhteisöt.
Kehitysyhteistyöviranomaisilla oli heidän joukossaan tärkeä yhdistävä ja kannustava
rooli.
Avun
reilulle kasvattamiselle ei nähty, eikä juuri tarjottukaan uskottavaa vaihtoehtoa, ellei
sellaiseksi lasketa kasvun rajoittajien yhä suosimaa "valtiontalouden sallimissa
puitteissa" -lauseketta.
Vähin
poikkeuksin koko puoluekenttä kannatti 1980-luvulla määrärahojen tiukkaa nousuvauhtia.
Kehitysmaille
solidaariset nuoret perustivat vuonna 1980 prosenttiliikkeen, joka joudutti suomalaisten
apumyönteisyyden muuttumista teoiksi ja tekoja vaativiksi asenteiksi. Seuraavina
kuukausina ja vuosina sadat tuhannet suomalaiset rahoittivat prosenttiliikkeen
kannustamana omilla varoillaan kansalaisjärjestöjen työtä kehitysmaissa.
Kirkolliset
piirit kuuluivat kehitysavun lisäämisen vahvimpiin ajajiin. Prosentin antaminen
henkilökohtaisista tuloista oli monelle kirkon ihmiselle tuttua jo paljon ennen
prosenttiliikkeen syntyä, kuten Kuorevesi-Mänttä-Vilppula-lehden uutisesta 17.
lokakuuta 1969 voi päätellä. "Kirkon ulkomaanapu vetoaa ennen kaikkea kirkon
työntekijöihin ja seurakuntalaisiin, että nämä jatkuvasti lahjoittaisivat
vähintään yhden prosentin kokonaistulostaan kehitysapuun."
Liike-elämän
kerman hallitsema Teollisuuden Keskusliitto otti kesäkuussa 1981 kantaa kehitysavun
"sovitun tason" puolesta, Suomenmaa kertoi 17. kesäkuuta 1981.
"Kehitysavun
harrastajat saivat vuosikymmenen vaihteen paikkeilla ymmärtäjiä yllättäviltä
tahoilta. Prosenttiliike löysi itsensä samasta seurasta kuin yritysmaailma, joka oli
havainnut, ettei yhdelläkään teollisuusmaalla ole varaa pysyä poissa
kehitysapukerhosta." Näin toimittajat Anna Paljakka ja Tellervo Yrjämä-Rantinoja
kuvailivat 1980-luvun alun uutta asetelmaa 1. toukokuuta 1988 Helsingin Sanomissa.
Syksyllä
1979 ja joulun tienoolla 1982 ministereitä ja kansanedustajia hiillostettiin
nälkälakoilla.
"Mahat
ovat ruvenneet kurnimaan vapaaehtoisten syömälakkojen merkeissä eri puolilla Suomea.
Jokioisten Emmaus-liikkeen pari viikkoa sitten käynnistämän lakon innoittamana
opiskelijat ja muut nuoret haluavat kiinnittää huomiota Suomen kehitysavun pienuuteen ja
vauhdittaa lisävarojen saantia jo ensi vuoden budjettiin", Helsingin Sanomat
raportoi 19. lokakuuta 1979.
Kolme
vuotta myöhemmin kansanedustaja Ville Komsi hankki tukea kehitysmaiden lasten
rokotusohjelmalle syömälakolla. Kansanedustaja Eeva-Riitta Siitonen tosin leimasi sen
vääräksi painostuskeinoksi. "... se saattaa johtaa uusiin keinoihin ...
esimerkiksi joku edustaja voisi ... tulla istuntoon bensiinillä valeltuna tulitikku
kädessään ja vaatia uhan alla jotain päätöstä", Iltalehti selosti 3.
tammikuuta 1983 Siitosen mielipidekirjoitusta Helsingin Sanomissa.
Moni-ilmeinen,
jatkuva kampanjointi kehitysavun korottamiseksi tempasi vähitellen mukaansa yhä uusia
väestöryhmiä ja johti lopulta kollektiiviseen yhteisymmärrykseen, joka kykeni
murtamaan jarruttajien viimeisenkin toivon, valtionvarainministeriön vastarinnan.
"Valtiovarainministeriössä
on ... käsitys, että 0,32 prosentin bruttokansantuoteosuuden saavuttaminen vuonna 1982
näyttäisi mahdolliselta", valtiovarainministeri Paul Paavela totesi Helsingin
Sanomissa 18. helmikuuta 1979.
Valtionvarainministerien
rooliin ei yleensä ole kuulunut Suomessa, eikä muualla, lupaukset kasvavasta
kehitysavusta, vaan päinvastainen. Uusi Suomi kuvaili sitä 26. elokuuta 1984 lempeällä
otteella. "Hallituksen budjettiriihen esilämmittelyrituaaleihin kuuluu jo
perinteisesti kehitysapupeli. Siinä monet pääsevät esittelemään
edistyksellisyyttään ja vastuuntuntoaan, niin lisäystä vaativat kuin se ainoa
saitakin, valtiovarainministeri."
Uuden
ajanjakson merkkejä oli havaittavissa eduskunnassakin. "Suomen eduskunta teki
kehitysyhteistyöpolitiikassaan historiaa kuluvan vuoden budjettia käsitellessään. Kun
eduskunta aiemmin on suhtautunut varsin passiivisesti kehitysyhteistyömäärärahoihin,
se nyt yhtäkkiä päätti niitä korottaa. Hallituksen esitykseen eduskunta teki 25
miljoonan markan lisäyksen", Lapin Kansa raportoi 19. huhtikuuta 1980.
Uusi
Suomi kirjoitti 22. elokuuta 1981 kehitysyhteistyöosaston teettämästä
mielipidetutkimuksesta. Sen mukaan suomalaiset halusivat moninkertaistaa kehitysavun
määrän. "Enemmistö kansalaisista katsoo ..., että varojen lisääminen
kehitysapuun on tärkein valtion menojen lisäyskohde, sosiaalimenojen jälkeen."
Selvitys osoitti, että suhtautuminen kehitysyhteistyön määrärahojen lisäykseen ei
ratkaisevasti riippunut puoluekannasta.
Lokakuussa
1984 työnantajien keskusliiton STK:n toimitusjohtaja Pentti Somerto yllätti niin
ay-aktiivit kuin omatkin joukkonsa. Hän ehdotti, että työpaikoilla tehtäisiin viisi
minuuttia ylitöitä ja että kertyneet ylityökorvaukset lahjoitettaisiin kehitysmaille.
SAK kiinnostui ehdotuksesta, mietti sen toteuttamisvaihtoehtoja ja lähetti
neuvottelijansa Etelärantaan keskustelemaan asiasta. "Palkansaajaleirin
ällistykseksi vastaanotto on ollut viileä: STK:n päämaja haluaisi mieluiten unohtaa
Somerton ehdottaneen mitään", Suomen Sosialidemokraatti kertoi 12. huhtikuuta 1985.
Somerton
ehdotus osoittautui työtapaturmaksi, jonka oli aiheuttanut tynantajapuolen ärtymys YK:n
aseistariisuntaviikolla työpaikoilla ympäri maata järjestettyjä niin sanottuja
rauhanhetkiä kohtaan. Rauhanhetket olivat viiden minuutin työnseisauksia.
Määrärahojen tuntuva vuosittainen kasvu
ruokki uskoa YK:n suosituksen pikaiseen toteutumiseen Suomessa. Se näkyi muun muassa
Suomenmaan 8. lokakuuta 1986 kirjoituksen varmassa sävyssä. "Suomi tekee
poikkeuksen läntisistä teollisuusmaista: kehitysapu kasvaa täällä nopeimmin kaikista
OECD-maista. Ensi vuonna ylittyy kahden miljardin markan raja. Budjettiin on ensi vuodelle
kirjattu 0,55 prosenttia bruttokansantuotteesta. Tätä vauhtia saavutamme tavoitteemme -
0,7 prosenttia BKT:stä - vuosikymmenen loppuun mennessä, varsinkin kun laaja
kansalaiskonsensus vallitsee."
Asiallista ja asiatonta arvostelua
Loppusuoralla kohti 0,7 prosentin rajaa tunnelma
kehitysyhteistyön ympärillä ei ollut kuitenkaan voitonriemuinen. Itsetyytyväisyyttä
ja ylpeyden tunnetta kalvoi pitkin 1980-lukua kasvanut tietoisuus siitä, että
toivottujen tulosten saavuttaminen käytännön kehitysyhteistyössä on paljon odotettua
vaikeampaa.
Avun määrää koskevan kysymyksen rinnalle
nousi pysyvästi toinen, vaativampi kysymys: miten kehitysyhteistyötä on tehtävä,
jotta sillä olisi haluttu kehitysvaikutus. Toimintaan kohdistui monenlaisia
muutospaineita.
Korjausliikkeitä tehtiin jo 1970-luvulla, kuten
kehitysjoukkojen lopettaminen ja kehitysluottojen pääosan muuttaminen lahja-avuksi.
Päätöksillä reagoitiin neuvonnan monimutkaisuudesta saatuihin kokemuksiin sekä
vastaanottajamaiden talouksien yllättävän heikoksi osoittautuneeseen kehitykseen.
Aivan eri tason ongelmia aiheutti kuitenkin
ryhtyminen monivuotisten, mittavien kehityshankkeiden osapuoleksi. Kun suuriin hankkeisiin
oli ryhdytty, ensimmäisenä tietoa todellisista hankaluuksista karttui luonnollisesti
itse kehitysyhteistyön tekijöille kehitysmaissa ja heidän kauttaan toimintaverkoston
Suomen päähän.
Lehdistön kautta ongelmista alkoi 1980-luvun
alkuvuosina tihkua tietoa myös laajemmille kansalaispiireille. Osa kirjoittajista
suhtautui hankaluuksiin ymmärtävästi, osa ymmärtämättömästi. Ääritapauksissa
kehitysyhteistyö leimattiin epäonnistumisista kertoneiden esimerkkien perusteella
kokonaisuudessaan surkeaksi puuhasteluksi.
Sitähän se ei tietenkään ollut, vaikka osa
yrityksistä menikin pieleen tai onnistui vain puolinaisesti, mutta mielikuvien tasolla
hyökkääjät etenivät. Kehitysyhteistyön virkamiesten asialliset vastaukset ja
välillä myös huumorilla höystetyt puolustuspuheet eivät vaikuttaneet yhtä
tehokkaasti kuin populistiset teilaukset. Väärätkin syytökset jäivät
kumoamisyrityksistä huolimatta elämään kuin kaupunkilegendat.
Kehitysyhteistyön yksisilmäinen idealisointi
julkisen avun alkuaikoina muuttui 1980-luvulla osassa lehtityötä kehitysaputoiminnan
yhtä yksisilmäiseksi parjaamiseksi.
Perustellun ja perusteettoman arvostelun
seurauksena kehitysyhteistyö joutui asemaan, jossa sen tuloksia oli lupa julkisesti
yleistää kuinka kielteisesti tahansa altistumatta itse tiukalle kritiikille. Muutoin ei
kai ole selitettävissä esimerkiksi Helsingin Sanomien pääkirjoitukseen 5. toukokuuta
1988 sisällytettyä Suomen koko kehitysyhteistyötä koskenutta väitettä: "...
avustettava kansa saa apua vain osuessaan asumaan jonkun ministerin kotikunnassa tai
vaalipiirissä".
Huonoon harkintaan tai anteeksiantamattomaan
tietämättömyyteen perustunut yleistys laatulehden pääkirjoituksessa ei olisi
merkinnyt mitään, jos kehitysyhteistyön käsittely olisi ollut julkisuudessa
pääpiirteissään tasapainoista. Sitä se ei ollut. Viittauksia
"epäonnistumisiin" tehtiin niin tiuhaan ja niin rajulla otteella, että
vähitellen myös kehitysavun kannattajien käsitys työn tuloksista ja mahdollisuuksista
hämärtyi.
Syntyi epävarmuutta, joka osoittautui
1990-luvun alkuvuosien laman aikana kohtalokkaaksi. Siihen asti, ylenmääräisestä
läksytyksestä huolimatta, mittavan kehitysavun kannatus pysyi kansalaisten ja
päättäjien keskuudessa korkealla tasolla.
Pha Rung onnistui
Pha Rungin korjaustelakkahanke Vietnamissa
kuului pitkään suosikkiesimerkkeihin jutuissa, joissa Suomen kehitysyhteistyö
tuomittiin epäonnistuneeksi. Jopa kehitysapuun linjakkaan myönteisesti suhtautunut
Hufvudstadsbladet luokitteli 3. maaliskuuta 1984 Pha Rungin korjaustelakkahankkeen
"kehitysapufiaskoksi". Vielä vuosia hankkeen päättymisen jälkeen Suomen
kehitysaputoimintaa kuopanneissa jutuissa viitattiin Pha Rungin tapaukseen.
Sitä ei hillinnyt päinvastainen arvio, jonka
muun muassa toimittaja Anna Paljakka välitti lukijoilleen 24. maaliskuuta 1984 Helsingin
Sanomissa. "Telakka on jo julkisuudessa ehditty teilata täysin epäonnistuneeksi.
Sitä se ei ole. Telakka on saatu käyttökuntoon. Toisin kuin monissa kehitysmaissa,
kalliit koneet ovat kunnossa ja käytössä. Puolet telakan kuluista on ollut
asiantuntijakustannuksia, jotka sellaisenaan ovat palautuneet Suomeen."
Iltalehti reposteli Pha Rungin hanketta 29.
syyskuuta 1984 otsikolla "Suomalaiset Vietnamissa - Verta, viinaa, hikeä,
kyyneliä". Tekstin näkökulmana oli hankkeen suomalaisten työntekijöiden
vapaa-ajan meiningin moraalinen kyseenalaistaminen.
Kehitysyhteistyöosaston
apulaisosastopäällikkö David Johansson oli torjunut samaan ryhmään kohdistuneen
syyttelyn jo pari kuukautta aikaisemmin, 14. heinäkuuta 1984 Uudessa Suomessa. "'...
ei voi odottaakaan, että he vain istuisivat ja parsisivat sukkiaan. On selvää, että
esimerkiksi suomalaisten Kainuun, Etelä-Suomen ja Neuvostoliiton rakennustyömailla
törmäillään. Mutta kun julkisen kehitysavun työntekijät käyttäytyvät samalla
tavalla, kirjoitetaan heistä enemmän. Pha Rungissa selvittiin vaikeisiin olosuhteisiin
nähden varsin hyvin, mitään tavanomaisuudesta poikkeavaa ei tapahtunut."
Toinen suosittu todiste Suomen kehitysavun
epäonnistumisesta oli pitkään troolaritoimitus Tansaniaan. Jutuissa se usein
rinnastettiin Pha Rungiin, vaikka tapauksina ne edustivat toistensa vastakohtia.
Troolarihankkeelle kävi oikeasti huonosti.
Kehitysyhteistyöosaston osastopäällikkö
Mauri Eggert kiteytti epäonnistumisen syyt Uudessa Suomessa 5. maaliskuuta 1982.
"Meillä lähdetään siitä, ettei vain toimiteta tavaraa, vaan myös koulutetaan
henkilökunta ja valvotaan käyttöä. Troolarien kohdalla kävi valitettavasti niin,
että koko miehistö lähti nopeasti muihin tehtäviin. ... Ei tämä ainutkertainen
tapaus ole, mutta tässä tapauksessa kato oli poikkeuksellisen täydellinen. Yleensä
koulutetaan sen verran yli minimitarpeen, että henkilöstö riittää."
Seuraavan vuoden alussa Hymy-lehti (1-1983)
julkaisi otsikolla "Miljardin markan munaukset" toimittaja Aarno Laitisen
pitkän häväistysjutun Suomen kehitysyhteisyhteistyöstä. Kerrottuaan värikkäästi
esimerkkejä hänen mielestään täysin järjettömistä hankkeista Laitinen yleisti:
"Suomen kehitysavun munausten listaa voisi jatkaa loputtomiin".
Eggert kommentoi juttua lehden seuraavassa
numerossa elegantisti. "Hymy on hyvä lehti. Eräät sen tiedoista pitävät
paikkansa. Kun käynnissä olevista noin 300 hankkeesta lehti tietää kertoa viidestä
tai kuudesta epäonnistumisesta, voidaan kai meidän onnistumisprosenttiamme pitää aika
hyvänä."
Uusi Suomi ymmärsi vaikeuksia
Välillä kehitysyhteistyöviranomaiset
vastasivat jyrkkiin syytöksiin epäonnistumisista hyökkäävämmin. "Totta kai
kehitysapuhankkeita menee pieleen jopa meidänkin osaamisella", Uusi Suomi lainasi
25. tammikuuta 1984 juuri kehitysyhteistyön korkeimpana virkamiehenä aloittanutta Martti
Ahtisaarta. "Hän epäilee, että jo ennestään epäluuloisten ihmisten epäluuloja
vahvistetaan näillä huonoilla uutisilla", jutussa kerrottiin.
"Alivaltiosihteeri Ahtisaari kehottaa
arvostelijoita katsomaan ensin omiin nurkkiin ja niihin vaikeuksiin, joita syntyy, kun
täällä pannaan toimeen erilaisia hankkeita", Ilta-Sanomat raportoi 7. maaliskuuta
1984. Lehden mukaan arvostelut Suomen kehitysavun epäonnistumisista "eivät
hetkauttaneet ... eduskunnassa tiukasti istunutta" Ahtisaarta.
Uusi Suomi kuului asiantuntevalla tavalla
vaikeuksien ymmärtäjiin. Jälkikirjoituksessaan 8. maaliskuuta 1984 se totesi, että
Suomen antama kehitysapu on vielä niin uusi asia, että olemme kolmannen maailman
kehitystä auttaessamme vieläkin oikeastaan vasta kokemusten keräämisvaiheessa.
"Tähän kuuluvat väistämättä myös paljastukset epäonnistumisista ...
epäonnistumiset voidaan lukea pääasiassa tiedonpuutteen ja siitä seuraavan huonon
suunnittelun tilille."
Kehitysyhteistyöosaston osastopäällikkö Kai
Helenius totesi 8. syyskuuta 1984 Uudessa Suomessa, että Suomen
kehitysyhteistyöstä on annettu kuva, jonka mukaan se on menestynyt kovin huonosti.
"Siitä on seurannut vaikutelma, että olisimme menestyneet huonommin kuin muut.
Kansainvälisesti katsoen Suomen projektivalinta on toteutunut kuitenkin hyvin.
Kehitysyhteistyöajattelu on kokenut koko maailmassa monta muutosta. On noudatettu
erilaisia teorioita, ja on tullut takaiskuja. Meille ei takaiskuja ole tullut sen
enempää kuin muille. Vaikeuksia tulee olemaan jatkossakin, mutta todennäköisesti
tulokset paranevat."
Kehitysapulinjausten valmistelutyöhön
osallistunut erikoistutkija Kalle Laaksonen pyrki Uudessa Suomessa 19. tammikuuta 1988
lisäämään kansalaisten suhteellisuudentajua apuhankkeiden tulosten arvioinnissa. Hän
muistutti teollisuusmaiden OECD-järjestön kehitysapukomitean DAC:n arviosta, jonka
mukaan maailmanlaajuisesti kansainvälisen kehitysyhteistyön hankkeista onnistuu
kolmannes ja epäonnistuu lähes yhtä suuri osa. "Käytäntö on siis muuallakin
osoittanut, kuinka vaikean alueen kanssa ollaan tekemisissä", hän korosti.
"Suomella on vielä sekin erikoisongelma,
että harva maa on lähtenyt niin vähäisillä ennakkotiedoilla liikkeelle",
Laaksonen lisäsi.
Painopistettä vaadittiin
sosiaaliohjelmiin
Enemmän tai vähemmän epäonnistuneiden
hankkeiden ruotiminen ei ollut kuitenkaan 1980-luvulla Suomen kehitysyhteistyöhön
kohdistetun kritiikin vakavin alue. Jos ongelmana olisi ollut ainoastaan hankkeiden huono
suunnittelu tai huolimaton toimeenpano, työtä olisi ollut helppo kehittää ottamalla
oppia tehdyistä virheistä.
Oli kriitikoita, jotka kyseenalaistivat
toiminnan koko perussuuntauksen. Arvostelun ydin oli väite, jonka mukaan Suomi antoi
kehitysmaille vääränlaista apua. Arvostelijat esittivät, että painopiste pitää
siirtää teollistamisesta ja perusrakenteiden luomisesta suoraan köyhiä väestöryhmiä
palveleviin sosiaali- ja koulutusohjelmiin.
Kritiikki kietoutui yhteen toisen moitteen
kanssa. Avun sisällön vinoutuminen johtui arvostelijoiden mielestä siitä, että
kaupalliset yritykset olivat nousseet liian vahvaan asemaan Suomen kehitysyhteistyössä.
Asetelma oli syntynyt jo julkisen
kehitysaputoiminnan alkuaikoina, työtä silloin johtaneen Jaakko Iloniemen kirjoituksesta
Kehitys-lehden numerossa 2-1990 ilmenee. "Liikemiespiireistä korostettiin, että
kaikki antavat kehitysapua puhtaasti itsekkäistä syistä. Hankkeet oli suunniteltava
niin, että ne edistäisivät Suomen vientiä. Poliittinen kenttä taas oli kiinnostunut
ennen muuta siitä, että hankkeet edistäisivät oikeudenmukaista sosiaalista
kehitystä."
"Ulkoasiainhallinto taas korosti
voimakkaasti multilateraalisia toimintatapoja ja Suomen näkyvyyttä YK:n ja sen
erityisjärjestöjen yhteydessä. Me kehitysaputoimistossa mietimme, miten sovittaa yhteen
kovin ristiriitaiset neuvot ja virikkeet", Iloniemi totesi.
Kesti kuitenkin useita vuosia ennen kuin
suuntaerimielisyydet konkretisoituivat, kärjistyivät ja tulivat julkisiksi.
"Aikaisemmin kehitysyhteistyössä
kiinnitettiin enemmän huomiota palveluprojekteihin ja se ponnistautui ihmisten
kehitystarpeista. Nykyinen apumme perustuu omiin taloudellisiin pakotteisiimme eli
tekniikkamme hyödyntämiseen ja teollisuutemme myymiseen jossain muualla." Näin
kuvaili Suomenmaa 7. toukokuuta 1982 Suomen kehitysmaatutkimuksen uranuurtajiin kuuluvan
Marja-Liisa Swantzin esittämää arvostelua.
Vaihtoehtoaan hän hahmotteli Kansan Uutisten
haastattelussa 2. tammikuuta 1983. "Minä erottaisin nykyisistä
kehitysyhteistyömäärärahoista tietyn osan todelliseksi avuksi. Hoitakoon teollisuus
oman osuutensa ja omat markkinansa."
"Minä haluaisin mennä jokin raha
kourassani - mahdollisimman suuri tietenkin - paikan päälle kysymään ja katsomaan,
miten tällä rahalla voitaisiin tehdä todella laadukasta työtä. Ja sitä tehdään
vain kun lähdetään sen maan omista oloista. Ensin tutkitaan yhdessä, sitten
koulutetaan yhdessä ja sen jälkeen ruvetaan yhteiseen työhön."
Vuosien mittaan Swantzin esittämä arvostelu
muuttui vielä kärkevämmäksi, kuten Helsingin Sanomissa 20. maaliskuuta 1988
julkaistusta railakkaasta ylilyönnistä on pääteltävissä. "Miksi me
suomalaisetkin puhumme jatkuvasti avusta, vaikka meillä ei ole tarkoitustakaan antaa
apua. Jos koko ajan keskitymme siihen, miten saamme parhaan palautteen ... emme voi
onnistua auttamaan kehitysmaita." Tuohon aikaan Swantz toimi Helsingin yliopiston
kehitysmaainstituutin johtajana.
Suomenmaan 5. toukokuuta 1982 haastattelussa
Swantz näki arvostelemassaan suuntauksessa suoran yhteyden liike-elämän aseman
vahvistumiseen kehitysyhteistyössä. "... varat yhä enenevässä määrin ohjataan
suomalaisten konsulttitoimistojen kautta, jotka mainostavat valmiuksiaan käyttää varat
edes jollain lailla. ... kun suuret yritykset hoitavat kehitysyhteistyömme, tietää
tämä käytännössä suomalaisen teknologian siirtämistä vieraisiin
olosuhteisiin."
Aloitettuaan tammikuun alussa 1984
kehitysyhteistyön päällikkönä Martti Ahtisaari korosti viivyttelemättä ja
yksiselitteisesti taloudellisten hankkeiden ensisijaisuutta. "Jollei tuotannollinen
toiminta lähde liikkeelle, (kehitys)maat eivät pysty ylläpitämään sosiaalisia
palveluja, joita monet ovat kehitelleet ansiokkaasti", hän linjasi Helsingin
Sanomissa 29. tammikuuta 1984.
Suhtautuminen talouden perusrakenteiden
rahoittamiseen kehitysyhteistyövaroin ja yritysten rooliin tuli elokuun lopulla 1984
esille eduskunnassa. Ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtaja Erkki Liikanen vaati selvitystä,
vetääkö Egyptiin suunniteltua ennätysmäisen suurta telekommunikaatioprojektia
ulkoministeriö vai yksityinen suomalaisyritys, josta oli tulossa hankkeen toteuttaja.
"Kun kerralla hujahtaa puolen miljardin kauppasumma läpi, herää kysymys, kuka
johtaa tuota politiikkaa: ulkoministeriö vaiko yksityinen yritys", Liikanen
kummeksui. "Minulla ei ole mitään projektia vastaan, jos Egyptillä on suuri tarve
kommunikaatiojärjestelmänsä kehittämiseen, onhan se infrastruktuurin
rakentamista", hän kuitenkin lisäsi.
"Yksityiset yritykset eivät heiluttele
ulkoministeriön kehitysyhteistyöosastoa", osastopäällikkö Kai Helenius vakuutti
vastatessaan Liikaselle Uudessa Suomessa 8. syyskuuta 1984. Hän muistutti, että
egyptiläisten kanssa hankkeesta keskusteltiin ensimmäinen kerran vuonna 1978.
Bangladeshin kanssa 1980-luvulla aloitetut
kehitysyhteistyöhankkeet synnyttivät tyypillisen vastakkainasettelun taloudellisten ja
sosiaalisten projektien välille.
Pohjolan Sanomat kuvaili ristiriitaa 29.
marraskuuta 1985 seuraavasti. "Suomen valtio antaa tänä vuonna Bangladeshille noin
50 miljoonaa markkaa kehitysapua. Suomen apu on kuitenkin suunnattu projekteihin, joita on
kritisoitu Bangladeshin köyhien kannalta epäoleellisiksi tai peräti vahingollisiksi."
"Suomen apu Bangladeshille suunnattiin
viime vuonna ... Chittagongin sataman kehittämiseen, maaseudun sähköistysohjelmaan ja
telekommunikaatiojärjestelmän kehittämiseen. Markkaakaan ei siis mene esimerkiksi
koulutuksen, maatalouden tai terveydenhuollon kehittämiseen - suomalaisten
kansalaisjärjestöjen projekteja lukuun ottamatta", Pohjolan Sanomat kiteytti.
Ennen valintaansa kokoomuksen
presidenttiehdokkaaksi Harri Holkeri liputti voimakkaasti kehitysavun sosiaalisen luonteen
puolesta. Uusi Suomi kertoi siitä 22. lokakuuta 1986. Uutisen mukaan Holkeri oli vaatinut
"maailmanlaajuista sosiaalipolitiikkaa" ja määritellyt sisäisen, ulkoisen ja
kansainvälisen turvallisuuden perustaksi taloudellisen hyvinvoinnin oikeudenmukaisen
jakautumisen.
Väittely, jossa pantiin vastakkain
sosiaalisektorin kehittäminen ja taloudelliset projektit, jatkui läpi 1980-luvun.
Toimiessaan ulkoministerinä Pertti Paasio otti siihen kantaa Demarissa 24. lokakuuta
1990. "Usein kysytään, mitä hyötyä köyhille on puhelinverkon rakentamisesta.
Yleisen kehityksen kannalta on kuitenkin tärkeää rakentaa myös kehitysmaiden
infrastruktuuria."
Usko teollisuusuotannon monipuolistamiseen
kehitysyhteistyön keinoin sen sijaan sammahti 1980-luvun yrityksiin. Siitä vahva osoitus
on teollisuustuotannon merkitystä kehityksessä korostaneen Kalevi Sorsan lausunto
Kehitys-lehden numerossa 2-1990. "Myönteisiä esimerkkejä apuvaroin
käynnistetystä tuotannollisesta toiminnasta on vaikea osoittaa."
Kiista yritysten roolista
Kehitysyhteistyöasiain neuvottelukunnan
puheenjohtaja, kansanedustaja Erkki Tuomioja kertoi 6. helmikuuta 1977 Ilta-Sanomissa
tuoreesta havainnostaan kehitysyhteistyössä." ... Suomen kaupalliset ja teolliset
piirit ovat ruvenneet kiinnostumaan kehitysyhteistyöstä. ... On myönteistä, mikäli
tämä johtaa laajempaan kehitysyhteistyöhön, kunhan puhtaasti kaupalliset intressit
eivät pääse hallitsemaan tätä toimintaa."
Kehitysyhteistyöosaston vetäjä Wilhelm
Breitenstein totesi Talouselämä-lehden numerossa 15-1978 olevansa myönteisesti
yllättynyt suomalaisten yritysten aktiivisuudesta kehitysmaakaupan lisäämistä kohtaan.
"Päivittäin tulee yrityksiltä pari kolme puhelinsoittoa ... niissä esitetään
usein hyviä projekti-ideoita ... Osallistumisemme näihin projekteihin on yritysten
kannalta tullut yhä tärkeämmäksi. ... Suurin mahdollisuutemme on rahoittaa projektien
suunnittelutyötä, ja tämän pitäisi pitkän päälle auttaa myös
laitevientiämme."
Tuomioja kommentoi kehityssuuntaa happamasti 18.
helmikuuta 1979 Helsingin Sanomissa. "...kehitysyhteistyöosasto on muuttumassa
virastoksi, joka käsittelee pääasiassa yksityiseltä elinkeinoelämältä saapuvia
avunpyyntöjä. Kun elinkeinoelämä on pitkän horroksen jälkeen havainnut
kehitysyhteistyön mahdollisuudet, siellä on päässyt vallalle jonkinlainen
nousukasmieliala. Rahat yritetään saada suoraan elinkeinoelämän hyväksi."
Kehitysyhteistyöosaston osastopäällikkö
Mauri Eggert selvitti 19. maaliskuuta 1981 Kauppakamarilehdessä, miksi yritysten
mukaantulo on hänen mielestään kannatettavaa. "Kehitysyhteistyövarojen huomattava
kasvu viime vuosina on lisännyt myös suomalaisen elinkeinoelämän kiinnostusta
kehitysyhteistyötä kohtaan ... Kehitysyhteistyön kautta saatu suoranainen palaute on
tukenut Suomen työllisyyttä ja suomalaisten yritysten kilpailukyky on parantunut."
Toimittaja Johan von Bonsdorff paheksui 13.
elokuuta 1982 Kansan Uutisissa avun yrityskytkentää ja
suuntaa. "Teollisuuslaitokset ottavat jopa suoraan yhteyttä alikehittyneen maan
johtajiin, neuvottelevat kaupat valmiiksi ja voivat sitten hallitukselle esittää, että
se maa haluaa nimenomaan meidän tuotteemme. Tuloksena on mahtava kone tai valtaisa
rakennuskomponentti - kylien asukkaat unohdetaan. Kuitenkin sairaudet, ravinnon ja
koulutuksen puute estävät näiden kyläläisten pääsyn inhimilliseen olotilaan, jossa
he voisivat käyttää omia henkisiä resurssejaan ja suunnitella oman elämänsä omista
lähtökohdistaan ...".
Kehitys-lehden numerossa 2-1990 Bonsdorff
muisteli, kuinka samasta asiasta kiisteltiin tiukasti jo Jan-Magnus Janssonin johdolla
toimineessa komiteassa, joka perustettiin vuonna 1976 selvittelemään kehitysyhteistyön
tavoitteita ja toimintamuotoja. Bonsdorffin mukaan "muitakin kuin elinkeinoelämän
etuja palvellut" kompromissi syntyi vasta sen jälkeen, kun komitean
"kehitysmaasiipi" oli uhannut laatia oman mietintönsä.
"1980-luvulla vastakkaisasettelua oli
vähemmän. Silloin jaossa oli paljon enemmän rahaa."
Kauppalehti kirjoitti 10. syyskuuta 1982
maltillisesti avun yrityskytkennän puolesta. "Kehitysyhteistyö ei tietenkään ole
samaa kuin viennin edistäminen. Tämä ei silti sulje pois sitä mahdollisuutta, että
yhteistyöprojekteja toteutettaessa luodaan pohjaa myös vastaisille kaupallisille
suhteille. Parhaiten tämä onnistuu, mikäli yksityiset yritykset vedetään nykyistä
tehokkaammin mukaan kehitysyhteistyöhön."
Kehitysyhteistyön korkeimman viran uutena
haltijana Martti Ahtisaari esitti 25. tammikuuta 1984 Uudessa Suomessa oman näkemyksensä
avun ja Suomen omien taloudellisten intressien suhteesta. "Suomen kaupalliset edut
tulevat nykyisellään jo riittävästi otetuksi huomioon", hän tyynnytteli avun
entistä tiukempaa sitomista ja kaupallistamista vaatineita.
Hän muistutti, että vuosina 1980-1982
kahdenvälisestä avusta palasi takaisin Suomeen 64 prosenttia. "(Se) on jo hyvin
korkea määrä."
Syytöksen, jonka mukaan Suomen kehitysapulinja
edustaa "valistunutta itsekkyyttä", Ahtisaari kuittasi sukkeluudella: "...
parempi sekin kuin valistumaton itsekkyys".
Vajaat kolme vuotta myöhemmin Ahtisaari arveli,
että kaupallisuuden hyväksyminen kehitysapuun on jopa laajentanut kehitysyhteistyön
vaikutusmahdollisuuksia. "Hänestä on oleellista, että
kehitysyhteistyöviranomaiset pääsevät sekaluottojen myötä ensimmäistä kertaa
mukaan valvomaan vientiluototusta", Helsingin Sanomat hahmotteli Ahtisaaren
näkemystä 8. lokakuuta 1986.
Samassa haastattelukoosteessa Helsingin
yliopiston kehitysmaainstituutin vt. johtaja Kimmo Kiljunen esitti aivan päinvastaisen
arvion. "Kehitysyhteistyöpolitiikan peruslähtökohdat ovat ratkaisevasti
heikentyneet, kun apu on kaupallistettu kytkemällä se vienninedistämiseen."
Helsingin Sanomat syytti itsekkyydestä
Helsingin Sanomat julkaisi vappuna 1988
toimittajien Anna Paljakan ja Tellervo Yrjämä-Rantinojan raportin yritysten roolin
kasvusta kehitysyhteistyössä. "Kymmenen vuotta sitten jaksettiin vielä puhua
'eettisestä solidaarisuudesta' ja yhteisvastuusta. Nyt kiinnitetään huomiota
vastaanottajan taloudellisiin kykyihin ja Suomen teollisuuden
menekkimahdollisuuksiin."
"Virkamiehiäkin on alkanut huolestuttaa
se, ettei Suomen apu ole Suomen apua, vaan yritysten hyvinkin itsekästä toimintaa",
toimittajakaksikko tulkitsi.
Jutussa taloudellisten kehitysmaasuhteiden
neuvottelukunnan varapuheenjohtaja Lauri Kangas esitti, että viranomaiset hyväksyvät
hankkeen herkästi, jos se tukee suomalaisten vientietuja. Kankaan mukaan aloitteet olivat
tulleet aivan liian usein yrityksiltä."Firma tulee ja sanoo, että meillä on hyvä
nakki, on oltu yhteydessä vastaanottajamaahan", hän kuvaili.
Kehitysyhteistyöosaston puolesta väitteisiin
vastasi osastopäällikkö David Johansson tullen varovaisesti arvostelijoita vastaan.
"... yritykset toisinaan ottavat aloitteen käsiinsä .... pienessä maassa on
ahdasta, kun samat yritykset ovat asiantuntijoina kehitysapuhankkeiden valmistelussa ja
sitten kilpailevat urakoista", lehti siteerasi Johanssonia.
Neljä päivää myöhemmin, 5. toukokuuta 1988,
Helsingin Sanomat palasi aiheeseen pääkirjoituksessaan. "Antajan itsekkyys on
toteutunut Suomen kehitysyhteistyössä vaivihkaa ... Suomen nyt antama kehitysapu ei
suurelta osin ole lainkaan kehitysapua vaan vientitukiaisia, vaikkei Suomi toki ole ainoa
tekopyhä auttaja."
Demarissa kysyttiin kehitysyhteistyön
vetäjältä, alivaltiosihteeri Ilkka Ristimäeltä 9. lokakuuta 1990, onko Suomen
kehitysapu solidaarista vain paperilla, mutta käytännössä kaupallisten intressien
ohjaamaa. "Tätä kritiikkiä tulee pelkästään Suomesta. Kohdemaista tällaista
arvostelua ei tule. Siellä on tarve suomalaisesta teknologiasta ja osaamisesta",
Ristimäki puolusti tiukasti Suomen kehitysavun 1980-luvun peruslinjaa.
"Kehitysapu ei ole samaa kuin
sosiaalihuolto. Asumisen, terveydenhuollon ja koulutuksen parantaminen on osa apua, mutta
kehitysavun perimmäinen tarkoitus on tuotannon ja ihmisten omien tulojen lisääminen.
Sosiaaliseen puoleen satsaaminen on tärkeää, jotta kansalaisten potentiaalia voi
käyttää hyväksi", Ristimäki määritteli.
Pamflettiin reagoitiin jyrkästi
Elokuun lopulla 1989 kehitysyhteistyöosaston
entinen päällikkö, eläkkeelle suurlähettilään tehtävistä siirtynyt Pekka Malinen
ruokki kehitysapukeskustelua pamfletillaan "Kehitysapu täysremonttiin". Työn
rahoittivat kehitysyhteistyöosasto ja Sitra.
Malinen yleisti, että kehitysyhteistyön
kehitysvaikutus oli jäänyt siihen käytettyihin rahamääriin verrattuna liian
vähäiseksi. Parempaan hänen mielestään päästäisiin keskittämällä voimavarat
mittaviin hankkeisiin maissa, joissa niiden "omalta pohjalta versova yritteliäisyys
ja taloudellinen kasvu ovat mahdollisia".
Köyhien aseman kohentamisen Malinen oli valmis
jättämään kehitysyhteistyön määrärahoilla tuettujen kansalaisjärjestöjen
vastuulle.
Pamfletti herätti jyrkkiä kannanottoja
puolesta ja vastaan. Malisen ensisijaiseksi tavoitteeksi nimeämä väestönkasvun
hillitseminen pääsi pitkästä aikaa hetkeksi näkyvästi esille.
"Menen pitemmälle kuin Malinen ja katson,
että Suomen tulisi kieltäytyä antamasta kehitysapua yhdellekään hallitukselle, joka
ei hyvässä uskossa ja vilpittömästi ryhtyisi radikaaleihin toimiin maansa
väestönkasvun hillitsemiseksi", päätoimittaja Keijo Korhonen kirjoitti 25.
elokuuta 1989 Kainuun Sanomissa.
"On syytä tukea eläkkeelle ehtineen
virkamiehen havaintoa, että kehitysapu on pantava täysremonttiin ja sen perustaksi
otettava kehitysmaiden väestöpommin purku", Helsingin Sanomien jälkikirjoituksessa
esitettiin 31. elokuuta 1989.
Myös hyökkäykset Malisen ajatuksia vastaan
olivat sapekkaita. "Minun mielestäni hän puhuu pelkkää peetä", Suomen
Tansanian suurlähettiläs Kari Karanko runttasi Helsingin Sanomissa 10. lokakuuta 1989.
Hänen mukaansa Malisen vaatima kehitysavun täysremontti oli kuitenkin hyväksytty
poliittisella tasolla jo kolme vuotta aiemmin.
Mitä Karanko tällä tarkoitti? "Nyt on
... rakennettu systeemi, jota ei ollut aikaisemmin. On tehty päätös neljän seuraavan
vuoden jaksosta. Työ rakennetaan kestävälle kehitykselle ja siinä huomioidaan mm.
naisten asema ja ympäristökysymykset."
"Suuri ansio siitä kuuluu
kehitysyhteistyöhallintoon tulleelle Martti Ahtisaarelle", Karanko lisäsi.
Sidonnalla oli suuri merkitys
Kehitysyhteistyön sisältöä ja
yrityskytkentää koskeneet ristiriidat eivät olisi kasvaneet lähellekään 1980-luvulla
koettua laajuutta, ellei pääosa kahdenvälisestä avusta olisi ollut sidottua Suomesta
tehtäviin hankintoihin. Sidonta ja näköala määrärahojen kasvusta herättivät
vientiteollisuuden kiinnostuksen. Koska viranomaiset ja päättäjät suhtautuivat siihen
suopeasti, vientiteollisuuden tuotteet ja osaaminen nousivat nopeasti
kehitysyhteistyön tärkeäksi ja näkyväksi painopistealueeksi.
Se oli luonnollista senkin vuoksi, että tuon
ajan keskeisissä kehitysmalleissa korostui kehitysmaiden kansallisen teollisuuden
luominen. "Täysin muiden avunantajien mallien mukaisesti Suomikin oli tukemassa
suuria teollisuusinvestointeja, koska niiden uskottiin toimivan", toimittaja Hannu
Pesonen kirjoitti Kauppalehdessä 26. maaliskuuta 1985 minianalyysissään Tansanian talouden
ajautumisesta umpikujaan.
Kehitysyhteistyön ylin johto oli kaiken aikaa
selvillä siitä, että sidonta kavensi vastaanottajamaan valinnanvaraa ja nosti
apuvaroilla tehtyjen hankintojen hintoja. Vielä 1970-luvulla tietoisuus sidonnan
haitoista pani vaikutusvaltaisia henkilöitä esittämään itsekriittisiä lausuntoja.
"Näistä sidonnaisuuksista pitäisi
pyrkiä asteittain irrottautumaan, myös muiden kuin Suomen. Toisaalta
maksutasetilanteemme on niin vakava, että tällä hetkellä emme pääse siitä irti.
Lisäksi on sanottava, että kehitysmailla on monia sellaisia projekteja, joihin Suomen
tuotteet ovat aivan erinomaisia." Näin totesi ulkoministeri Kalevi Sorsa 19.
joulukuuta 1975 Suomen Kuvalehdessä.
Sidonta oli omaksuttu käytännön politiikaksi
heti julkisen kehitysyhteistyön alussa. Ulkoministeri Ahti Karjalainen ei kaivannut
linjalle monimutkaisia perusteluja. Niin voi päätellä Helsingin Sanomien 25. lokakuuta
1968 julkaisemasta uutisesta YK-liiton keskustelutilaisuudesta. "... jostainhan ne
toimitukset otetaan ja miksei silloin myös Suomesta vientiämme tukien."
Sidonnan periaatteellinen käsittely vaimeni
1980-luvulla. Kuitenkin tärkeimmät linjaerimielisyydet liittyivät olennaisesti
sidontaan. Se vaikutti koko ajan kaikkien suurten ratkaisujen taustalla.
Siihen olennaisesti liittyi myös taloudellisten
hankkeiden korostuminen sosiaalisten kustannuksella, mihin prosenttiliikkeen aktiivi,
Tampereen toimintaryhmän Risto Isomäki kiinnitti huomiota Helsingin Sanomissa 17.
tammikuuta 1983.
"Kotimaisuuden palvominen on ... johtanut
muun muassa siihen, että vain hyvin pieni osa kahdenvälisestä avustamme menee
kehityksen kannalta ensiarvoisen tärkeisiin terveydenhuolto- ja opetusohjelmiin.
Esimerkiksi vuonna 1981 Suomen bilateraalisesta avusta suunnattiin ainoastaan 3,6
prosenttia terveydenhuoltoon. Muiden Pohjoismaiden kohdalla terveydenhuollon osuus on yli
10 prosenttia", Isomäki kirjoitti
On todennäköistä, että kehitysyhteistyön
määrärahoja ei olisi nostettu läheskään vuosina 1979-1991 toteutuneella vauhdilla,
ellei sillä olisi ollut liike-elämän ja valtiovarainministeriön tukea. Tärkeä
edellytys sille oli avun sitominen Suomesta tehtäviin hankintoihin.
Sidonta vastasi myös kansalaisten selvän
enemmistön asennetta. "... yli kaksi kolmannesta haastatelluista kannatti ... Suomen
kehitysavun sitomista Suomesta kehitysmaihin tapahtuviin toimituksiin. Täysin eri mieltä
tästä asiasta oli vain 7 prosenttia", Suomen Sosialidemokraatti esitteli 22.
elokuuta 1981 tuoreen mielipidemittauksen tuloksia.
Ostovoimaiset maat houkuttelivat
Liike-elämä loi painetta suunnata
kehitysyhteistyötä ostovoimaisiin kehitysmaihin, koska karttuneen kokemuksen mukaan
köyhimmistä maista ei ollut tulossa pitkään aikaan Suomesta omilla rahoillaan ostavia
yhteistyökumppaneita. Kantansa teollisuus esitti avoimesti. Hyvän esimerkin siitä
tarjoaa 18. helmikuuta 1979 Helsingin Sanomissa julkaistu juttu.
"Teollisuuden omia tuntoja tulkitsee
johtaja Aarne Castrén Teollisuuden Keskusliitosta. Hän sanoo, että teollisuus ei ole
'kauhean onnellinen' Suomen kehitysyhteistyön maavalinnasta, vaan haluaisi
kehitysyhteistyötä suunnattavan kehittyneempiin maihin."
Elinkeinoelämän valtuuskunnan johtaja Jaakko
Iloniemi kuvaili prosessia selkeästi Suomen Kuvalehden numerossa 42-1990. "Kun
summat alkoivat kasvaa, liike-elämäkin alkoi kiinnostua. Uskottiin, että kehitysmaista
voisi tulla meille merkittäviä tuotteidemme ostajia. Luultiin, että kun Suomi ei
milloinkaan ollut harjoittanut siirtomaapolitiikkaa, tällä olisi merkitystä syntyville
taloussuhteille. Myöhemmin on nähty, että toiveet nopeasti kasvavista taloussuhteista
olivat perusteettomia."
Vielä 1970-luvun lopulla Suomi suuntasi lähes
puolet kahdenvälisestä kehitysavustaan köyhimmille maille. Samaan aikaan OECD-maiden
kehitysyhteistyöstä keskimäärin vain 15-17 prosenttia koski köyhimpien maiden
ryhmää, Hufvudstadbladetissa todettiin 14. tammikuuta 1981.
"Emme oikeastaan voi jatkaa tällä
linjalla", kehitysyhteistyön korkein virkamies, alivaltiosihteeri Wilhelm
Breitenstein kommentoi samassa jutussa avunsaajamaiden jakaumaa. "Apu köyhimmille ei
luonnollisestikaan lopu, mutta jossain määrin (avulle) on etsittävä uusia
kanavia." Haastattelun otsikoksi lehti nosti Breitensteinin innostunutta otetta
heijastaneen lausahduksen: "Kehitysapu on hauskassa vaiheessa".
Avun kohdejoukkoa muutettiinkin 1980-luvulla
Breitensteinin esittämään suuntaan. Vuosikymmenen loppuvuosista lähtien muutosta
vielä voimisti avun uusi väline. Toimittajat Anna Paljakka ja Tellervo
Yrjämä-Rantinoja kuvailivat sen toimintatapaa 1. toukokuuta 1988 Helsingin Sanomissa
seuraavasti. "Kehitysapuun ympätty uusi rahoitusmuoto, korkotuki ... tuo kehitysavun
piiriin uusia ostovoimaisia maita ja jättää vanhat nuolemaan näppejään. ... Jo
vuoden kokemukset uudesta järjestelmästä vahvistavat vastustajien pelkoja siitä, että
on luotu automaatti, joka muuttaa kehitysapua vienninedistämiseksi ja vie
päätäntävaltaa viranomaisilta. ... Sekaluotot syrjivät köyhää Afrikkaa. Korkotukea
voidaan näet myöntää vain vientikelpoisille maille."
Helsingin Sanomien päätoimittaja Simopekka
Nortamo tarjosi lehdessään jouluaattona 1988 Suomen maavalintoihin toisenlaista
näkulmaa. "... kohdemaiden kokooma on vuosien varrella tullut valituksi jokseenkin
sattumoisen poliittisen piirileikin myötä. Eri aatesuuntien ja puolueiden erilaiset
mieltymykset ja epämieltymykset ja kulloinkin ajankohtaiset asenteet ovat olleet
ratkaisevia." (Päätoimittaja Simopekka Nortamo, Helsingin Sanomat 24.12.1988)
Itä-Euroopan yhteiskunnalliset mullistukset
1980-luvun lopulla ja 1990-luvun alussa synnyttivät uusia paineita kehitysavun
maavalintojen muuttamiseen. Yksi ja toinen vaikuttaja tunnusteli julkisin puheenvuoroin
maaperää ajatukselle, jonka mukaan osa kehitysyhteistyön määrärahoista
käytettäisiin kehitysmaiden sijasta Keski- ja Itä-Euroopan siirtymätalouden maissa.
Iloniemi meni Suomen Kuvalehden numeron 42-1990
kirjoituksessaan tunnustelua pitemmälle ja ehdotti suoraan, että osa kehitysavun
lisäyksestä käytettäisiin lähialueilla.
Hän perusteli siirtoa määrärahojen käytön
tehostumisella sekä omilla ja naapureittemme eduilla. "Mehän leikkaisimme
sellaisesta (kehitysavun) lisäyksestä, jolle on erittäin tehokas käyttö
lähialueillamme, mutta jonka yhtä tehokasta käyttöä kehitysmaissa emme lainkaan voisi
taata. Pääasia on, että tiukentuvassa valtiontalouden ja maksutasetilanteessa varat
suunnataan sinne, missä ne hyödyttävät eniten sekä meitä että naapureitamme, ja
vielä välillisesti kehitysmaitakin", Iloniemi kirjoitti.
Aloitteet siirtymätalouden maiden
sisällyttämisestä virallisen kehitysavun vastaanottajiin eivät toteutuneet. Moni
vaikutusvaltainen henkilö vastusti niitä periaatesyistä, ja pian määrärahakehityksen
kääntyminen jyrkkään alamäkeen vei pohjan pois esityksiltä, joissa jaettiin
kehitysavun lisäystä.
Avun suuntaan isoja muutoksia
Vastoinkäymiset useassa teollistamishankkeessa
ja sitkeät vaatimukset köyhien väestöryhmien tarpeiden painottamisesta vaikuttivat
melko nopeasti viranomaisiin ja päättäjiin. Uusia linjauksia oli tehtävä myös
ympäristöongelmien kärjistymisen vuoksi.
"Kansainvälisessä kehitysyhteistyössä
korostetaan nykyään aivan toisenlaisia asioita kuin 1960-luvulla. Teollistamisen sijasta
panostetaan elintarviketuotantoon ja ympäristönsuojeluun", kehitysyhteistyöosaston
osastopäällikkö David Johansson totesi 9. kesäkuuta 1985 Helsingin Sanomissa.
Jutun kirjoittaja, ympäristötoimittaja Antti
Vahtera kiteytti työn alla olleet avun sisällön muutokset näin: "Nyt tunnustetaan
ympäristönsuojelun ja luonnonvarojen hoidon tärkeys. Samalla luovutaan suurista
teollistamishankkeista. Kehitysyhteistyö keskittyy ihmisläheisiin, maaseutua
kehittäviin projekteihin."
Omana käsityksenään Vahtera teki kovan
yleistyksen: "Kehitysmaiden teollistaminen läntisen mallin mukaan on osoittautunut
utopiaksi." Silloin ei ollut vielä aineksia nähdä Kiinan nousua maailman
tuotantorakenteita mullistavaksi teollisuusjätiksi.
Pääministeri Kalevi Sorsa oli nopea
tunnistamaan 1980-luvun alkupuolella virinneet uudet tuulet. "Sorsan mielestä varoja
tulisi nyt ohjata ennen kaikkea pienviljelyyn, ruoan saannin turvaamiseen ja ruoan
tuotantoon innostavan ympäristön luomiseen. Sorsan mukaan kehitysyhteistyön historiasta
voidaan vetää monia johtopäätöksiä. Yksi perustavimpia on se, että maaseudun
köyhät, jotka ovat hyötyneet vähiten kehitysyhteistyöstä, tulisi nostaa
ensisijaiseksi kohderyhmäksi." Näin Helsingin Sanomat raportoi 23. tammikuuta 1986.
Yhtä selvää painopisteiden
uudelleenarviointia ilmensi kehitysyhteistyötä johtaneen alivaltiosihteerin Kai
Heleniuksen haastattelu Uudessa Suomessa 12. heinäkuuta 1987. "Suomen tavoitteena on
Heleniuksen mukaan päästä viiden vuoden sisällä kehitysavun jakoon, jossa kolmannes
avusta menee maa- ja metsätalouteen, kolmannes sosiaali- ja terveydenhuoltoon ja
kolmannes talouselämän perusrakenteiden ja teollisuuden ylläpitoon ja
kehittämiseen."
Seuraavana syksynä sosiaalihankkeiden osuuden
tuntuvaa lisäystä kannatti puolueiden ja etujärjestöjen edustajista koottu
taloudellisten kehitysmaasuhteiden neuvottelukunta (Talke), Helsingin Sanomien 29.
lokakuuta 1987 uutisesta ilmenee. "Neuvottelukunnan mielestä Suomen olisi
kasvatettava apuaan sosiaalisiin ohjelmiin, joihin tulisi keskittää kolmannes avusta.
Tällä hetkellä Suomi suuntaa kahdenvälisestä avustaan noin kymmenen prosenttia
sosiaaliohjelmiin." Talke tarkoitti sosiaaliohjelmilla paitsi opetuksen ja
terveydenhoidon kehittämistä myös vesihuoltohankkeita.
Liian vaativaa teknologiaa
Alivaltiosihteeri Ilkka Ristimäki esiintyi
Demarissa 9. lokakuuta 1990 avoimen itsekriittisenä vastatessaan kysymykseen, missä on
menty pieleen. "Suurin virhe on ollut kehitysmaiden kantokyvyn arvioiminen väärin.
Olemme sälyttäneet liian raskaita projektitaakkoja niiden harteille. Kehitysmaihin on
perustettu liian kalliita instituutioita ja hienoa teknologiaa, jonka huoltamiseen ei ole
kehitysmaissa teknisiä edellytyksiä. Olemme tyrkyttäneet liikaa sitä, mikä toimii
hyvin Suomessa, mutta ei välttämättä kehitysmaissa."
Dosentti Marja-Liisa Swantz toi saman asian
esille kahdeksan vuotta aikaisemmin arvostellessaan Suomen toimintalinjaa. "Kun
teknologiaa luodaan yhteiskunnassa, jossa se on tarkoitus hyödyntää, niin se useimmiten
toimii jotenkin, mutta kun samaista teknologiaa lähdetään sellaisenaan siirtämään
vieraaseen kulttuuriin, maahan jossa vaikuttavat toisenlaiset lainalaisuudet, niin
tulokset eivät aina ole rohkaisevia, eikä kehitysyhteistyön päämäärien kannalta
tarkoituksenmukaisia", Swantz hahmotteli Suomenmaassa 7. toukokuuta 1982.
Silloinen alivaltiosihteeri Wilhelm Breitenstein
vastasi Insinööriuutisissa 12.11.1982 teknologiaviennin arvosteluun muistuttamalla,
että avun sisällöstä ei päätä avun antajamaa, vaan sen vastaanottaja.
"Kehitysapuamme on joskus arvosteltu siitä, että sen kautta viedään
vastaanottajamaihin aivan liian monimutkaista teknologiaa. ... Tämä on huomattavan
arkaluontoinen kysymys. Periaatteessa vastaanottajavaltio itse päättää, mitä se
haluaa apuvaroillaan tehtäväksi. ... Mikäli ... antajavaltion edustajat ilmoittavat,
että pyydetään kohdetta, joka sen käsityksen mukaan ei ole tarpeen tai teknologialtaan
tarkoituksenmukainen, saatetaan tämä tulkita puuttumiseksi vastaanottajamaan sisäisiin
asioihin."
Swantz suhtautui selitykseen skeptisesti 2.
tammikuuta 1983 Kansan Uutisissa. "Kehitysyhteistyössä toimitaan tällä hetkellä
kyllä näennäisesti vastaanottajamaan ehdoilla. Pykälistä pidetään kiinni: siitä
että projektiehdotukset tulevat kehitysmaista, että neuvotteluissa päästään
yksimielisyyteen, että asiat kulkevat virallisia byrokraattisia kanavia pitkin. Mutta
mitä tapahtuu tämän varjolla ja sen ohessa, niin se on sitä, mikä ehkä ei kestäisi
tiukkaa kritiikkiä."
Myös Suomen Pankin entinen pääjohtaja Klaus
Waris korosti kehittyneiden länsimaiden mallien soveltuvuuden ahtaita rajoja
kehitysmaissa. Yhteen virkkeeseen puristettu teesi on hänen pitkästä artikkelistaan
Kanava-lehden numerossa 3-1985. "Ylikansoitus, aliravitsemus, uskonnolliset
raja-aidat ja vallitseva taikausko, alhainen sivistystaso sekä perin juurin erilainen
asennoituminen työhön ja siitä saatavaan palkkioon ovat vaikea vyyhti, jota ei pystytä
selvittämään samanlaisilla taloudellisilla ja teknisillä malleilla kuin teollisissa ja
jälkiteollisissa yhteiskunnissa."
Avun antamiselle uusia ehtoja
Jakso 1979-1991 oli suurten muutosten ja
opetusten aikaa Suomen kehitysyhteistyössä. Toiminnan laajuus moninkertaistui,
sisältöä muokattiin merkittävästi, yhteistyömaiden kirjo monipuolistui ja
toimintatapoja hiottiin karttuneiden kokemusten opastamana.
Jakson lopulla suuntauduttiin vielä yhteen
merkittävään uudistukseen. Avun antamista alettiin ehdollistaa tavalla, joka
siihenastisessa yhteistyössä olisi tulkittu puuttumiseksi vastaanottajamaan sisäisiin
asioihin ja jota olisi sen vuoksi pidetty täysin sopimattomana.
Varhainen maininta uudenlaisesta
ehdollistamisesta löytyy 25. maaliskuuta 1985 Kauppalehden julkaisemasta toimittaja Hannu
Pesosen jutusta "Pohjoismainen ristiretki". Siinä Pesonen selosti Pohjoismaiden
loppusyksyllä 1984 tekemää uudelleenarviota yhteistyöstä Tansanian kanssa.
"Apua sitouduttiin antamaan yhä edelleen,
jopa tähänastista enemmän. Sen edellytykset saneltiin kuitenkin hyvin selkeästi:
Tansanian on syytä alkaa seurata Kansainvälisen valuuttarahaston edellyttämää
talouspolitiikkaa", Pesonen kirjoitti.
Seuraavien vuosien aikana maailmalla ja Suomessa
tuli julkisuuteen tietoja yhä useamman kehitysmaan joutumisesta samaan asemaan kuin
Tansania 1980-luvun puolivälissä. Ne eivät saisi luottoja, eivätkä kehitysapua,
elleivät ne muuta politiikkaansa Kansainvälisen valuuttarahaston vaatiman talouden
rakennesopeutusohjelman mukaiseksi.
Suomi toimi asiassa lähes näkymättömästi.
Se hyväksyi uuden ehdollistamisen, mutta päättäjät eivät tuoneet
kehitysapupolitiikan tärkeätä muutosta oma-aloitteisesti julkiseen keskusteluun. Sen
tekivät tahot, joiden mielestä kehitysyhteistyössä ei ole oikein osallistua talouden
tervehdyttämiseen heikossa asemassa olevien väestöryhmien kustannuksella. Alkuun
rakennesopeutusohjelmat kävivät suorasukaisesti käsiksi köyhien valtioiden muutoinkin
vaatimattomiin koulutus- ja sosiaalibudjetteihin.
Kehitysmaasuhteiden neuvottelukunta (Talke)
liittyi rakennesopeutusohjelmien arvostelijoihin syksyllä 1987. "Talkea
huolestuttaa, että kehitysmaiden kansantalouksien hevoskuurit ovat imemässä voimavaroja
sosiaalisektorilta", Helsingin Sanomat totesi 29. lokakuuta 1987.
Sitä ennen, 4. lokakuuta 1987, Talken
varapuheenjohtaja Lauri Kangas kertoi Helsingin Sanomissa, että Suomi on kytkenyt apuun
talouspoliittisia ehtoja. "Apua on luvattu, jos kehitysmaa suostuu Kansainvälisen
valuuttarahaston ns. rakennesopeutusohjelmaan, jolla kehitysmaat pakotetaan hyppäämään
feodaaliyhteiskunnasta kapitalistiseen vaiheeseen."
Teollisuus- ja kehitysmaissa esitetyt syytökset
rakennesopeutusohjelmien epäsosiaalisuudesta johtivat 1980-luvun lopulla ja 1990-luvun
alussa siihen, että ohjelmiin alettiin sisällyttää muutosten kielteisiä sosiaalisia
vaikutuksia pehmentäneitä osasia.
Ne eivät kuitenkaan lopettaneet talouden
tervehdyttämisen nimissä tehtyjä, köyhille väestöryhmille hankalia uudistuksia.
Kuvaava esimerkki on poimittu Tekniikka ja Talous -lehden 11. syyskuuta 1989 uutisesta.
"Kehitysavun antajamaat, Suomi muiden muassa, ovat saaneet läpi vaatimuksensa
vesimaksujen käyttöönotosta Kenian maaseudulla. ... Kenian vesitalousministerin Wilson
Ndolo Ayahin mukaan maan poliitikoilla on nyt kova työ selittää uudistusta
kansalaisille. Viime aikoihin asti kylissä on voitu käyttää kehitysavulla kaivettuja
kaivoja ilmaiseksi."
Jutussa kehitysyhteistyöosaston
osastopäällikkö David Johansson perustelee Suomenkin kannattamaa muutosvaatimusta
näin: 'Ilmaispalvelut ovat yksi syy Kenian ja muitten Afrikan maitten köyhyyteen".
Elinkeinoelämän valtuuskunnan johtaja Jaakko
Iloniemi kirjoitti Suomen Kuvalehden numerossa 42-1990, että avun antamisesta ilman
minkäänlaisia siteitä on jo "ajat sitten" luovuttu. "Nyt on hyväksytty
se, että apu annetaan selkein edellytyksin. Usein vastavaatimukset koskevat avun saajan
talouspolitiikkaa. Ne voivat liittyä valtion talouselämäänsä nähden harjoittaman
kontrollin luonteeseen ja määrään ja ne voivat koskea eri väestöryhmien
oikeuksia."
Ihmisoikeuksien tila tarkkailuun
Suomessa osallistuminen
rakennesopeutusohjelmilla ehdollistamiseen raivasi asenteissa tilaa muidenkin ehtojen
asettamiselle kehitysavulle.
Monen muun maan esimerkkiä seuraten Suomi
lähestyi vähitellen periaatetta, jonka mukaan avunantajamaa voi asettaa
yhteistyömailleen niiden ihmisoikeuksia, demokratiaa ja hallinnon toimintatapaa koskevia
ehtoja.
Suomen ammattiliittojen keskusjärjestö SAK oli
tätä mieltä jo vuosia aiemmin, kuten Suomen Sosialidemokraatin 13. elokuuta 1982
uutinen osoittaa. "Kehitysyhteistyössä on SAK:n mielestä pyrittävä sellaiseen
maa- ja kohdevalintaan, että määrärahat mahdollisimman tehokkaasti palvelisivat
yhteiskunnallista tasa-arvokehitystä niin kansainvälisesti kuin maiden sisälläkin.
Ihmisoikeuksia polkeville maille ei apua tule antaa."
Vauhtia avun ihmisoikeusehdon käsittelyyn pani
Kenian presidentin Daniel arap Moin vierailu Suomeen syyskesällä 1987. Vierailun aattona
hän oli viime hetkellä perunut sovitut vierailut Norjaan ja Ruotsiin, koska niissä oli
voimakkaasti syytetty Kenian johtoa ihmisoikeusloukkauksista.
Suomessa moni kysyi haastavasti, eikö Suomenkin
pitäisi kovistella Moita, ja kyseenalaisti Suomen kehitysyhteistyön Kenian kanssa.
Ulkoasiainministeriön poliittisen osaston
päällikkö Matti Kahiluoto vastasi arvostelijoille 25. elokuuta 1987
Hufvudstadsbladetissa seuraavasti. "Ei ole pois suljettua, etteivätkö Kenian
ihmisoikeuskysymykset tule jossakin muodossa ja jollakin tasolla esille Kenian presidentin
Daniel arap Moin Suomen-vierailun yhteydessä." Lehti valisti lukijoitaan, että
Suomi ei nosta esille yksittäisten maiden ihmisoikeuksia. "Ne ovat kysymyksiä,
joita käsitellään esimerkiksi YK:ssa, ETYK-prosessissa tai muissa suuremmissa
yhteyksissä."
Suomesta Moi lensi Romaniaan virkaveljensä
Nikolai Ceausescun vieraaksi.
Moin Suomen-vierailun jälkeen paljon huomiota
sekä Suomessa että Keniassa sai osakseen Moin isäntänä toimineen presidentti Mauno
Koiviston haastattelu Suomen Kuvalehdessä 11. syyskuuta 1987. "Koiviston mielestä
puhuminen samaan hengenvetoon ihmisoikeuksista ja kehitysavusta on loukkaavaa kehitysmaita
kohtaan. Afrikkalaisesta näkökulmasta voi hyvinkin näyttää siltä, että valkoisen
rodun edustajat haluavat taas antaa afrikkalaisille opetusta. 'Tarjoavat keppiä ja
porkkanaa', hän sanoo viimeistä sanaa koulumestarimaisesti venyttäen",
haastattelun tekijä selosti.
Helsingin Sanomat raportoi 22. syyskuuta 1987
episodin jälkinäytöksestä Keniassa. "Kaikki kolme englanninkielistä Nairobissa
ilmestyvää lehteä .... kertoivat ... 'viisaaksi ja tarkkavainuiseksi' kuvatun
presidentti Koiviston ojentaneen Norjan hallitusta ulkomaisten vieraiden kohtelussa.
Lehdet lainasivat Suomen Kuvalehden haastattelun kohtaa, jossa Koivisto leimasi
kehitysavun sitomisen ihmisoikeuksiin rasismiksi."
Lokakuun lopulla 1987 taloudellisten
kehitysmaasuhteiden neuvottelukunta (Talke) hyväksyi periaatteellisen kannanoton, jonka
mukaan Suomen kehitysyhteistyön tulisi lisätä ihmisoikeuksia ja parantaa demokratiaa.
"Talken kannanotto oli näpäytys presidentti Mauno Koivistolle, joka arvosteli
Kenian presidentin Daniel arap Moin vierailun yhteydessä kehitysavun ja ihmisoikeuksien
kytkemistä toisiinsa", Helsingin Sanomat tulkitsi 29. lokakuuta 1987.
Ihmisoikeuskysymysten arvostettu asiantuntija
Allan Rosas totesi Hufvudstadsbladetissa 22. marraskuuta 1987, että Suomi lähinnä
haluaa ilmaista huolestuneisuutensa ihmisoikeuksien tilasta eri maissa, mutta ei halua
käyttää oikeuksia protestipolitiikan välineenä. "Ihmisoikeuksien osa
kehitysapupolitiikassa ei ole ollut mikään suuri väittelynaihe, ei ainakaan ennen
presidentti Moin vierailua."
Kului kolme vuotta ennen kuin ihmisoikeuksilla
ehdollistaminen kypsyi päättäjien mielissä niin, että Suomen virallinen edustaja
saattoi tukea sitä. Helsingin Sanomat kertoi asiasta lukijoilleen 14. syyskuuta 1990.
"Pohjoismaiden kehitysavusta päättävät ministerit kirjasivat ensi kerran
paperille ... kehitysavun ja demokratian kytkennän yhteisessä asiakirjassaan. ... Avun
saajamaita ei ole (ulkoministeri Pertti) Paasion mukaan tarkoitus jakaa vuohiin ja
lampaisiin. Ihmisoikeusloukkauksiin syyllistyviä ja demokratiaa polkevia maita uhkaa
rahahanan sulkeminen. Demokraattista kehitystä puolestaan aiotaan palkita konkreettisin
avustuksin, Pohjoismaat lupaavat asiakirjassaan."
Helppoa ratkaisun tekeminen ei ollut
silloinkaan. Näin kai on pääteltävä siitä, miten Paasio jutun mukaan samalla kertaa
sekä torjui vastaanottajamaiden jakamisen "vuohiin ja lampaisiin" että uhkasi
huonosti käyttäytyviä yhteistyömaita "rahahanojen sulkemisella".
Ristiriitaan kehitettiin kuitenkin pian
ratkaisu. Kehitysyhteistyöosaston osastopäällikkö Benjamin Bassin selosti sitä
Yliopisto-lehden numerossa 1-1991. "Suomen näkökantana on ... ollut, ettei
kehitysapua käytettäisi palkkiona tai rangaistuksena. Se ei ole kuin vesihana, jonka voi
kääntää pois päältä ja taas takaisin. Työssä tarvitaan pitkäjänteisyyttä. Sen
sijaan yritämme olla rakentavia ja tukea demokratiaa ja ihmisoikeuksia edistävää
toimintaa kehitysmaissa."
Bassin korosti 4. huhtikuuta 1991 Turun
Sanomissa sitä, kuinka olennaisesti ongelmiin puuttumisen edellytykset olivat avartuneet.
"Ennen ei voitu keskustella kehitysyhteistyön yhteydessä vastaanottajamaiden
mahdollisista ihmisoikeusrikkomuksista tai korruptoituneista hallituksista. Ne olivat
tabuja, joista ei puhuttu. Näihin asioihin puuttujat leimattiin silloin joko
kapitalistien kätyreiksi tai kommunistien agenteiksi. Koska ideologinen ilmasto on nyt
täysin muuttunut, niin nämäkin asiat voidaan ottaa avoimesti esille."
Jo vuotta aiemmin, 23. huhtikuuta 1990,
ulkoasiainministeriön toinen kokenut virkamies Pasi Rutanen kuvaili Helsingin Sanomissa
yhtä innostuneesti ajan hengen muuttumista. "Uusi monenvälinen vuoropuhelu, jossa
myös kehitysmaat ovat mukana, ei todennäköisesti käsittele enää hyssytellen
korruptiota, sotilasmenoja tai ihmisoikeuksien loukkauksia. Kehitysmaat ovat joutumassa
uudenlaiseen taloudelliseen kilpailutilanteeseen, jossa niiden omat ponnistukset ovat
kehityksen ehto."
Tässä ei ole jälkeäkään skepsismistä, joka oli
tavallista vielä 1980-luvun lopun ehdollistamiskeskustelussa. Siitä hyvän, joskin
mauttoman, esimerkin tarjoaa päätoimittaja Simopekka Nortamon lohkaisu jouluaattona 1988
Helsingin Sanomissa. "Jos kehitysapu pitää kieltää niiltä kehitysmailta, joiden
hallitukset sortavat vähemmistöjään, niin sitten joudutaan antamaan niihin
kehitysmaihin, missä hallitukset sortavat enemmistöjään."
Yhteistyömaiden sotilasmenoihinkin otettiin aiempaa
kriittisempi asenne. "En usko, että enää herkästi autetaan taloudellisesti
sellaisen maan hallitusta, joka itse käyttää suuria määriä budjetistaan
sotilasmenoihin", alivaltiosihteeri Kai Helenius totesi Kehitys-lehden numerossa
1-1990.
Tiukennettuja ehtoja alettiin soveltaa käytännössä
nopeasti. Kansan Uutiset kertoi 22. syyskuuta 1990, että Somalian ja Myanmarin apu
loppuu. "... epävakaiden olojen takia niissä ei ole edellytyksiä kestävälle
kehitykselle", lehti lainasi alivaltiosihteerin viran uutta haltijaa Ilkka
Ristimäkeä. "Myös Etiopian, Sudanin, Perun ja Sri Lankan apu vähenee. Samalla
maat pannaan erikoistarkkailuun. Apu lakkaa, ellei demokratia etene. Jo tänä vuonna
näiden maiden saama kehitysapu väheni. Siihen ovat syynä maissa käytävät sodat,
eikä pelkästään saajamaiden sisäinen demokratiakehitys", Kansan Uutiset selosti
valtiovallan tuoreita päätöksiä.
Hufvudstadsbladet kertoi 27. syyskuuta 1990, että eduskunnan
ulkoasiainvaliokunta oli edellyttänyt hallitukselta konkreettisia suunnitelmia
ihmisoikeuksien huomioonottamisesta kehitysapuohjelmissa.
Jo paljon ennen kuin ehdollistamisesta tuli
kehitysyhteistyötä monipuolisesti ohjaava väline, alivaltiosihteeri Wilhelm
Breitenstein kommentoi sitä nokkelalla piikillä. "Mikäli noudatettaisiin kaikkia
eri tahoilta esitettyjä kriteereitä kahdenvälisen apumme kohdemaista, jouduttaisiin
valtaosa ilmeisestikin suuntaamaan toisille Pohjoismaille", hän totesi 12.
marraskuussa 1982 Insinööriuutisissa.
Odotettujen tulosten toteutumattomuus hämmensi
Siirryttäessä 1990-luvulle kehitysmaiden auttamisen tarve
oli yhtä ilmeinen ja polttava kuin edellisen vuosikymmenen alussa. Isossa osassa kolmatta
maailmaa 1980-luku oli osoittautunut menetetyksi vuosikymmeneksi.
Köyhyys, lukutaidottomuus ja lapsikuolleisuus olivat
pysyneet megailmiöinä, vaikka työtä niiden vähentämiseksi olivat tehneet
lukemattomat ihmiset ja yhteisöt. Kymmeniä maita yhä leimasivat nälkä- ja
velkakriisit. Uutena vitsauksena hiv/aids synkensi näköaloja varsinkin Saharan
etelänpuoleisessa Afrikassa.
Nämä asiat olivat luoneet ponnistuspohjaa sille, että
Suomessa niin rivikansalaiset kuin avainhenkilöt olivat vuodesta toiseen olleet
valmiita tuntuvasti lisäämään kehitysyhteistyön määrärahoja.
Sen rinnalla koko 1980-luvun ajan Suomessa kamppailtiin
kehitysyhteistyön sisällöstä ja kohdentamisesta. Toimintalinjan muutokset osoittivat,
että rakentava kritiikki vaikuttaa ja että kehitysyhteistyöviranomaisilla ja alan
päättäjillä oli kykyä itsekritiikkiin.
Muutokset vakuuttivat Helsingin apulaiskaupunginjohtajaa
Erkki Tuomiojaakin, joka aiempina vuosina oli kuulunut avun suunnan näkyvimpiin
arvostelijoihin. "Julkisen avun osalta voidaan Pohjoismaiden tapa suhtautua
kehitysyhteistyöhön arvioida perustaltaan terveeksi", hän kirjoitti Suomen
Kuvalehdessä helmikuussa 1990.
Siis kaikki hyvin tai ainakin melko hyvin Suomen
kehitysyhteistyössä?
Ei kaikkien mielestä. Ennen kuin Suomi syöksyi lamaan ja
sen kehitysyhteistyön määrärahat ajautuivat syöksykierteeseen kehitysapurintamalta
ehti vielä kuulua ajatusten tasolla kummia.
Prosenttiliikkeen keulahahmona toiminut Thomas Wallgren oli
kääntynyt kehitysapua vastaan. "... se pitäisi lopettaa, koska siinä viedään
kolmanteen maailmaan ekologisesti kestämätöntä, kovaa läntistä kehitystä",
hän esitti 12. toukokuuta 1990 Kansan Uutisissa. "Hänen mukaansa kehitysmaiden
tilanne on muuttunut kehitysavun vuoksi huonompaan suuntaan."
Kehitysyhteistyöstä hänellä oli kuitenkin vielä
myönteistäkin sanottavaa. "Ilman kehitysyhteistyötä meidän taitomme ja
ymmärryksemme olisivat heikoissa kantimissa. Tässä mielessä myös epäonnistuminen on
palvellut hyvää asiaa", Wallgren sanoi 26. elokuuta 1990 Helsingin Sanomien
haastattelussa.
"Ja vaikka kehitysyhteistyö on kriisissä, nyt ei saa
luovuttaa. Nyt täytyy miettiä, miten tekisimme asiat paremmin", Wallgren korosti.
"Suomessa on mielipideilmasto muuttunut. On merkkejä siitä, että ihmiset
vetäytyvät varjelemaan omaa hyvinvointiaan", hän varoitti ja tukisti myös
liikettä, jota hän oli 1980-luvulla näkyvästi edustanut. "Jos kehitysmaaliike
olisi ollut avoimempi, kekseliäämpi ja itsekriittisempi, se ei olisi herättänyt
vääriä toiveita. Kehitysmaita ei ole helppo auttaa."
Runsaan kuukauden kuluttua Wallgren esiintyi jälleen
määrärahojen kuihduttamisen puolesta. "Wallgrenia kiehtoo ajatus leikata
kehitysapuvaroja radikaalisti. Se antaisi ihmisille aikaa miettiä, mitä rahoilla
pitäisi tehdä", Demarin 2. lokakuuta 1990 julkaisemasta haastattelusta ilmenee.
Itsekriittisesti hän totesi, että kehitysmaaliikkeen esittämästä arvostelusta on
puuttunut osaaminen ja tarkkuus. "Detaljitietoa yksittäisistä epäonnistumisista
alkaa jo olla, mutta kokonaisnäkemys vielä puuttuu."
Radikaali uudelleenarviointi oli alkanut tuntua
tarpeelliselta myös Helsingin yliopiston kehitysmaainstituutin vt. johtajasta Kimmo
Kiljusesta, joka oli tullut 1980-luvulla tutuksi monelle kehitysmaista kiinnostuneelle
Suomen kehitysavun asiantuntijana ja avun kaupallistamisen kriitikkona. "(Kiljusen)
mukaan keskustelussa tulisi pohtia, kannattaako apua nykyisellään jatkaa. Hänen
mukaansa suora tulonsiirto kehitysmaille olisi järkevämpää kuin tuhlaileva, tehoton ja
väärin kohdistettu kehitysyhteistyö", Helsingin Sanomat kertoi lukijoilleen 26.
elokuuta 1990.
Kaukana kehitysyhteistyön silloisesta valtavirrasta avun
uusia ideoita oli etsinyt myös kansanedustaja Eero Paloheimo, joka oli 1980-luvulla
profiloitunut maapallon kehitysongelmia laveasti tutkistelleeksi henkilöksi. Helsingin
Sanomat raportoi 27. elokuuta 1990 hänen ideastaan, josta hän jutun mukaan oli
keskustellut myös siihen "varauksellisen myönteisesti" suhtautuneen eduskunnan
puhemiehen Kalevi Sorsan kanssa.
"Paloheimo haluaisi käynnistää kokeiluluontoisen
yhteispohjoismaisen kehitysyhteistyöhankkeen, jossa avustettaisiin vain yhtä valtiota.
Paloheimon mielestä Pohjoismaiden pitäisi kehittää saman kehitysmaan oloja sukupolven
ajan, Ohjelmaan kuuluisi niin teiden, koululaitoksen kuin sosiaali- ja terveydenhuollonkin
parantaminen. Paloheimo korostaa projektin pitkäjänteisyyttä, monipuolisuutta ja
kiinteää yhteistyötä maan hallinnon, kansalaisjärjestöjen sekä kansalaisten
kanssa."
Wallgrenin, Kiljusen ja Paloheimon aloitteiden sisällöt
poikkesivat täysin toisistaan, mutta heidän esiintymisiään yhdisti kaksi asiaa. He
olivat yhä täysillä kehitysmaiden ihmisten puolella, mutta he eivät enää uskoneet,
että kehitysavusta olisi maltillisin uudistuksin halutun kehityksen välineeksi.
Luultavasti Wallgrenin, Kiljusen ja Paloheimon aloitteet
ilmensivät tervettä hämmennystä, tai mahdollisesti perusteellista pettymistä sen
seurauksena, ettei kehitysaputoiminta ollut 1980-luvulla edennyt lähellekään odotettuja
tuloksia.
Kehitysyhteistyötä koskeva hämmennys ei ollut uutta.
Siitä kaiketi oli kyse myös tilanteessa, jota toimittaja Tellervo Yrjämä-Rantinoja
kuvaili 29. tammikuuta 1984 Helsingin Sanomissa seuraavasti. "Martti Ahtisaarta
odotettiin maailmalta Suomeen vähän niin kuin messiasta ... uuden
alivaltiosihteerin on toivottu puhdistavan ilmaa kehitysyhteistyökeskustelussa ja
vetävän yhteistyölle selkeät linjat."
Uutta ei ollut myöskään ehdotus määrärahojen jyrkästä
keskittämisestä. "Mikä sopii Suomelle paremmin kuin rajallisen avun suuntaaminen
pääosin yhteen aiheeseen, metsittämiseen?" Helsingin Sanomien ulkomaanosaston
esimies Olli Kivinen tarjosi tällaista ideaa lehdessään 9. helmikuuta 1986.
Metsäalan hankkeista tulikin iso sektori Suomen
kehitysyhteistyöhön. Työ silläkin lohkolla osoittautui kuitenkin paljon oletettua
hankalammaksi jo 1980-luvulla. Sen jälkeen metsäalan hankkeet ovat herättäneet
sitkeämpiä kiistoja kuin Suomen minkään muun alan kehitysyhteistyö.
Keskustelun tasoa arvosteltiin
Kehitysyhteistyön virkamiehiä jatkuva
arvostelun kohteena oleminen ja laidasta laitaan poukkoilleen ideoinnin seuraaminen
oletettavasti aika ajoin tympi. Sellaista voi aavistella alivaltiosihteeri Ilkka
Ristimäen 9. lokakuuta 1990 Demarissa esittämästä arvostelusta.
"Suomessa keskustelu on enemmän
taivaanrannan maalailua, kun taas maailmalla se on konkreettisempaa ja perustuu enemmän
kokemuksiin. Realistisuudessaan kansainvälinen keskustelu on itse asiassa huomattavasti
kriittisempää verrattuna siihen, mikä meillä kulkee 'kriittisen keskustelun nimellä'.
Kritiikki on meillä itse asiassa hervotonta heittelyä. Kaikki uusiksi -keskustelua on
helppo käydä. Tunteilun sijasta keskustelun tulisi ankkuroitua kokemukseen."
Ristimäen haastattelun tehnyt toimittaja Matti
Remes käsitteli kymmenen päivää myöhemmin Demarin kolumnissaan samaa asiaa. "...
nykyisestä kehitysmaakritiikistä puuttuu terävä kärki: räkyttämisen lisäksi
rakentavia ja konkreettisia ajatuksia on vähän. On helpompaa haukkua kehitysapu
maanrakoon ja tehdä suuria otsikoita fiaskoiksi osoittautuneista suurprojekteista kuin
kehua onnistuneita projekteja. Niitäkin Suomella on. Uskokaa tai älkää."
Sitten Remes esitti varoituksen, joka varsin
pian osoittautui aiheelliseksi. "Nykyinen kehitysapukeskustelun taso uhkaa tehdä
karhunpalveluksen kehitysmaille. Kansalliseen itsekkyyteen vetoavat kehitysavun leikkaajat
saavat jatkuvasti lisää lyömäaseita. Yleinen mielipide uhkaa kääntyä kehitysapua
vastaan ja kolmas maailma on muutenkin jäämässä entistä enemmän taka-alalle. Moni
tuntuu jo unohtaneen, että kansainvälistyminen ei ole sama asia kuin Euroopan
yhdentyminen. Vaalien alla kehitysmaakysymykset jäävät lamaennusteiden, EY:n ja
Itä-Euroopan varjoon."
Arvostelijoille kohdistetut moitteet ja
varoitukset eivät menneet perille, eivät ainakaan kaikilla tahoilla. Useasta
sanomalehdestä saattoi lukea 9. tammikuuta 1991 seuraavanlaisen Suomen
kehitysyhteistyötä koskeneen kannanoton. "Ei voi olla järkeä siinä, että
veronmaksajilta vaivalla koottuja varoja puhalletaan kuin hehtaaripyssyllä ympäri
maailmaa ja ollaan sitten siihen kaikkeen vain tyytyväisiä." Se ei ollut pakina-,
eikä viihdepalstan aineistoa, vaan sisältyi STT:n välittämään uutiseen
valtiontalouden tarkastusviraston pääjohtajan Esko Niskasen esiintymisestä kaupunki- ja
kuntatarkastajien neuvottelupäivillä.
Uutisesta ei käynyt ilmi, mihin Niskanen
huikean yleistyksensä perusti ja miksi julkisen varainkäytön valvonnan johtava
virkamies käytti vakavassa asiassa värikästä ilmaisua, joka väistämättä synnytti
väärän mielikuvan julkisen kehitysyhteistyön organisaation toimintatavasta.
Vastauksen velkaa - samoihin kysymyksiin - on
jäänyt myös Helsingin Sanomien 5. toukokuuta 1988 pääkirjoituksen kirjoittaja.
"... kehitysyhteistyöosastosta alkaen kaikilla tahoilla myönnetään, ettei Suomen
kehitysapukoneisto kykene käyttämään edes likipitäen järkevästi nopeasti kasvavia
kehitysapurahoja. Kehitysyhteistyöosaston inhimillisenä paniikkireaktiona on ollut
rahojen työntäminen suuriin läpiin nopeasti, jotta ne saadaan mahdollisimman tarkasti
kulumaan budjettivuotena."
Tämäkin manipuloi lukijoita omaksumaan
väärän mielikuvan kehitysapuvirkamiesten työstä. Oikeassa pääjohtaja Niskanen oli
tarkastajien neuvottelupäivien esiintymisessään siinä, ettei kehitysyhteistyörahojen
"jakelua ja valvontaa suorittavaa henkilökuntaa" oltu lisätty siinä suhteessa
kuin määrärahoja oli nostettu.
Parhaiten se tiedettiin
kehitysyhteistyöosastolla. Sen päällikkö David Johansson totesi 8. lokakuuta 1987
Uudessa Suomessa, että pahan virkamiespulan vuoksi joistakin kahdenvälisen avun
kohteista on mahdollisesti luovuttava. Saman jutun mukaan ulkoministeri Kalevi Sorsa oli
esittänyt, että monenkeskisen avun osuutta voidaan väliaikaisesti nostaa, jos
virkamiehiä ei riitä käsittelemään kasvavia määrärahoja.
Kehitysyhteistyöosastolla oli paranneltu
toimintatapoja siinä, missä muissakin julkisen ja yksityissektorin organisaatioissa.
Työväen taloudellisen tutkimuslaitoksen tutkimussihteeri Turo Bergman selosti sitä
Katsaus-lehden numerossa 3-1984. "Ulkoasiainministeriön kehitysyhteistyöosastolla
on viime vuosina ryhdytty yhä enenevässä määrin kiinnittämään huomiota
kehitysyhteistyöprojektien tehokkuuden, taloudellisuuden ja vaikutusten arviointiin. ...
Tällainen toiminta on välttämätöntä yhteistyön onnistumisen kannalta", hän
totesi.
Kahdenvälisestä kehitysyhteistyöstä
1980-luvun alkuvuosina vastannut David Johansson kuvaili Kehitys-lehden numerossa 2-1990
hallinnon rakentelua seuraavasti. "Vuosina 1980-1982 ... otimme käyttöön
hankesuunnittelun, resurssien hallinnan ja sopimusprosessin uuden systematiikan. Opimme
kehitysapuhallintoa, aloimme olla 'ammattilaisia' ja kipusimme vähitellen muiden maiden
virkaveljiemme tasolle."
"Näinä vuosina omaksuimme strategian,
jonka mukaan emme tarttuneet ainoaankaan uuteen työhön, ellei operatiivista vastuuta sen
toimeenpanosta voitu siirtää jollekin suomalaiselle instituutiolle, organisaatiolle tai
yritykselle. Sen vuoksi kehitysyhteistyöosasto on myöhemminkin, jolloin mittasuhteet
olivat moninkertaiset, pärjännyt suhteellisesti vähäisemmällä henkilökunnalla kuin
muiden maiden vastaavat organisaatiot."
Vuosina 1983-1987 virkamiesten työ muuttui
Johanssonin mukaan yhä vaativammaksi. "Tiukensimme vaatimuksia, jotka koskivat avun
sisältöä ja jakamista sekä ympäristövaikutuksia. Kehitimme sektorikohtaisia
toimintalinjoja ja suunnittelun systematiikkaa. Jokaisen hankesuunnitelman tutki
riippumaton taho ennen kuin projekteissa siirryttiin toteutusvaiheeseen", Johansson
kirjoitti.
"Henkilökuntavajeen ja kasvaneiden
vaatimusten vuoksi moni työskenteli kovan paineen alaisena."
Imagon rakentaminen ontui
"Kehitysyhteistyö on erittäin dynaaminen
politiikan alue", erikoistutkija Kalle Laaksonen kirjoitti 19. tammikuuta 1988
Uudessa Suomessa. "Suomi on saavuttamassa tietyt määrälliset ja toiminnalliset
raamit päättymässä olevan pioneerivaiheen tuloksena."
"Tämä ei merkitse sitä, että kehitys
olisi pysähtymässä tai että tulokset olisivat taattuja. Luultavasti ollaan vasta
oppimassa, minkälaista toimintaa kehitysyhteistyö käytännössä onkaan. Idealismin ja
kansainvälisen vastuuntunnon avulla on luotu pohja, nyt tarvitaan kriittistä arviointia
siitä realismista, jossa politiikkaa toteutetaan", hän jatkoi.
Jos Bergmanin, Johanssonin ja Laaksosen edustama
asiallinen ja asiantunteva ote olisi ollut vallitsevana 1980-luvulla ja 1990-luvun alun
kehitysapukeskustelussa, lähtökohdat kehitysyhteistyön määrärahojen tason
puolustamiseen lamavuosina olisivat olleet paremmat kuin ne todellisuudessa olivat.
Toimittaja Esa Aallas listasi Ydin-lehden
numerossa 4-1982 ilmiöitä, jotka hänen mielestään noihin aikoihin suuresti
vaikuttivat kehitysyhteistyön imagoon. "Maamme julkinen kehitysapu on ollut
näkyvästi julkisuudessa kiitos osin prosenttiliikkeen, osin virallisen valistuneen
itsekkyyden, osin huonojen valintojen, kuten Egyptin, tai hankkeiden, kuten Tansanian
troolareiden tai Vietnamin telakan."
Tuohon aikaan listan kohdista ainoastaan
prosenttiliike synnytti lukijoissa myönteisen mielikuvan, muut kielteisen. Ne, jotka
1980-luvulla vastasivat kehitysyhteistyön positiivisen imagon luomisesta,
epäonnistuivat, koska vielä vuosikymmenen lopulla Aallaksen lista olisi mennyt moneen
täydestä ajankohtaisena yhteenvetona.
Syy oli yksinkertainen. Imagon tietoinen
rakentaminen oli silloin valtion hallinnossa vielä nuorempi ala kuin kehitysyhteistyö.
Määrärahojen tylyn pudotuspelin alettua julkisen kehitysyhteistyön organisaatiossa
tuli kova kiire miettiä, millä kaikilla perusteluilla ja tavoilla kehitysavun
määrärahojen tasoa voitaisiin puolustaa.
"Kansalaiset ja tiedotusvälineet alkoivat
1980-luvun puolivälissä kysyä, onko avulla mitään vaikutusta kehitysmaissa ja
meneekö apu perille. Kun meitä vastaan hyökättiin, olimme neuvottomia. Olimme
laiminlyöneet oman tiedotustoimintamme kehittämisen. Vahingon korjaaminen vie meiltä
pitkän ajan. Vasta viime vuonna saimme lisää voimavaroja tiedotustoimintaan."
Näin totesi kehitysyhteistyöosaston osastopäällikkö David Johansson Kehitys-lehden
numerossa 2-1990.
|