Sisällysluettelo - Kohti kumppanuutta
ETUSIVU

LUKIJALLE

KATSAUS
1965-1978
1979-1991
1992-2005

HAASTATTELUT
Martti Ahtisaari
Benjamin Bassin
Kai Helenius
Jaakko Iloniemi
David Johansson
Ritva Jolkkonen
Tauno Kääriä
Pertti Majanen
Juhani Toivonen

PALAUTE
Juhani Artto

 

 

 

 


1979-1991 - Kohti kumppanuutta
1979-1991:
Voimavarat kasvoivat hurjasti
- sisällöstä kamppailtiin tiukasti

 

"Epäkohtien nostaminen esiin on välttämätöntä,
mutta kokonaisnäkemyksen puuttuessa  yksityiskohdilla
mässäily ei anna uusia eväitä kehitysyhteistyöpolitiikalle."
(Suomenmaan pääkirjoitus 17.10.1990)


Vuodesta 1979 lähtien kehitysyhteistyön maksatusten BKTL-osuus kasvoi vuosittain nopeasti aina 1990-luvun laman alkutahteihin asti. Kasvu oli kansainvälisessäkin vertailussa poikkeuksellisen ripeätä.

Vuonna 1979 osuus nousi edellisen vuoden 0,16 prosentista 0,21 prosenttiin. Seuraava prosentin kymmenysraja meni rikki vuonna 1983, jolloin osuudeksi tuli 0.32 prosenttia.

Tästä eteenpäin nousuvauhti jopa kiihtyi. BKTL-osuus ylsi 0,4 prosenttiin 1985 ja 0,5 prosenttiin 1987. Jo seuraavana vuonna maksatukset nousivat 0,6 prosenttiin bruttokansantulosta. Muutaman hitaamman kasvun vuoden jälkeen lakipiste saavutettiin 1991. Silloin Suomi loikkasi maagisen 0,7 prosentin rajan yli suoraan 0,8 prosenttiin.

Tukijoukkoja Emmauksesta liike-elämään

Näin lupaajat olivat lunastaneet lupauksensa ja päättäjiä painostaneet saavuttaneet tavoitteensa.

Työtä kehitysyhteistyön määrärahojen korottamisen puolesta tekivät jo ennen avun nopean kasvun vaihetta ja sen aikana monenlaiset ihmiset ja yhteisöt. Kehitysyhteistyöviranomaisilla oli heidän joukossaan tärkeä yhdistävä ja kannustava rooli.

Avun reilulle kasvattamiselle ei nähty, eikä juuri tarjottukaan uskottavaa vaihtoehtoa, ellei sellaiseksi lasketa kasvun rajoittajien yhä suosimaa "valtiontalouden sallimissa puitteissa" -lauseketta.

Vähin poikkeuksin koko puoluekenttä kannatti 1980-luvulla määrärahojen tiukkaa nousuvauhtia.

Kehitysmaille solidaariset nuoret perustivat vuonna 1980 prosenttiliikkeen, joka joudutti suomalaisten apumyönteisyyden muuttumista teoiksi ja tekoja vaativiksi asenteiksi. Seuraavina kuukausina ja vuosina sadat tuhannet suomalaiset rahoittivat prosenttiliikkeen kannustamana omilla varoillaan kansalaisjärjestöjen työtä kehitysmaissa. 

Kirkolliset piirit kuuluivat kehitysavun lisäämisen vahvimpiin ajajiin. Prosentin antaminen henkilökohtaisista tuloista oli monelle kirkon ihmiselle tuttua jo paljon ennen prosenttiliikkeen syntyä, kuten Kuorevesi-Mänttä-Vilppula-lehden uutisesta 17. lokakuuta 1969 voi päätellä. "Kirkon ulkomaanapu vetoaa ennen kaikkea kirkon työntekijöihin ja seurakuntalaisiin, että nämä jatkuvasti lahjoittaisivat vähintään yhden prosentin kokonaistulostaan kehitysapuun."

Liike-elämän kerman hallitsema Teollisuuden Keskusliitto otti kesäkuussa 1981 kantaa kehitysavun "sovitun tason" puolesta, Suomenmaa kertoi 17. kesäkuuta 1981.

"Kehitysavun harrastajat saivat vuosikymmenen vaihteen paikkeilla ymmärtäjiä yllättäviltä tahoilta. Prosenttiliike löysi itsensä samasta seurasta kuin yritysmaailma, joka oli havainnut, ettei yhdelläkään teollisuusmaalla ole varaa pysyä poissa kehitysapukerhosta." Näin toimittajat Anna Paljakka ja Tellervo Yrjämä-Rantinoja kuvailivat 1980-luvun alun uutta asetelmaa 1. toukokuuta 1988 Helsingin Sanomissa.

Syksyllä 1979 ja joulun tienoolla 1982 ministereitä ja kansanedustajia hiillostettiin nälkälakoilla.

"Mahat ovat ruvenneet kurnimaan vapaaehtoisten syömälakkojen merkeissä eri puolilla Suomea. Jokioisten Emmaus-liikkeen pari viikkoa sitten käynnistämän lakon innoittamana opiskelijat ja muut nuoret haluavat kiinnittää huomiota Suomen kehitysavun pienuuteen ja vauhdittaa lisävarojen saantia jo ensi vuoden budjettiin", Helsingin Sanomat raportoi 19. lokakuuta 1979.

Kolme vuotta myöhemmin kansanedustaja Ville Komsi hankki tukea kehitysmaiden lasten rokotusohjelmalle syömälakolla. Kansanedustaja Eeva-Riitta Siitonen tosin leimasi sen vääräksi painostuskeinoksi. "... se saattaa johtaa uusiin keinoihin ... esimerkiksi joku edustaja voisi ... tulla istuntoon bensiinillä valeltuna tulitikku kädessään ja vaatia uhan alla jotain päätöstä", Iltalehti selosti 3. tammikuuta 1983 Siitosen mielipidekirjoitusta Helsingin Sanomissa.

Moni-ilmeinen, jatkuva kampanjointi kehitysavun korottamiseksi tempasi vähitellen mukaansa yhä uusia väestöryhmiä ja johti lopulta kollektiiviseen yhteisymmärrykseen, joka kykeni murtamaan jarruttajien viimeisenkin toivon, valtionvarainministeriön vastarinnan.

"Valtiovarainministeriössä on ... käsitys, että 0,32 prosentin bruttokansantuoteosuuden saavuttaminen vuonna 1982 näyttäisi mahdolliselta", valtiovarainministeri Paul Paavela totesi Helsingin Sanomissa 18. helmikuuta 1979.

Valtionvarainministerien rooliin ei yleensä ole kuulunut Suomessa, eikä muualla, lupaukset kasvavasta kehitysavusta, vaan päinvastainen. Uusi Suomi kuvaili sitä 26. elokuuta 1984 lempeällä otteella. "Hallituksen budjettiriihen esilämmittelyrituaaleihin kuuluu jo perinteisesti kehitysapupeli. Siinä monet pääsevät esittelemään edistyksellisyyttään ja vastuuntuntoaan, niin lisäystä vaativat kuin se ainoa saitakin, valtiovarainministeri."

Uuden ajanjakson merkkejä oli havaittavissa eduskunnassakin. "Suomen eduskunta teki kehitysyhteistyöpolitiikassaan historiaa kuluvan vuoden budjettia käsitellessään. Kun eduskunta aiemmin on suhtautunut varsin passiivisesti kehitysyhteistyömäärärahoihin, se nyt yhtäkkiä päätti niitä korottaa. Hallituksen esitykseen eduskunta teki 25 miljoonan markan lisäyksen", Lapin Kansa raportoi 19. huhtikuuta 1980.

Uusi Suomi kirjoitti 22. elokuuta 1981 kehitysyhteistyöosaston teettämästä mielipidetutkimuksesta. Sen mukaan suomalaiset halusivat moninkertaistaa kehitysavun määrän. "Enemmistö kansalaisista katsoo ..., että varojen lisääminen kehitysapuun on tärkein valtion menojen lisäyskohde, sosiaalimenojen jälkeen." Selvitys osoitti, että suhtautuminen kehitysyhteistyön määrärahojen lisäykseen ei ratkaisevasti riippunut puoluekannasta.

Lokakuussa 1984 työnantajien keskusliiton STK:n toimitusjohtaja Pentti Somerto yllätti niin ay-aktiivit kuin omatkin joukkonsa. Hän ehdotti, että työpaikoilla tehtäisiin viisi minuuttia ylitöitä ja että kertyneet ylityökorvaukset lahjoitettaisiin kehitysmaille. SAK kiinnostui ehdotuksesta, mietti sen toteuttamisvaihtoehtoja  ja lähetti neuvottelijansa Etelärantaan keskustelemaan asiasta. "Palkansaajaleirin ällistykseksi vastaanotto on ollut viileä: STK:n päämaja haluaisi mieluiten unohtaa Somerton ehdottaneen mitään", Suomen Sosialidemokraatti kertoi 12. huhtikuuta 1985.

Somerton ehdotus osoittautui työtapaturmaksi, jonka oli aiheuttanut tynantajapuolen ärtymys YK:n aseistariisuntaviikolla työpaikoilla ympäri maata järjestettyjä niin sanottuja rauhanhetkiä kohtaan. Rauhanhetket olivat viiden minuutin työnseisauksia.

Määrärahojen tuntuva vuosittainen kasvu ruokki uskoa YK:n suosituksen pikaiseen toteutumiseen Suomessa. Se näkyi muun muassa Suomenmaan 8. lokakuuta 1986 kirjoituksen varmassa sävyssä. "Suomi tekee poikkeuksen läntisistä teollisuusmaista: kehitysapu kasvaa täällä nopeimmin kaikista OECD-maista. Ensi vuonna ylittyy kahden miljardin markan raja. Budjettiin on ensi vuodelle kirjattu 0,55 prosenttia bruttokansantuotteesta. Tätä vauhtia saavutamme tavoitteemme - 0,7 prosenttia BKT:stä - vuosikymmenen loppuun mennessä, varsinkin kun laaja kansalaiskonsensus vallitsee."

Asiallista ja asiatonta arvostelua

Loppusuoralla kohti 0,7 prosentin rajaa tunnelma kehitysyhteistyön ympärillä ei ollut kuitenkaan voitonriemuinen. Itsetyytyväisyyttä ja ylpeyden tunnetta kalvoi pitkin 1980-lukua kasvanut tietoisuus siitä, että toivottujen tulosten saavuttaminen käytännön kehitysyhteistyössä on paljon odotettua vaikeampaa.

Avun määrää koskevan kysymyksen rinnalle nousi pysyvästi toinen, vaativampi kysymys: miten kehitysyhteistyötä on tehtävä, jotta sillä olisi haluttu kehitysvaikutus. Toimintaan kohdistui monenlaisia muutospaineita.

Korjausliikkeitä tehtiin jo 1970-luvulla, kuten kehitysjoukkojen lopettaminen ja kehitysluottojen pääosan muuttaminen lahja-avuksi. Päätöksillä reagoitiin neuvonnan monimutkaisuudesta saatuihin kokemuksiin sekä vastaanottajamaiden talouksien yllättävän heikoksi osoittautuneeseen kehitykseen.

Aivan eri tason ongelmia aiheutti kuitenkin ryhtyminen monivuotisten, mittavien kehityshankkeiden osapuoleksi. Kun suuriin hankkeisiin oli ryhdytty, ensimmäisenä tietoa todellisista hankaluuksista karttui luonnollisesti itse kehitysyhteistyön tekijöille kehitysmaissa ja heidän kauttaan toimintaverkoston Suomen päähän.

Lehdistön kautta ongelmista alkoi 1980-luvun alkuvuosina tihkua tietoa myös laajemmille kansalaispiireille. Osa kirjoittajista suhtautui hankaluuksiin ymmärtävästi, osa ymmärtämättömästi. Ääritapauksissa kehitysyhteistyö leimattiin epäonnistumisista kertoneiden esimerkkien perusteella kokonaisuudessaan surkeaksi puuhasteluksi.

Sitähän se ei tietenkään ollut, vaikka osa yrityksistä menikin pieleen tai onnistui vain puolinaisesti, mutta mielikuvien tasolla hyökkääjät etenivät. Kehitysyhteistyön virkamiesten asialliset vastaukset ja välillä myös huumorilla höystetyt puolustuspuheet eivät vaikuttaneet yhtä tehokkaasti kuin populistiset teilaukset. Väärätkin syytökset jäivät kumoamisyrityksistä huolimatta elämään kuin kaupunkilegendat.

Kehitysyhteistyön yksisilmäinen idealisointi julkisen avun alkuaikoina muuttui 1980-luvulla osassa lehtityötä kehitysaputoiminnan yhtä yksisilmäiseksi parjaamiseksi.

Perustellun ja perusteettoman arvostelun seurauksena kehitysyhteistyö joutui asemaan, jossa sen tuloksia oli lupa julkisesti yleistää kuinka kielteisesti tahansa altistumatta itse tiukalle kritiikille. Muutoin ei kai ole selitettävissä esimerkiksi Helsingin Sanomien pääkirjoitukseen 5. toukokuuta 1988 sisällytettyä Suomen koko kehitysyhteistyötä koskenutta väitettä: "... avustettava kansa saa apua vain osuessaan asumaan jonkun ministerin kotikunnassa tai vaalipiirissä".

Huonoon harkintaan tai anteeksiantamattomaan tietämättömyyteen perustunut yleistys laatulehden pääkirjoituksessa ei olisi merkinnyt mitään, jos kehitysyhteistyön käsittely olisi ollut julkisuudessa pääpiirteissään tasapainoista. Sitä se ei ollut. Viittauksia "epäonnistumisiin" tehtiin niin tiuhaan ja niin rajulla otteella, että vähitellen myös kehitysavun kannattajien käsitys työn tuloksista ja mahdollisuuksista hämärtyi.

Syntyi epävarmuutta, joka osoittautui 1990-luvun alkuvuosien laman aikana kohtalokkaaksi. Siihen asti, ylenmääräisestä läksytyksestä huolimatta, mittavan kehitysavun kannatus pysyi kansalaisten ja päättäjien keskuudessa korkealla tasolla.  

Pha Rung onnistui

Pha Rungin korjaustelakkahanke Vietnamissa kuului pitkään suosikkiesimerkkeihin jutuissa, joissa Suomen kehitysyhteistyö tuomittiin epäonnistuneeksi. Jopa kehitysapuun linjakkaan myönteisesti suhtautunut Hufvudstadsbladet luokitteli 3. maaliskuuta 1984 Pha Rungin korjaustelakkahankkeen "kehitysapufiaskoksi". Vielä vuosia hankkeen päättymisen jälkeen Suomen kehitysaputoimintaa kuopanneissa jutuissa viitattiin Pha Rungin tapaukseen.

Sitä ei hillinnyt päinvastainen arvio, jonka muun muassa toimittaja Anna Paljakka välitti lukijoilleen 24. maaliskuuta 1984 Helsingin Sanomissa. "Telakka on jo julkisuudessa ehditty teilata täysin epäonnistuneeksi. Sitä se ei ole. Telakka on saatu käyttökuntoon. Toisin kuin monissa kehitysmaissa, kalliit koneet ovat kunnossa ja käytössä. Puolet telakan kuluista on ollut asiantuntijakustannuksia, jotka sellaisenaan ovat palautuneet Suomeen."

Iltalehti reposteli Pha Rungin hanketta 29. syyskuuta 1984 otsikolla "Suomalaiset Vietnamissa - Verta, viinaa, hikeä, kyyneliä". Tekstin näkökulmana oli hankkeen suomalaisten työntekijöiden vapaa-ajan meiningin moraalinen kyseenalaistaminen.

Kehitysyhteistyöosaston apulaisosastopäällikkö David Johansson oli torjunut samaan ryhmään kohdistuneen syyttelyn jo pari kuukautta aikaisemmin, 14. heinäkuuta 1984 Uudessa Suomessa. "'... ei voi odottaakaan, että he vain istuisivat ja parsisivat sukkiaan. On selvää, että esimerkiksi suomalaisten Kainuun, Etelä-Suomen ja Neuvostoliiton rakennustyömailla törmäillään. Mutta kun julkisen kehitysavun työntekijät käyttäytyvät samalla tavalla, kirjoitetaan heistä enemmän. Pha Rungissa selvittiin vaikeisiin olosuhteisiin nähden varsin hyvin, mitään tavanomaisuudesta poikkeavaa ei tapahtunut." 

Toinen suosittu todiste Suomen kehitysavun epäonnistumisesta oli pitkään troolaritoimitus Tansaniaan. Jutuissa se usein rinnastettiin Pha Rungiin, vaikka tapauksina ne edustivat toistensa vastakohtia. Troolarihankkeelle kävi oikeasti huonosti.

Kehitysyhteistyöosaston osastopäällikkö Mauri Eggert kiteytti epäonnistumisen syyt Uudessa Suomessa 5. maaliskuuta 1982. "Meillä lähdetään siitä, ettei vain toimiteta tavaraa, vaan myös koulutetaan henkilökunta ja valvotaan käyttöä. Troolarien kohdalla kävi valitettavasti niin, että koko miehistö lähti nopeasti muihin tehtäviin. ... Ei tämä ainutkertainen tapaus ole, mutta tässä tapauksessa kato oli poikkeuksellisen täydellinen. Yleensä koulutetaan sen verran yli minimitarpeen, että henkilöstö riittää."

Seuraavan vuoden alussa Hymy-lehti (1-1983) julkaisi otsikolla "Miljardin markan munaukset" toimittaja Aarno Laitisen pitkän häväistysjutun Suomen kehitysyhteisyhteistyöstä. Kerrottuaan värikkäästi esimerkkejä hänen mielestään täysin järjettömistä hankkeista Laitinen yleisti: "Suomen kehitysavun munausten listaa voisi jatkaa loputtomiin".

Eggert kommentoi juttua lehden seuraavassa numerossa elegantisti. "Hymy on hyvä lehti. Eräät sen tiedoista pitävät paikkansa. Kun käynnissä olevista noin 300 hankkeesta lehti tietää kertoa viidestä tai kuudesta epäonnistumisesta, voidaan kai meidän onnistumisprosenttiamme pitää aika hyvänä."

Uusi Suomi ymmärsi vaikeuksia

Välillä kehitysyhteistyöviranomaiset vastasivat jyrkkiin syytöksiin epäonnistumisista hyökkäävämmin. "Totta kai kehitysapuhankkeita menee pieleen jopa meidänkin osaamisella", Uusi Suomi lainasi 25. tammikuuta 1984 juuri kehitysyhteistyön korkeimpana virkamiehenä aloittanutta Martti Ahtisaarta. "Hän epäilee, että jo ennestään epäluuloisten ihmisten epäluuloja vahvistetaan näillä huonoilla uutisilla", jutussa kerrottiin.

"Alivaltiosihteeri Ahtisaari kehottaa arvostelijoita katsomaan ensin omiin nurkkiin ja niihin vaikeuksiin, joita syntyy, kun täällä pannaan toimeen erilaisia hankkeita", Ilta-Sanomat raportoi 7. maaliskuuta 1984. Lehden mukaan arvostelut Suomen kehitysavun epäonnistumisista "eivät hetkauttaneet ... eduskunnassa tiukasti istunutta" Ahtisaarta.

Uusi Suomi kuului asiantuntevalla tavalla vaikeuksien ymmärtäjiin. Jälkikirjoituksessaan 8. maaliskuuta 1984 se totesi, että Suomen antama kehitysapu on vielä niin uusi asia, että olemme kolmannen maailman kehitystä auttaessamme vieläkin oikeastaan vasta kokemusten keräämisvaiheessa. "Tähän kuuluvat väistämättä myös paljastukset epäonnistumisista ... epäonnistumiset voidaan lukea pääasiassa tiedonpuutteen ja siitä seuraavan huonon suunnittelun tilille."

Kehitysyhteistyöosaston osastopäällikkö Kai Helenius totesi 8. syyskuuta 1984 Uudessa Suomessa, että  Suomen kehitysyhteistyöstä on annettu kuva, jonka mukaan se on menestynyt kovin huonosti. "Siitä on seurannut vaikutelma, että olisimme menestyneet huonommin kuin muut. Kansainvälisesti katsoen Suomen projektivalinta on toteutunut kuitenkin hyvin. Kehitysyhteistyöajattelu on kokenut koko maailmassa monta muutosta. On noudatettu erilaisia teorioita, ja on tullut takaiskuja. Meille ei takaiskuja ole tullut sen enempää kuin muille. Vaikeuksia tulee olemaan jatkossakin, mutta todennäköisesti tulokset paranevat."

Kehitysapulinjausten valmistelutyöhön osallistunut erikoistutkija Kalle Laaksonen pyrki Uudessa Suomessa 19. tammikuuta 1988 lisäämään kansalaisten suhteellisuudentajua apuhankkeiden tulosten arvioinnissa. Hän muistutti teollisuusmaiden OECD-järjestön kehitysapukomitean DAC:n arviosta, jonka mukaan maailmanlaajuisesti kansainvälisen kehitysyhteistyön hankkeista onnistuu kolmannes ja epäonnistuu lähes yhtä suuri osa. "Käytäntö on siis muuallakin osoittanut, kuinka vaikean alueen kanssa ollaan tekemisissä", hän korosti.

"Suomella on vielä sekin erikoisongelma, että harva maa on lähtenyt niin vähäisillä ennakkotiedoilla liikkeelle", Laaksonen lisäsi.

Painopistettä vaadittiin sosiaaliohjelmiin 

Enemmän tai vähemmän epäonnistuneiden hankkeiden ruotiminen ei ollut kuitenkaan 1980-luvulla Suomen kehitysyhteistyöhön kohdistetun kritiikin vakavin alue. Jos ongelmana olisi ollut ainoastaan hankkeiden huono suunnittelu tai huolimaton toimeenpano, työtä olisi ollut helppo kehittää ottamalla oppia tehdyistä virheistä.

Oli kriitikoita, jotka kyseenalaistivat toiminnan koko perussuuntauksen. Arvostelun ydin oli väite, jonka mukaan Suomi antoi kehitysmaille vääränlaista apua. Arvostelijat esittivät, että painopiste pitää siirtää teollistamisesta ja perusrakenteiden luomisesta suoraan köyhiä väestöryhmiä palveleviin sosiaali- ja koulutusohjelmiin.

Kritiikki kietoutui yhteen toisen moitteen kanssa. Avun sisällön vinoutuminen johtui arvostelijoiden mielestä siitä, että kaupalliset yritykset olivat nousseet liian vahvaan asemaan Suomen kehitysyhteistyössä.  

Asetelma oli syntynyt jo julkisen kehitysaputoiminnan alkuaikoina, työtä silloin johtaneen Jaakko Iloniemen kirjoituksesta Kehitys-lehden numerossa 2-1990 ilmenee. "Liikemiespiireistä korostettiin, että kaikki antavat kehitysapua puhtaasti itsekkäistä syistä. Hankkeet oli suunniteltava niin, että ne edistäisivät Suomen vientiä. Poliittinen kenttä taas oli kiinnostunut ennen muuta siitä, että hankkeet edistäisivät oikeudenmukaista sosiaalista kehitystä."

"Ulkoasiainhallinto taas korosti voimakkaasti multilateraalisia toimintatapoja ja Suomen näkyvyyttä YK:n ja sen erityisjärjestöjen yhteydessä. Me kehitysaputoimistossa mietimme, miten sovittaa yhteen kovin ristiriitaiset neuvot ja virikkeet", Iloniemi totesi.

Kesti kuitenkin useita vuosia ennen kuin suuntaerimielisyydet konkretisoituivat, kärjistyivät ja tulivat julkisiksi.

"Aikaisemmin kehitysyhteistyössä kiinnitettiin enemmän huomiota palveluprojekteihin ja se ponnistautui ihmisten kehitystarpeista. Nykyinen apumme perustuu omiin taloudellisiin pakotteisiimme eli tekniikkamme hyödyntämiseen ja teollisuutemme myymiseen jossain muualla." Näin kuvaili Suomenmaa 7. toukokuuta 1982 Suomen kehitysmaatutkimuksen uranuurtajiin kuuluvan Marja-Liisa Swantzin esittämää arvostelua.

Vaihtoehtoaan hän hahmotteli Kansan Uutisten haastattelussa 2. tammikuuta 1983. "Minä erottaisin nykyisistä kehitysyhteistyömäärärahoista tietyn osan todelliseksi avuksi. Hoitakoon teollisuus oman osuutensa ja omat markkinansa."

"Minä haluaisin mennä jokin raha kourassani - mahdollisimman suuri tietenkin - paikan päälle kysymään ja katsomaan, miten tällä rahalla voitaisiin tehdä todella laadukasta työtä. Ja sitä tehdään vain kun lähdetään sen maan omista oloista. Ensin tutkitaan yhdessä, sitten koulutetaan yhdessä ja sen jälkeen ruvetaan yhteiseen työhön."

Vuosien mittaan Swantzin esittämä arvostelu muuttui vielä kärkevämmäksi, kuten Helsingin Sanomissa 20. maaliskuuta 1988 julkaistusta railakkaasta ylilyönnistä on pääteltävissä. "Miksi me suomalaisetkin puhumme jatkuvasti avusta, vaikka meillä ei ole tarkoitustakaan antaa apua. Jos koko ajan keskitymme siihen, miten saamme parhaan palautteen ... emme voi onnistua auttamaan kehitysmaita." Tuohon aikaan Swantz toimi Helsingin yliopiston kehitysmaainstituutin johtajana.

Suomenmaan 5. toukokuuta 1982 haastattelussa Swantz näki arvostelemassaan suuntauksessa suoran yhteyden liike-elämän aseman vahvistumiseen kehitysyhteistyössä. "... varat yhä enenevässä määrin ohjataan suomalaisten konsulttitoimistojen kautta, jotka mainostavat valmiuksiaan käyttää varat edes jollain lailla. ... kun suuret yritykset hoitavat kehitysyhteistyömme, tietää tämä käytännössä suomalaisen teknologian siirtämistä vieraisiin olosuhteisiin."

Aloitettuaan tammikuun alussa 1984 kehitysyhteistyön päällikkönä Martti Ahtisaari korosti viivyttelemättä ja yksiselitteisesti taloudellisten hankkeiden ensisijaisuutta. "Jollei tuotannollinen toiminta lähde liikkeelle, (kehitys)maat eivät pysty ylläpitämään sosiaalisia palveluja, joita monet ovat kehitelleet ansiokkaasti", hän linjasi Helsingin Sanomissa 29. tammikuuta 1984.  

Suhtautuminen talouden perusrakenteiden rahoittamiseen kehitysyhteistyövaroin ja yritysten rooliin tuli elokuun lopulla 1984 esille eduskunnassa. Ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtaja Erkki Liikanen vaati selvitystä, vetääkö Egyptiin suunniteltua ennätysmäisen suurta telekommunikaatioprojektia ulkoministeriö vai yksityinen suomalaisyritys, josta oli tulossa hankkeen toteuttaja. "Kun kerralla hujahtaa puolen miljardin kauppasumma läpi, herää kysymys, kuka johtaa tuota politiikkaa: ulkoministeriö vaiko yksityinen yritys", Liikanen kummeksui. "Minulla ei ole mitään projektia vastaan, jos Egyptillä on suuri tarve kommunikaatiojärjestelmänsä kehittämiseen, onhan se infrastruktuurin rakentamista", hän kuitenkin lisäsi.

"Yksityiset yritykset eivät heiluttele ulkoministeriön kehitysyhteistyöosastoa", osastopäällikkö Kai Helenius vakuutti vastatessaan Liikaselle Uudessa Suomessa 8. syyskuuta 1984. Hän muistutti, että egyptiläisten kanssa hankkeesta keskusteltiin ensimmäinen kerran vuonna 1978.

Bangladeshin kanssa 1980-luvulla aloitetut kehitysyhteistyöhankkeet synnyttivät tyypillisen vastakkainasettelun taloudellisten ja sosiaalisten projektien välille.

Pohjolan Sanomat kuvaili ristiriitaa 29. marraskuuta 1985 seuraavasti. "Suomen valtio antaa tänä vuonna Bangladeshille noin 50 miljoonaa markkaa kehitysapua. Suomen apu on kuitenkin suunnattu projekteihin, joita on kritisoitu Bangladeshin köyhien kannalta epäoleellisiksi tai peräti vahingollisiksi."

"Suomen apu Bangladeshille suunnattiin viime vuonna ... Chittagongin sataman kehittämiseen, maaseudun sähköistysohjelmaan ja telekommunikaatiojärjestelmän kehittämiseen. Markkaakaan ei siis mene esimerkiksi koulutuksen, maatalouden tai terveydenhuollon kehittämiseen - suomalaisten kansalaisjärjestöjen projekteja lukuun ottamatta", Pohjolan Sanomat kiteytti.

Ennen valintaansa kokoomuksen presidenttiehdokkaaksi Harri Holkeri liputti voimakkaasti kehitysavun sosiaalisen luonteen puolesta. Uusi Suomi kertoi siitä 22. lokakuuta 1986. Uutisen mukaan Holkeri oli vaatinut "maailmanlaajuista sosiaalipolitiikkaa" ja määritellyt sisäisen, ulkoisen ja kansainvälisen turvallisuuden perustaksi taloudellisen hyvinvoinnin oikeudenmukaisen jakautumisen.

Väittely, jossa pantiin vastakkain sosiaalisektorin kehittäminen ja taloudelliset projektit, jatkui läpi 1980-luvun. Toimiessaan ulkoministerinä Pertti Paasio otti siihen kantaa Demarissa 24. lokakuuta 1990. "Usein kysytään, mitä hyötyä köyhille on puhelinverkon rakentamisesta. Yleisen kehityksen kannalta on kuitenkin tärkeää rakentaa myös kehitysmaiden infrastruktuuria."

Usko teollisuusuotannon monipuolistamiseen kehitysyhteistyön keinoin sen sijaan sammahti 1980-luvun yrityksiin. Siitä vahva osoitus on teollisuustuotannon merkitystä kehityksessä korostaneen Kalevi Sorsan lausunto Kehitys-lehden numerossa 2-1990. "Myönteisiä esimerkkejä apuvaroin käynnistetystä tuotannollisesta toiminnasta on vaikea osoittaa."

Kiista yritysten roolista

Kehitysyhteistyöasiain neuvottelukunnan puheenjohtaja, kansanedustaja Erkki Tuomioja kertoi 6. helmikuuta 1977 Ilta-Sanomissa tuoreesta havainnostaan kehitysyhteistyössä." ... Suomen kaupalliset ja teolliset piirit ovat ruvenneet kiinnostumaan kehitysyhteistyöstä. ... On myönteistä, mikäli tämä johtaa laajempaan kehitysyhteistyöhön, kunhan puhtaasti kaupalliset intressit eivät pääse hallitsemaan tätä toimintaa."

Kehitysyhteistyöosaston vetäjä Wilhelm Breitenstein totesi Talouselämä-lehden numerossa 15-1978 olevansa myönteisesti yllättynyt suomalaisten yritysten aktiivisuudesta kehitysmaakaupan lisäämistä kohtaan. "Päivittäin tulee yrityksiltä pari kolme puhelinsoittoa ... niissä esitetään usein hyviä projekti-ideoita ... Osallistumisemme näihin projekteihin on yritysten kannalta tullut yhä tärkeämmäksi. ... Suurin mahdollisuutemme on rahoittaa projektien suunnittelutyötä, ja tämän pitäisi pitkän päälle auttaa myös laitevientiämme."

Tuomioja kommentoi kehityssuuntaa happamasti 18. helmikuuta 1979 Helsingin Sanomissa. "...kehitysyhteistyöosasto on muuttumassa virastoksi, joka käsittelee pääasiassa yksityiseltä elinkeinoelämältä saapuvia avunpyyntöjä. Kun elinkeinoelämä on pitkän horroksen jälkeen havainnut kehitysyhteistyön mahdollisuudet, siellä on päässyt vallalle jonkinlainen nousukasmieliala. Rahat yritetään saada suoraan elinkeinoelämän hyväksi."

Kehitysyhteistyöosaston osastopäällikkö Mauri Eggert selvitti 19. maaliskuuta 1981 Kauppakamarilehdessä, miksi yritysten mukaantulo on hänen mielestään kannatettavaa. "Kehitysyhteistyövarojen huomattava kasvu viime vuosina on lisännyt myös suomalaisen elinkeinoelämän kiinnostusta kehitysyhteistyötä kohtaan ... Kehitysyhteistyön kautta saatu suoranainen palaute on tukenut Suomen työllisyyttä ja suomalaisten yritysten kilpailukyky on parantunut."

Toimittaja Johan von Bonsdorff paheksui 13. elokuuta 1982 Kansan Uutisissa avun yrityskytkentää ja suuntaa. "Teollisuuslaitokset ottavat jopa suoraan yhteyttä alikehittyneen maan johtajiin, neuvottelevat kaupat valmiiksi ja voivat sitten hallitukselle esittää, että se maa haluaa nimenomaan meidän tuotteemme. Tuloksena on mahtava kone tai valtaisa rakennuskomponentti - kylien asukkaat unohdetaan. Kuitenkin sairaudet, ravinnon ja koulutuksen puute estävät näiden kyläläisten pääsyn inhimilliseen olotilaan, jossa he voisivat käyttää omia henkisiä resurssejaan ja suunnitella oman elämänsä omista lähtökohdistaan ...".

Kehitys-lehden numerossa 2-1990 Bonsdorff muisteli, kuinka samasta asiasta kiisteltiin tiukasti jo Jan-Magnus Janssonin johdolla toimineessa komiteassa, joka perustettiin vuonna 1976 selvittelemään kehitysyhteistyön tavoitteita ja toimintamuotoja. Bonsdorffin mukaan "muitakin kuin elinkeinoelämän etuja palvellut" kompromissi syntyi vasta sen jälkeen, kun komitean "kehitysmaasiipi" oli uhannut laatia oman mietintönsä.

"1980-luvulla vastakkaisasettelua oli vähemmän. Silloin jaossa oli paljon enemmän rahaa."

Kauppalehti kirjoitti 10. syyskuuta 1982 maltillisesti avun yrityskytkennän puolesta. "Kehitysyhteistyö ei tietenkään ole samaa kuin viennin edistäminen. Tämä ei silti sulje pois sitä mahdollisuutta, että yhteistyöprojekteja toteutettaessa luodaan pohjaa myös vastaisille kaupallisille suhteille. Parhaiten tämä onnistuu, mikäli yksityiset yritykset vedetään nykyistä tehokkaammin mukaan kehitysyhteistyöhön."

Kehitysyhteistyön korkeimman viran uutena haltijana Martti Ahtisaari esitti 25. tammikuuta 1984 Uudessa Suomessa oman näkemyksensä avun ja Suomen omien taloudellisten intressien suhteesta. "Suomen kaupalliset edut tulevat nykyisellään jo riittävästi otetuksi huomioon", hän tyynnytteli avun entistä tiukempaa sitomista ja kaupallistamista vaatineita.

Hän muistutti, että vuosina 1980-1982 kahdenvälisestä avusta palasi takaisin Suomeen 64 prosenttia. "(Se) on jo hyvin korkea määrä."

Syytöksen, jonka mukaan Suomen kehitysapulinja edustaa "valistunutta itsekkyyttä", Ahtisaari kuittasi sukkeluudella: "... parempi sekin kuin valistumaton itsekkyys".

Vajaat kolme vuotta myöhemmin Ahtisaari arveli, että kaupallisuuden hyväksyminen kehitysapuun on jopa laajentanut kehitysyhteistyön vaikutusmahdollisuuksia. "Hänestä on oleellista, että kehitysyhteistyöviranomaiset pääsevät sekaluottojen myötä ensimmäistä kertaa mukaan valvomaan vientiluototusta", Helsingin Sanomat hahmotteli Ahtisaaren näkemystä 8. lokakuuta 1986.

Samassa haastattelukoosteessa Helsingin yliopiston kehitysmaainstituutin vt. johtaja Kimmo Kiljunen esitti aivan päinvastaisen arvion. "Kehitysyhteistyöpolitiikan peruslähtökohdat ovat ratkaisevasti heikentyneet, kun apu on kaupallistettu kytkemällä se vienninedistämiseen."

Helsingin Sanomat syytti itsekkyydestä

Helsingin Sanomat julkaisi vappuna 1988 toimittajien Anna Paljakan ja Tellervo Yrjämä-Rantinojan raportin yritysten roolin kasvusta kehitysyhteistyössä. "Kymmenen vuotta sitten jaksettiin vielä puhua 'eettisestä solidaarisuudesta' ja yhteisvastuusta. Nyt kiinnitetään huomiota vastaanottajan taloudellisiin kykyihin ja Suomen teollisuuden menekkimahdollisuuksiin."

"Virkamiehiäkin on alkanut huolestuttaa se, ettei Suomen apu ole Suomen apua, vaan yritysten hyvinkin itsekästä toimintaa", toimittajakaksikko tulkitsi.

Jutussa taloudellisten kehitysmaasuhteiden neuvottelukunnan varapuheenjohtaja Lauri Kangas esitti, että viranomaiset hyväksyvät hankkeen herkästi, jos se tukee suomalaisten vientietuja. Kankaan mukaan aloitteet olivat tulleet aivan liian usein yrityksiltä."Firma tulee ja sanoo, että meillä on hyvä nakki, on oltu yhteydessä vastaanottajamaahan", hän kuvaili.

Kehitysyhteistyöosaston puolesta väitteisiin vastasi osastopäällikkö David Johansson tullen varovaisesti arvostelijoita vastaan. "... yritykset toisinaan ottavat aloitteen käsiinsä .... pienessä maassa on ahdasta, kun samat yritykset ovat asiantuntijoina kehitysapuhankkeiden valmistelussa ja sitten kilpailevat urakoista", lehti siteerasi Johanssonia.

Neljä päivää myöhemmin, 5. toukokuuta 1988, Helsingin Sanomat palasi aiheeseen pääkirjoituksessaan. "Antajan itsekkyys on toteutunut Suomen kehitysyhteistyössä vaivihkaa ... Suomen nyt antama kehitysapu ei suurelta osin ole lainkaan kehitysapua vaan vientitukiaisia, vaikkei Suomi toki ole ainoa tekopyhä auttaja."

Demarissa kysyttiin kehitysyhteistyön vetäjältä, alivaltiosihteeri Ilkka Ristimäeltä 9. lokakuuta 1990, onko Suomen kehitysapu solidaarista vain paperilla, mutta käytännössä kaupallisten intressien ohjaamaa. "Tätä kritiikkiä tulee pelkästään Suomesta. Kohdemaista tällaista arvostelua ei tule. Siellä on tarve suomalaisesta teknologiasta ja osaamisesta", Ristimäki puolusti tiukasti Suomen kehitysavun 1980-luvun peruslinjaa.

"Kehitysapu ei ole samaa kuin sosiaalihuolto. Asumisen, terveydenhuollon ja koulutuksen parantaminen on osa apua, mutta kehitysavun perimmäinen tarkoitus on tuotannon ja ihmisten omien tulojen lisääminen. Sosiaaliseen puoleen satsaaminen on tärkeää, jotta kansalaisten potentiaalia voi käyttää hyväksi", Ristimäki määritteli.

Pamflettiin reagoitiin jyrkästi

Elokuun lopulla 1989 kehitysyhteistyöosaston entinen päällikkö, eläkkeelle suurlähettilään tehtävistä siirtynyt Pekka Malinen ruokki kehitysapukeskustelua pamfletillaan "Kehitysapu täysremonttiin". Työn rahoittivat kehitysyhteistyöosasto ja Sitra.

Malinen yleisti, että kehitysyhteistyön kehitysvaikutus oli jäänyt siihen käytettyihin rahamääriin verrattuna liian vähäiseksi. Parempaan hänen mielestään päästäisiin keskittämällä voimavarat mittaviin hankkeisiin maissa, joissa niiden "omalta pohjalta versova yritteliäisyys ja taloudellinen kasvu ovat mahdollisia".    

Köyhien aseman kohentamisen Malinen oli valmis jättämään kehitysyhteistyön määrärahoilla tuettujen kansalaisjärjestöjen vastuulle.

Pamfletti herätti jyrkkiä kannanottoja puolesta ja vastaan. Malisen ensisijaiseksi tavoitteeksi nimeämä väestönkasvun hillitseminen pääsi pitkästä aikaa hetkeksi näkyvästi esille.

"Menen pitemmälle kuin Malinen ja katson, että Suomen tulisi kieltäytyä antamasta kehitysapua yhdellekään hallitukselle, joka ei hyvässä uskossa ja vilpittömästi ryhtyisi radikaaleihin toimiin maansa väestönkasvun hillitsemiseksi", päätoimittaja Keijo Korhonen kirjoitti 25. elokuuta 1989 Kainuun Sanomissa.

"On syytä tukea eläkkeelle ehtineen virkamiehen havaintoa, että kehitysapu on pantava täysremonttiin ja sen perustaksi otettava kehitysmaiden väestöpommin purku", Helsingin Sanomien jälkikirjoituksessa esitettiin 31. elokuuta 1989.

Myös hyökkäykset Malisen ajatuksia vastaan olivat sapekkaita. "Minun mielestäni hän puhuu pelkkää peetä", Suomen Tansanian suurlähettiläs Kari Karanko runttasi Helsingin Sanomissa 10. lokakuuta 1989. Hänen mukaansa Malisen vaatima kehitysavun täysremontti oli kuitenkin hyväksytty poliittisella tasolla jo kolme vuotta aiemmin.

Mitä Karanko tällä tarkoitti? "Nyt on ... rakennettu systeemi, jota ei ollut aikaisemmin. On tehty päätös neljän seuraavan vuoden jaksosta. Työ rakennetaan kestävälle kehitykselle ja siinä huomioidaan mm. naisten asema ja ympäristökysymykset."

"Suuri ansio siitä kuuluu kehitysyhteistyöhallintoon tulleelle Martti Ahtisaarelle", Karanko lisäsi.

Sidonnalla oli suuri merkitys

Kehitysyhteistyön sisältöä ja yrityskytkentää koskeneet ristiriidat eivät olisi kasvaneet lähellekään 1980-luvulla koettua laajuutta, ellei pääosa kahdenvälisestä avusta olisi ollut sidottua Suomesta tehtäviin hankintoihin. Sidonta ja näköala määrärahojen kasvusta herättivät vientiteollisuuden kiinnostuksen. Koska viranomaiset ja päättäjät suhtautuivat siihen suopeasti, vientiteollisuuden tuotteet ja osaaminen nousivat  nopeasti kehitysyhteistyön tärkeäksi ja näkyväksi painopistealueeksi.

Se oli luonnollista senkin vuoksi, että tuon ajan keskeisissä kehitysmalleissa korostui kehitysmaiden kansallisen teollisuuden luominen. "Täysin muiden avunantajien mallien mukaisesti Suomikin oli tukemassa suuria teollisuusinvestointeja, koska niiden uskottiin toimivan", toimittaja Hannu Pesonen kirjoitti Kauppalehdessä 26. maaliskuuta 1985 minianalyysissään Tansanian talouden ajautumisesta umpikujaan.

Kehitysyhteistyön ylin johto oli kaiken aikaa selvillä siitä, että sidonta kavensi vastaanottajamaan valinnanvaraa ja nosti apuvaroilla tehtyjen hankintojen hintoja. Vielä 1970-luvulla tietoisuus sidonnan haitoista pani vaikutusvaltaisia henkilöitä esittämään itsekriittisiä lausuntoja.

"Näistä sidonnaisuuksista pitäisi pyrkiä asteittain irrottautumaan, myös muiden kuin Suomen. Toisaalta maksutasetilanteemme on niin vakava, että tällä hetkellä emme pääse siitä irti. Lisäksi on sanottava, että kehitysmailla on monia sellaisia projekteja, joihin Suomen tuotteet ovat aivan erinomaisia." Näin totesi ulkoministeri Kalevi Sorsa 19. joulukuuta 1975 Suomen Kuvalehdessä.

Sidonta oli omaksuttu käytännön politiikaksi heti julkisen kehitysyhteistyön alussa. Ulkoministeri Ahti Karjalainen ei kaivannut linjalle monimutkaisia perusteluja. Niin voi päätellä Helsingin Sanomien 25. lokakuuta 1968 julkaisemasta uutisesta YK-liiton keskustelutilaisuudesta. "... jostainhan ne toimitukset otetaan ja miksei silloin myös Suomesta vientiämme tukien."

Sidonnan periaatteellinen käsittely vaimeni 1980-luvulla. Kuitenkin tärkeimmät linjaerimielisyydet liittyivät olennaisesti sidontaan. Se vaikutti koko ajan kaikkien suurten ratkaisujen taustalla.

Siihen olennaisesti liittyi myös taloudellisten hankkeiden korostuminen sosiaalisten kustannuksella, mihin prosenttiliikkeen aktiivi, Tampereen toimintaryhmän Risto Isomäki kiinnitti huomiota Helsingin Sanomissa 17. tammikuuta 1983.

"Kotimaisuuden palvominen on ... johtanut muun muassa siihen, että vain hyvin pieni osa kahdenvälisestä avustamme menee kehityksen kannalta ensiarvoisen tärkeisiin terveydenhuolto- ja opetusohjelmiin. Esimerkiksi vuonna 1981 Suomen bilateraalisesta avusta suunnattiin ainoastaan 3,6 prosenttia terveydenhuoltoon. Muiden Pohjoismaiden kohdalla terveydenhuollon osuus on yli 10 prosenttia", Isomäki kirjoitti

On todennäköistä, että kehitysyhteistyön määrärahoja ei olisi nostettu läheskään vuosina 1979-1991 toteutuneella vauhdilla, ellei sillä olisi ollut liike-elämän ja valtiovarainministeriön tukea. Tärkeä edellytys sille oli avun sitominen Suomesta tehtäviin hankintoihin.

Sidonta vastasi myös kansalaisten selvän enemmistön asennetta. "... yli kaksi kolmannesta haastatelluista kannatti ... Suomen kehitysavun sitomista Suomesta kehitysmaihin tapahtuviin toimituksiin. Täysin eri mieltä tästä asiasta oli vain 7 prosenttia", Suomen Sosialidemokraatti esitteli 22. elokuuta 1981 tuoreen mielipidemittauksen tuloksia.  

Ostovoimaiset maat houkuttelivat

Liike-elämä loi painetta suunnata kehitysyhteistyötä ostovoimaisiin kehitysmaihin, koska karttuneen kokemuksen mukaan köyhimmistä maista ei ollut tulossa pitkään aikaan Suomesta omilla rahoillaan ostavia yhteistyökumppaneita. Kantansa teollisuus esitti avoimesti. Hyvän esimerkin siitä tarjoaa 18. helmikuuta 1979 Helsingin Sanomissa julkaistu juttu.

"Teollisuuden omia tuntoja tulkitsee johtaja Aarne Castrén Teollisuuden Keskusliitosta. Hän sanoo, että teollisuus ei ole 'kauhean onnellinen' Suomen kehitysyhteistyön maavalinnasta, vaan haluaisi kehitysyhteistyötä suunnattavan kehittyneempiin maihin."

Elinkeinoelämän valtuuskunnan johtaja Jaakko Iloniemi kuvaili prosessia selkeästi Suomen Kuvalehden numerossa 42-1990. "Kun summat alkoivat kasvaa, liike-elämäkin alkoi kiinnostua. Uskottiin, että kehitysmaista voisi tulla meille merkittäviä tuotteidemme ostajia. Luultiin, että kun Suomi ei milloinkaan ollut harjoittanut siirtomaapolitiikkaa, tällä olisi merkitystä syntyville taloussuhteille. Myöhemmin on nähty, että toiveet nopeasti kasvavista taloussuhteista olivat perusteettomia."

Vielä 1970-luvun lopulla Suomi suuntasi lähes puolet kahdenvälisestä kehitysavustaan köyhimmille maille. Samaan aikaan OECD-maiden kehitysyhteistyöstä keskimäärin vain 15-17 prosenttia koski köyhimpien maiden ryhmää, Hufvudstadbladetissa todettiin 14. tammikuuta 1981.

"Emme oikeastaan voi jatkaa tällä linjalla", kehitysyhteistyön korkein virkamies, alivaltiosihteeri Wilhelm Breitenstein kommentoi samassa jutussa avunsaajamaiden jakaumaa. "Apu köyhimmille ei luonnollisestikaan lopu, mutta jossain määrin (avulle) on etsittävä uusia kanavia." Haastattelun otsikoksi lehti nosti Breitensteinin innostunutta otetta heijastaneen lausahduksen: "Kehitysapu on hauskassa vaiheessa".

Avun kohdejoukkoa muutettiinkin 1980-luvulla Breitensteinin esittämään suuntaan. Vuosikymmenen loppuvuosista lähtien muutosta vielä voimisti avun uusi väline. Toimittajat Anna Paljakka ja Tellervo Yrjämä-Rantinoja kuvailivat sen toimintatapaa 1. toukokuuta 1988 Helsingin Sanomissa seuraavasti. "Kehitysapuun ympätty uusi rahoitusmuoto, korkotuki ... tuo kehitysavun piiriin uusia ostovoimaisia maita ja jättää vanhat nuolemaan näppejään. ... Jo vuoden kokemukset uudesta järjestelmästä vahvistavat vastustajien pelkoja siitä, että on luotu automaatti, joka muuttaa kehitysapua vienninedistämiseksi ja vie päätäntävaltaa viranomaisilta. ... Sekaluotot syrjivät köyhää Afrikkaa. Korkotukea voidaan näet myöntää vain vientikelpoisille maille."

Helsingin Sanomien päätoimittaja Simopekka Nortamo tarjosi lehdessään jouluaattona 1988 Suomen maavalintoihin toisenlaista näkulmaa. "... kohdemaiden kokooma on vuosien varrella tullut valituksi jokseenkin sattumoisen poliittisen piirileikin myötä. Eri aatesuuntien ja puolueiden erilaiset mieltymykset ja epämieltymykset ja kulloinkin ajankohtaiset asenteet ovat olleet ratkaisevia." (Päätoimittaja Simopekka Nortamo, Helsingin Sanomat 24.12.1988)

Itä-Euroopan yhteiskunnalliset mullistukset 1980-luvun lopulla ja 1990-luvun alussa synnyttivät uusia paineita kehitysavun maavalintojen muuttamiseen. Yksi ja toinen vaikuttaja tunnusteli julkisin puheenvuoroin maaperää ajatukselle, jonka mukaan osa kehitysyhteistyön määrärahoista käytettäisiin kehitysmaiden sijasta Keski- ja Itä-Euroopan siirtymätalouden maissa.

Iloniemi meni Suomen Kuvalehden numeron 42-1990 kirjoituksessaan tunnustelua pitemmälle ja ehdotti suoraan, että osa kehitysavun lisäyksestä käytettäisiin lähialueilla. 

Hän perusteli siirtoa määrärahojen käytön tehostumisella sekä omilla ja naapureittemme eduilla. "Mehän leikkaisimme sellaisesta (kehitysavun) lisäyksestä, jolle on erittäin tehokas käyttö lähialueillamme, mutta jonka yhtä tehokasta käyttöä kehitysmaissa emme lainkaan voisi taata. Pääasia on, että tiukentuvassa valtiontalouden ja maksutasetilanteessa varat suunnataan sinne, missä ne hyödyttävät eniten sekä meitä että naapureitamme, ja vielä välillisesti kehitysmaitakin", Iloniemi kirjoitti.

Aloitteet siirtymätalouden maiden sisällyttämisestä virallisen kehitysavun vastaanottajiin eivät toteutuneet. Moni vaikutusvaltainen henkilö vastusti niitä periaatesyistä, ja pian määrärahakehityksen kääntyminen jyrkkään alamäkeen vei pohjan pois esityksiltä, joissa jaettiin kehitysavun lisäystä.   

Avun suuntaan isoja muutoksia

Vastoinkäymiset useassa teollistamishankkeessa ja sitkeät vaatimukset köyhien väestöryhmien tarpeiden painottamisesta vaikuttivat melko nopeasti viranomaisiin ja päättäjiin. Uusia linjauksia oli tehtävä myös ympäristöongelmien kärjistymisen vuoksi.

"Kansainvälisessä kehitysyhteistyössä korostetaan nykyään aivan toisenlaisia asioita kuin 1960-luvulla. Teollistamisen sijasta panostetaan elintarviketuotantoon ja ympäristönsuojeluun", kehitysyhteistyöosaston osastopäällikkö David Johansson totesi 9. kesäkuuta 1985 Helsingin Sanomissa. 

Jutun kirjoittaja, ympäristötoimittaja Antti Vahtera kiteytti työn alla olleet avun sisällön muutokset näin: "Nyt tunnustetaan ympäristönsuojelun ja luonnonvarojen hoidon tärkeys. Samalla luovutaan suurista teollistamishankkeista. Kehitysyhteistyö keskittyy ihmisläheisiin, maaseutua kehittäviin projekteihin."

Omana käsityksenään Vahtera teki kovan yleistyksen: "Kehitysmaiden teollistaminen läntisen mallin mukaan on osoittautunut utopiaksi." Silloin ei ollut vielä aineksia nähdä Kiinan nousua maailman tuotantorakenteita mullistavaksi teollisuusjätiksi.

Pääministeri Kalevi Sorsa oli nopea tunnistamaan 1980-luvun alkupuolella virinneet uudet tuulet. "Sorsan mielestä varoja tulisi nyt ohjata ennen kaikkea pienviljelyyn, ruoan saannin turvaamiseen ja ruoan tuotantoon innostavan ympäristön luomiseen. Sorsan mukaan kehitysyhteistyön historiasta voidaan vetää monia johtopäätöksiä. Yksi perustavimpia on se, että maaseudun köyhät, jotka ovat hyötyneet vähiten kehitysyhteistyöstä, tulisi nostaa ensisijaiseksi kohderyhmäksi." Näin Helsingin Sanomat raportoi 23. tammikuuta 1986.

Yhtä selvää painopisteiden uudelleenarviointia ilmensi kehitysyhteistyötä johtaneen alivaltiosihteerin Kai Heleniuksen haastattelu Uudessa Suomessa 12. heinäkuuta 1987. "Suomen tavoitteena on Heleniuksen mukaan päästä viiden vuoden sisällä kehitysavun jakoon, jossa kolmannes avusta menee maa- ja metsätalouteen, kolmannes sosiaali- ja terveydenhuoltoon ja kolmannes talouselämän perusrakenteiden ja teollisuuden ylläpitoon ja kehittämiseen."

Seuraavana syksynä sosiaalihankkeiden osuuden tuntuvaa lisäystä kannatti puolueiden ja etujärjestöjen edustajista koottu taloudellisten kehitysmaasuhteiden neuvottelukunta (Talke), Helsingin Sanomien 29. lokakuuta 1987 uutisesta ilmenee. "Neuvottelukunnan mielestä Suomen olisi kasvatettava apuaan sosiaalisiin ohjelmiin, joihin tulisi keskittää kolmannes avusta. Tällä hetkellä Suomi suuntaa kahdenvälisestä avustaan noin kymmenen prosenttia sosiaaliohjelmiin." Talke tarkoitti sosiaaliohjelmilla paitsi opetuksen ja terveydenhoidon kehittämistä myös vesihuoltohankkeita.

Liian vaativaa teknologiaa

Alivaltiosihteeri Ilkka Ristimäki esiintyi Demarissa 9. lokakuuta 1990 avoimen itsekriittisenä vastatessaan kysymykseen, missä on menty pieleen. "Suurin virhe on ollut kehitysmaiden kantokyvyn arvioiminen väärin. Olemme sälyttäneet liian raskaita projektitaakkoja niiden harteille. Kehitysmaihin on perustettu liian kalliita instituutioita ja hienoa teknologiaa, jonka huoltamiseen ei ole kehitysmaissa teknisiä edellytyksiä. Olemme tyrkyttäneet liikaa sitä, mikä toimii hyvin Suomessa, mutta ei välttämättä kehitysmaissa."

Dosentti Marja-Liisa Swantz toi saman asian esille kahdeksan vuotta aikaisemmin arvostellessaan Suomen toimintalinjaa. "Kun teknologiaa luodaan yhteiskunnassa, jossa se on tarkoitus hyödyntää, niin se useimmiten toimii jotenkin, mutta kun samaista teknologiaa lähdetään sellaisenaan siirtämään vieraaseen kulttuuriin, maahan jossa vaikuttavat toisenlaiset lainalaisuudet, niin tulokset eivät aina ole rohkaisevia, eikä kehitysyhteistyön päämäärien kannalta tarkoituksenmukaisia", Swantz hahmotteli Suomenmaassa 7. toukokuuta 1982.

Silloinen alivaltiosihteeri Wilhelm Breitenstein vastasi Insinööriuutisissa 12.11.1982 teknologiaviennin arvosteluun muistuttamalla, että avun sisällöstä ei päätä avun antajamaa, vaan sen vastaanottaja. "Kehitysapuamme on joskus arvosteltu siitä, että sen kautta viedään vastaanottajamaihin aivan liian monimutkaista teknologiaa. ... Tämä on huomattavan arkaluontoinen kysymys. Periaatteessa vastaanottajavaltio itse päättää, mitä se haluaa apuvaroillaan tehtäväksi. ... Mikäli ... antajavaltion edustajat ilmoittavat, että pyydetään kohdetta, joka sen käsityksen mukaan ei ole tarpeen tai teknologialtaan tarkoituksenmukainen, saatetaan tämä tulkita puuttumiseksi vastaanottajamaan sisäisiin asioihin."

Swantz suhtautui selitykseen skeptisesti 2. tammikuuta 1983 Kansan Uutisissa. "Kehitysyhteistyössä toimitaan tällä hetkellä kyllä näennäisesti vastaanottajamaan ehdoilla. Pykälistä pidetään kiinni: siitä että projektiehdotukset tulevat kehitysmaista, että neuvotteluissa päästään yksimielisyyteen, että asiat kulkevat virallisia byrokraattisia kanavia pitkin. Mutta mitä tapahtuu tämän varjolla ja sen ohessa, niin se on sitä, mikä ehkä ei kestäisi tiukkaa kritiikkiä."

Myös Suomen Pankin entinen pääjohtaja Klaus Waris korosti kehittyneiden länsimaiden mallien soveltuvuuden ahtaita rajoja kehitysmaissa. Yhteen virkkeeseen puristettu teesi on hänen pitkästä artikkelistaan Kanava-lehden numerossa 3-1985. "Ylikansoitus, aliravitsemus, uskonnolliset raja-aidat ja vallitseva taikausko, alhainen sivistystaso sekä perin juurin erilainen asennoituminen työhön ja siitä saatavaan palkkioon ovat vaikea vyyhti, jota ei pystytä selvittämään samanlaisilla taloudellisilla ja teknisillä malleilla kuin teollisissa ja jälkiteollisissa yhteiskunnissa."

Avun antamiselle uusia ehtoja

Jakso 1979-1991 oli suurten muutosten ja opetusten aikaa Suomen kehitysyhteistyössä. Toiminnan laajuus moninkertaistui, sisältöä muokattiin merkittävästi, yhteistyömaiden kirjo monipuolistui ja toimintatapoja hiottiin karttuneiden kokemusten opastamana.

Jakson lopulla suuntauduttiin vielä yhteen merkittävään uudistukseen. Avun antamista alettiin ehdollistaa tavalla, joka siihenastisessa yhteistyössä olisi tulkittu puuttumiseksi vastaanottajamaan sisäisiin asioihin ja jota olisi sen vuoksi pidetty täysin sopimattomana.

Varhainen maininta uudenlaisesta ehdollistamisesta löytyy 25. maaliskuuta 1985 Kauppalehden julkaisemasta toimittaja Hannu Pesosen jutusta "Pohjoismainen ristiretki". Siinä Pesonen selosti Pohjoismaiden loppusyksyllä 1984 tekemää uudelleenarviota yhteistyöstä Tansanian kanssa.

"Apua sitouduttiin antamaan yhä edelleen, jopa tähänastista enemmän. Sen edellytykset saneltiin kuitenkin hyvin selkeästi: Tansanian on syytä alkaa seurata Kansainvälisen valuuttarahaston edellyttämää talouspolitiikkaa", Pesonen kirjoitti.   

Seuraavien vuosien aikana maailmalla ja Suomessa tuli julkisuuteen tietoja yhä useamman kehitysmaan joutumisesta samaan asemaan kuin Tansania 1980-luvun puolivälissä. Ne eivät saisi luottoja, eivätkä kehitysapua, elleivät ne muuta politiikkaansa Kansainvälisen valuuttarahaston vaatiman talouden rakennesopeutusohjelman mukaiseksi.

Suomi toimi asiassa lähes näkymättömästi. Se hyväksyi uuden ehdollistamisen, mutta päättäjät eivät tuoneet kehitysapupolitiikan tärkeätä muutosta oma-aloitteisesti julkiseen keskusteluun. Sen tekivät tahot, joiden mielestä kehitysyhteistyössä ei ole oikein osallistua talouden tervehdyttämiseen heikossa asemassa olevien väestöryhmien kustannuksella. Alkuun rakennesopeutusohjelmat kävivät suorasukaisesti käsiksi köyhien valtioiden muutoinkin vaatimattomiin koulutus- ja sosiaalibudjetteihin.

Kehitysmaasuhteiden neuvottelukunta (Talke) liittyi rakennesopeutusohjelmien arvostelijoihin syksyllä 1987. "Talkea huolestuttaa, että kehitysmaiden kansantalouksien hevoskuurit ovat imemässä voimavaroja sosiaalisektorilta", Helsingin Sanomat totesi 29. lokakuuta 1987.

Sitä ennen, 4. lokakuuta 1987, Talken varapuheenjohtaja Lauri Kangas kertoi Helsingin Sanomissa, että Suomi on kytkenyt apuun talouspoliittisia ehtoja. "Apua on luvattu, jos kehitysmaa suostuu Kansainvälisen valuuttarahaston ns. rakennesopeutusohjelmaan, jolla kehitysmaat pakotetaan hyppäämään feodaaliyhteiskunnasta kapitalistiseen vaiheeseen."

Teollisuus- ja kehitysmaissa esitetyt syytökset rakennesopeutusohjelmien epäsosiaalisuudesta johtivat 1980-luvun lopulla ja 1990-luvun alussa siihen, että ohjelmiin alettiin sisällyttää muutosten kielteisiä sosiaalisia vaikutuksia pehmentäneitä osasia.

Ne eivät kuitenkaan lopettaneet talouden tervehdyttämisen nimissä tehtyjä, köyhille väestöryhmille hankalia uudistuksia. Kuvaava esimerkki on poimittu Tekniikka ja Talous -lehden 11. syyskuuta 1989 uutisesta. "Kehitysavun antajamaat, Suomi muiden muassa, ovat saaneet läpi vaatimuksensa vesimaksujen käyttöönotosta Kenian maaseudulla. ... Kenian vesitalousministerin Wilson Ndolo Ayahin mukaan maan poliitikoilla on nyt kova työ selittää uudistusta kansalaisille. Viime aikoihin asti kylissä on voitu käyttää kehitysavulla kaivettuja kaivoja ilmaiseksi."

Jutussa kehitysyhteistyöosaston osastopäällikkö David Johansson perustelee Suomenkin kannattamaa muutosvaatimusta näin: 'Ilmaispalvelut ovat yksi syy Kenian ja muitten Afrikan maitten köyhyyteen".

Elinkeinoelämän valtuuskunnan johtaja Jaakko Iloniemi kirjoitti Suomen Kuvalehden numerossa 42-1990, että avun antamisesta ilman minkäänlaisia siteitä on jo "ajat sitten" luovuttu. "Nyt on hyväksytty se, että apu annetaan selkein edellytyksin. Usein vastavaatimukset koskevat avun saajan talouspolitiikkaa. Ne voivat liittyä valtion talouselämäänsä nähden harjoittaman kontrollin luonteeseen ja määrään ja ne voivat koskea eri väestöryhmien oikeuksia."

Ihmisoikeuksien tila tarkkailuun

Suomessa osallistuminen rakennesopeutusohjelmilla ehdollistamiseen raivasi asenteissa tilaa muidenkin ehtojen asettamiselle kehitysavulle.

Monen muun maan esimerkkiä seuraten Suomi lähestyi vähitellen periaatetta, jonka mukaan avunantajamaa voi asettaa yhteistyömailleen niiden ihmisoikeuksia, demokratiaa ja hallinnon toimintatapaa koskevia ehtoja. 

Suomen ammattiliittojen keskusjärjestö SAK oli tätä mieltä jo vuosia aiemmin, kuten Suomen Sosialidemokraatin 13. elokuuta 1982 uutinen osoittaa. "Kehitysyhteistyössä on SAK:n mielestä pyrittävä sellaiseen maa- ja kohdevalintaan, että määrärahat mahdollisimman tehokkaasti palvelisivat yhteiskunnallista tasa-arvokehitystä niin kansainvälisesti kuin maiden sisälläkin. Ihmisoikeuksia polkeville maille ei apua tule antaa."

Vauhtia avun ihmisoikeusehdon käsittelyyn pani Kenian presidentin Daniel arap Moin vierailu Suomeen syyskesällä 1987. Vierailun aattona hän oli viime hetkellä perunut sovitut vierailut Norjaan ja Ruotsiin, koska niissä oli voimakkaasti syytetty Kenian johtoa ihmisoikeusloukkauksista.

Suomessa moni kysyi haastavasti, eikö Suomenkin pitäisi kovistella Moita, ja kyseenalaisti Suomen kehitysyhteistyön Kenian kanssa.

Ulkoasiainministeriön poliittisen osaston päällikkö Matti Kahiluoto vastasi arvostelijoille 25. elokuuta 1987 Hufvudstadsbladetissa seuraavasti. "Ei ole pois suljettua, etteivätkö Kenian ihmisoikeuskysymykset tule jossakin muodossa ja jollakin tasolla esille Kenian presidentin Daniel arap Moin Suomen-vierailun yhteydessä." Lehti valisti lukijoitaan, että Suomi ei nosta esille yksittäisten maiden ihmisoikeuksia. "Ne ovat kysymyksiä, joita käsitellään esimerkiksi YK:ssa, ETYK-prosessissa tai muissa suuremmissa yhteyksissä."

Suomesta Moi lensi Romaniaan virkaveljensä Nikolai Ceausescun vieraaksi.

Moin Suomen-vierailun jälkeen paljon huomiota sekä Suomessa että Keniassa sai osakseen Moin isäntänä toimineen presidentti Mauno Koiviston haastattelu Suomen Kuvalehdessä 11. syyskuuta 1987. "Koiviston mielestä puhuminen samaan hengenvetoon ihmisoikeuksista ja kehitysavusta on loukkaavaa kehitysmaita kohtaan. Afrikkalaisesta näkökulmasta voi hyvinkin näyttää siltä, että valkoisen rodun edustajat haluavat taas antaa afrikkalaisille opetusta. 'Tarjoavat keppiä ja porkkanaa', hän sanoo viimeistä sanaa koulumestarimaisesti venyttäen", haastattelun tekijä selosti.

Helsingin Sanomat raportoi 22. syyskuuta 1987 episodin jälkinäytöksestä Keniassa. "Kaikki kolme englanninkielistä Nairobissa ilmestyvää lehteä .... kertoivat ... 'viisaaksi ja tarkkavainuiseksi' kuvatun presidentti Koiviston ojentaneen Norjan hallitusta ulkomaisten vieraiden kohtelussa. Lehdet lainasivat Suomen Kuvalehden haastattelun kohtaa, jossa Koivisto leimasi kehitysavun sitomisen ihmisoikeuksiin rasismiksi."

Lokakuun lopulla 1987 taloudellisten kehitysmaasuhteiden neuvottelukunta (Talke) hyväksyi periaatteellisen kannanoton, jonka mukaan Suomen kehitysyhteistyön tulisi lisätä ihmisoikeuksia ja parantaa demokratiaa. "Talken kannanotto oli näpäytys presidentti Mauno Koivistolle, joka arvosteli Kenian presidentin Daniel arap Moin vierailun yhteydessä kehitysavun ja ihmisoikeuksien kytkemistä toisiinsa", Helsingin Sanomat tulkitsi 29. lokakuuta 1987.

Ihmisoikeuskysymysten arvostettu asiantuntija Allan Rosas totesi Hufvudstadsbladetissa 22. marraskuuta 1987, että Suomi lähinnä haluaa ilmaista huolestuneisuutensa ihmisoikeuksien tilasta eri maissa, mutta ei halua käyttää oikeuksia protestipolitiikan välineenä. "Ihmisoikeuksien osa kehitysapupolitiikassa ei ole ollut mikään suuri väittelynaihe, ei ainakaan ennen presidentti Moin vierailua."  

Kului kolme vuotta ennen kuin ihmisoikeuksilla ehdollistaminen kypsyi päättäjien mielissä niin, että Suomen virallinen edustaja saattoi tukea sitä. Helsingin Sanomat kertoi asiasta lukijoilleen 14. syyskuuta 1990. "Pohjoismaiden kehitysavusta päättävät ministerit kirjasivat ensi kerran paperille ... kehitysavun ja demokratian kytkennän yhteisessä asiakirjassaan. ... Avun saajamaita ei ole (ulkoministeri Pertti) Paasion mukaan tarkoitus jakaa vuohiin ja lampaisiin. Ihmisoikeusloukkauksiin syyllistyviä ja demokratiaa polkevia maita uhkaa rahahanan sulkeminen. Demokraattista kehitystä puolestaan aiotaan palkita konkreettisin avustuksin, Pohjoismaat lupaavat asiakirjassaan."

Helppoa ratkaisun tekeminen ei ollut silloinkaan. Näin kai on pääteltävä siitä, miten Paasio jutun mukaan samalla kertaa sekä torjui vastaanottajamaiden jakamisen "vuohiin ja lampaisiin" että uhkasi huonosti käyttäytyviä yhteistyömaita "rahahanojen sulkemisella". 

Ristiriitaan kehitettiin kuitenkin pian ratkaisu. Kehitysyhteistyöosaston osastopäällikkö Benjamin Bassin selosti sitä Yliopisto-lehden numerossa 1-1991. "Suomen näkökantana on ... ollut, ettei kehitysapua käytettäisi palkkiona tai rangaistuksena. Se ei ole kuin vesihana, jonka voi kääntää pois päältä ja taas takaisin. Työssä tarvitaan pitkäjänteisyyttä. Sen sijaan yritämme olla rakentavia ja tukea demokratiaa ja ihmisoikeuksia edistävää toimintaa kehitysmaissa."

Bassin korosti 4. huhtikuuta 1991 Turun Sanomissa sitä, kuinka olennaisesti ongelmiin puuttumisen edellytykset olivat avartuneet. "Ennen ei voitu keskustella kehitysyhteistyön yhteydessä vastaanottajamaiden mahdollisista ihmisoikeusrikkomuksista tai korruptoituneista hallituksista. Ne olivat tabuja, joista ei puhuttu. Näihin asioihin puuttujat leimattiin silloin joko kapitalistien kätyreiksi tai kommunistien agenteiksi. Koska ideologinen ilmasto on nyt täysin muuttunut, niin nämäkin asiat voidaan ottaa avoimesti esille."

Jo vuotta aiemmin, 23. huhtikuuta 1990, ulkoasiainministeriön toinen kokenut virkamies Pasi Rutanen kuvaili Helsingin Sanomissa yhtä innostuneesti ajan hengen muuttumista. "Uusi monenvälinen vuoropuhelu, jossa myös kehitysmaat ovat mukana, ei todennäköisesti käsittele enää hyssytellen korruptiota, sotilasmenoja tai ihmisoikeuksien loukkauksia. Kehitysmaat ovat joutumassa uudenlaiseen taloudelliseen kilpailutilanteeseen, jossa niiden omat ponnistukset ovat kehityksen ehto."

Tässä ei ole jälkeäkään skepsismistä, joka oli tavallista vielä 1980-luvun lopun ehdollistamiskeskustelussa. Siitä hyvän, joskin mauttoman, esimerkin tarjoaa päätoimittaja Simopekka Nortamon lohkaisu jouluaattona 1988 Helsingin Sanomissa. "Jos kehitysapu pitää kieltää niiltä kehitysmailta, joiden hallitukset sortavat vähemmistöjään, niin sitten joudutaan antamaan niihin kehitysmaihin, missä hallitukset sortavat enemmistöjään."

Yhteistyömaiden sotilasmenoihinkin otettiin aiempaa kriittisempi asenne. "En usko, että enää herkästi autetaan taloudellisesti sellaisen maan hallitusta, joka itse käyttää suuria määriä budjetistaan sotilasmenoihin", alivaltiosihteeri Kai Helenius totesi Kehitys-lehden numerossa 1-1990.

Tiukennettuja ehtoja alettiin soveltaa käytännössä nopeasti. Kansan Uutiset kertoi 22. syyskuuta 1990, että Somalian ja Myanmarin apu loppuu. "... epävakaiden olojen takia niissä ei ole edellytyksiä kestävälle kehitykselle", lehti lainasi alivaltiosihteerin viran uutta haltijaa Ilkka Ristimäkeä. "Myös Etiopian, Sudanin, Perun ja Sri Lankan apu vähenee. Samalla maat pannaan erikoistarkkailuun. Apu lakkaa, ellei demokratia etene. Jo tänä vuonna näiden maiden saama kehitysapu väheni. Siihen ovat syynä maissa käytävät sodat, eikä pelkästään saajamaiden sisäinen demokratiakehitys", Kansan Uutiset selosti valtiovallan tuoreita päätöksiä.

Hufvudstadsbladet kertoi 27. syyskuuta 1990, että eduskunnan ulkoasiainvaliokunta oli edellyttänyt hallitukselta konkreettisia suunnitelmia ihmisoikeuksien huomioonottamisesta kehitysapuohjelmissa.

Jo paljon ennen kuin ehdollistamisesta tuli kehitysyhteistyötä monipuolisesti ohjaava väline, alivaltiosihteeri Wilhelm Breitenstein kommentoi sitä nokkelalla piikillä. "Mikäli noudatettaisiin kaikkia eri tahoilta esitettyjä kriteereitä kahdenvälisen apumme kohdemaista, jouduttaisiin valtaosa ilmeisestikin suuntaamaan toisille Pohjoismaille", hän totesi 12. marraskuussa 1982 Insinööriuutisissa.

Odotettujen tulosten toteutumattomuus hämmensi

Siirryttäessä 1990-luvulle kehitysmaiden auttamisen tarve oli yhtä ilmeinen ja polttava kuin edellisen vuosikymmenen alussa. Isossa osassa kolmatta maailmaa 1980-luku oli osoittautunut menetetyksi vuosikymmeneksi.

Köyhyys, lukutaidottomuus ja lapsikuolleisuus olivat pysyneet megailmiöinä, vaikka työtä niiden vähentämiseksi olivat tehneet lukemattomat ihmiset ja yhteisöt. Kymmeniä maita yhä leimasivat nälkä- ja velkakriisit. Uutena vitsauksena hiv/aids synkensi näköaloja varsinkin Saharan etelänpuoleisessa Afrikassa.

Nämä asiat olivat luoneet ponnistuspohjaa sille, että Suomessa niin  rivikansalaiset kuin avainhenkilöt olivat vuodesta toiseen olleet valmiita tuntuvasti lisäämään kehitysyhteistyön määrärahoja.

Sen rinnalla koko 1980-luvun ajan Suomessa kamppailtiin kehitysyhteistyön sisällöstä ja kohdentamisesta. Toimintalinjan muutokset osoittivat, että rakentava kritiikki vaikuttaa ja että kehitysyhteistyöviranomaisilla ja alan päättäjillä oli kykyä itsekritiikkiin.

Muutokset vakuuttivat Helsingin apulaiskaupunginjohtajaa Erkki Tuomiojaakin, joka aiempina vuosina oli kuulunut avun suunnan näkyvimpiin arvostelijoihin. "Julkisen avun osalta voidaan Pohjoismaiden tapa suhtautua kehitysyhteistyöhön arvioida perustaltaan terveeksi", hän kirjoitti Suomen Kuvalehdessä helmikuussa 1990.

Siis kaikki hyvin tai ainakin melko hyvin Suomen kehitysyhteistyössä?

Ei kaikkien mielestä. Ennen kuin Suomi syöksyi lamaan ja sen kehitysyhteistyön määrärahat ajautuivat syöksykierteeseen kehitysapurintamalta ehti vielä kuulua ajatusten tasolla kummia.

Prosenttiliikkeen keulahahmona toiminut Thomas Wallgren oli kääntynyt kehitysapua vastaan. "... se pitäisi lopettaa, koska siinä viedään kolmanteen maailmaan ekologisesti kestämätöntä, kovaa läntistä kehitystä", hän esitti 12. toukokuuta 1990 Kansan Uutisissa. "Hänen mukaansa kehitysmaiden tilanne on muuttunut kehitysavun vuoksi huonompaan suuntaan."

Kehitysyhteistyöstä hänellä oli kuitenkin vielä myönteistäkin sanottavaa. "Ilman kehitysyhteistyötä meidän taitomme ja ymmärryksemme olisivat heikoissa kantimissa. Tässä mielessä myös epäonnistuminen on palvellut hyvää asiaa", Wallgren sanoi 26. elokuuta 1990 Helsingin Sanomien haastattelussa.

"Ja vaikka kehitysyhteistyö on kriisissä, nyt ei saa luovuttaa. Nyt täytyy miettiä, miten tekisimme asiat paremmin", Wallgren korosti. "Suomessa on mielipideilmasto muuttunut. On merkkejä siitä, että ihmiset vetäytyvät varjelemaan omaa hyvinvointiaan", hän varoitti ja tukisti myös liikettä, jota hän oli 1980-luvulla näkyvästi edustanut. "Jos kehitysmaaliike olisi ollut avoimempi, kekseliäämpi ja itsekriittisempi, se ei olisi herättänyt vääriä toiveita. Kehitysmaita ei ole helppo auttaa."

Runsaan kuukauden kuluttua Wallgren esiintyi jälleen määrärahojen kuihduttamisen puolesta. "Wallgrenia kiehtoo ajatus leikata kehitysapuvaroja radikaalisti. Se antaisi ihmisille aikaa miettiä, mitä rahoilla pitäisi tehdä", Demarin 2. lokakuuta 1990 julkaisemasta haastattelusta ilmenee. Itsekriittisesti hän totesi, että kehitysmaaliikkeen esittämästä arvostelusta on puuttunut osaaminen ja tarkkuus. "Detaljitietoa yksittäisistä epäonnistumisista alkaa jo olla, mutta kokonaisnäkemys vielä puuttuu."

Radikaali uudelleenarviointi oli alkanut tuntua tarpeelliselta myös Helsingin yliopiston kehitysmaainstituutin vt. johtajasta Kimmo Kiljusesta, joka oli tullut 1980-luvulla tutuksi monelle kehitysmaista kiinnostuneelle Suomen kehitysavun asiantuntijana ja avun kaupallistamisen kriitikkona. "(Kiljusen) mukaan keskustelussa tulisi pohtia, kannattaako apua nykyisellään jatkaa. Hänen mukaansa suora tulonsiirto kehitysmaille olisi järkevämpää kuin tuhlaileva, tehoton ja väärin kohdistettu kehitysyhteistyö", Helsingin Sanomat kertoi lukijoilleen 26. elokuuta 1990.

Kaukana kehitysyhteistyön silloisesta valtavirrasta avun uusia ideoita oli etsinyt myös kansanedustaja Eero Paloheimo, joka oli 1980-luvulla profiloitunut maapallon kehitysongelmia laveasti tutkistelleeksi henkilöksi. Helsingin Sanomat raportoi 27. elokuuta 1990 hänen ideastaan, josta hän jutun mukaan oli keskustellut myös siihen "varauksellisen myönteisesti" suhtautuneen eduskunnan puhemiehen Kalevi Sorsan kanssa.

"Paloheimo haluaisi käynnistää kokeiluluontoisen yhteispohjoismaisen kehitysyhteistyöhankkeen, jossa avustettaisiin vain yhtä valtiota. Paloheimon mielestä Pohjoismaiden pitäisi kehittää saman kehitysmaan oloja sukupolven ajan, Ohjelmaan kuuluisi niin teiden, koululaitoksen kuin sosiaali- ja terveydenhuollonkin parantaminen. Paloheimo korostaa projektin pitkäjänteisyyttä, monipuolisuutta ja kiinteää yhteistyötä maan hallinnon, kansalaisjärjestöjen sekä kansalaisten kanssa."

Wallgrenin, Kiljusen ja Paloheimon aloitteiden sisällöt poikkesivat täysin toisistaan, mutta heidän esiintymisiään yhdisti kaksi asiaa. He olivat yhä täysillä kehitysmaiden ihmisten puolella, mutta he eivät enää uskoneet, että kehitysavusta olisi maltillisin uudistuksin halutun kehityksen välineeksi.

Luultavasti Wallgrenin, Kiljusen ja Paloheimon aloitteet ilmensivät tervettä hämmennystä, tai mahdollisesti perusteellista pettymistä sen seurauksena, ettei kehitysaputoiminta ollut 1980-luvulla edennyt lähellekään odotettuja tuloksia.

Kehitysyhteistyötä koskeva hämmennys ei ollut uutta. Siitä kaiketi oli kyse myös tilanteessa, jota toimittaja Tellervo Yrjämä-Rantinoja kuvaili 29. tammikuuta 1984 Helsingin Sanomissa seuraavasti. "Martti Ahtisaarta odotettiin maailmalta Suomeen vähän niin kuin messiasta ... uuden alivaltiosihteerin on toivottu puhdistavan ilmaa kehitysyhteistyökeskustelussa ja vetävän yhteistyölle selkeät linjat."

Uutta ei ollut myöskään ehdotus määrärahojen jyrkästä keskittämisestä. "Mikä sopii Suomelle paremmin kuin rajallisen avun suuntaaminen pääosin yhteen aiheeseen, metsittämiseen?" Helsingin Sanomien ulkomaanosaston esimies Olli Kivinen tarjosi tällaista ideaa lehdessään 9. helmikuuta 1986.

Metsäalan hankkeista tulikin iso sektori Suomen kehitysyhteistyöhön. Työ silläkin lohkolla osoittautui kuitenkin paljon oletettua hankalammaksi jo 1980-luvulla. Sen jälkeen metsäalan hankkeet ovat herättäneet sitkeämpiä kiistoja kuin Suomen minkään muun alan kehitysyhteistyö.

Keskustelun tasoa arvosteltiin

Kehitysyhteistyön virkamiehiä jatkuva arvostelun kohteena oleminen ja laidasta laitaan poukkoilleen ideoinnin seuraaminen oletettavasti aika ajoin tympi. Sellaista voi aavistella alivaltiosihteeri Ilkka Ristimäen 9. lokakuuta 1990 Demarissa esittämästä arvostelusta.

"Suomessa keskustelu on enemmän taivaanrannan maalailua, kun taas maailmalla se on konkreettisempaa ja perustuu enemmän kokemuksiin. Realistisuudessaan kansainvälinen keskustelu on itse asiassa huomattavasti kriittisempää verrattuna siihen, mikä meillä kulkee 'kriittisen keskustelun nimellä'. Kritiikki on meillä itse asiassa hervotonta heittelyä. Kaikki uusiksi -keskustelua on helppo käydä. Tunteilun sijasta keskustelun tulisi ankkuroitua kokemukseen."

Ristimäen haastattelun tehnyt toimittaja Matti Remes käsitteli kymmenen päivää myöhemmin Demarin kolumnissaan samaa asiaa. "... nykyisestä kehitysmaakritiikistä puuttuu terävä kärki: räkyttämisen lisäksi rakentavia ja konkreettisia ajatuksia on vähän. On helpompaa haukkua kehitysapu maanrakoon ja tehdä suuria otsikoita fiaskoiksi osoittautuneista suurprojekteista kuin kehua onnistuneita projekteja. Niitäkin Suomella on. Uskokaa tai älkää."

Sitten Remes esitti varoituksen, joka varsin pian osoittautui aiheelliseksi. "Nykyinen kehitysapukeskustelun taso uhkaa tehdä karhunpalveluksen kehitysmaille. Kansalliseen itsekkyyteen vetoavat kehitysavun leikkaajat saavat jatkuvasti lisää lyömäaseita. Yleinen mielipide uhkaa kääntyä kehitysapua vastaan ja kolmas maailma on muutenkin jäämässä entistä enemmän taka-alalle. Moni tuntuu jo unohtaneen, että kansainvälistyminen ei ole sama asia kuin Euroopan yhdentyminen. Vaalien alla kehitysmaakysymykset jäävät lamaennusteiden, EY:n ja Itä-Euroopan varjoon."

Arvostelijoille kohdistetut moitteet ja varoitukset eivät menneet perille, eivät ainakaan kaikilla tahoilla. Useasta sanomalehdestä saattoi lukea 9. tammikuuta 1991 seuraavanlaisen Suomen kehitysyhteistyötä koskeneen kannanoton. "Ei voi olla järkeä siinä, että veronmaksajilta vaivalla koottuja varoja puhalletaan kuin hehtaaripyssyllä ympäri maailmaa ja ollaan sitten siihen kaikkeen vain tyytyväisiä." Se ei ollut pakina-, eikä viihdepalstan aineistoa, vaan sisältyi STT:n välittämään uutiseen valtiontalouden tarkastusviraston pääjohtajan Esko Niskasen esiintymisestä kaupunki- ja kuntatarkastajien neuvottelupäivillä.

Uutisesta ei käynyt ilmi, mihin Niskanen huikean yleistyksensä perusti ja miksi julkisen varainkäytön valvonnan johtava virkamies käytti vakavassa asiassa värikästä ilmaisua, joka väistämättä synnytti väärän mielikuvan julkisen kehitysyhteistyön organisaation toimintatavasta.

Vastauksen velkaa - samoihin kysymyksiin - on jäänyt myös Helsingin Sanomien 5. toukokuuta 1988 pääkirjoituksen kirjoittaja. "... kehitysyhteistyöosastosta alkaen kaikilla tahoilla myönnetään, ettei Suomen kehitysapukoneisto kykene käyttämään edes likipitäen järkevästi nopeasti kasvavia kehitysapurahoja. Kehitysyhteistyöosaston inhimillisenä paniikkireaktiona on ollut rahojen työntäminen suuriin läpiin nopeasti, jotta ne saadaan mahdollisimman tarkasti kulumaan budjettivuotena."

Tämäkin manipuloi lukijoita omaksumaan väärän mielikuvan kehitysapuvirkamiesten työstä. Oikeassa pääjohtaja Niskanen oli tarkastajien neuvottelupäivien esiintymisessään siinä, ettei kehitysyhteistyörahojen "jakelua ja valvontaa suorittavaa henkilökuntaa" oltu lisätty siinä suhteessa kuin määrärahoja oli nostettu.

Parhaiten se tiedettiin kehitysyhteistyöosastolla. Sen päällikkö David Johansson totesi 8. lokakuuta 1987 Uudessa Suomessa, että pahan virkamiespulan vuoksi joistakin kahdenvälisen avun kohteista on mahdollisesti luovuttava. Saman jutun mukaan ulkoministeri Kalevi Sorsa oli esittänyt, että monenkeskisen avun osuutta voidaan väliaikaisesti nostaa, jos virkamiehiä ei riitä käsittelemään kasvavia määrärahoja.

Kehitysyhteistyöosastolla oli paranneltu toimintatapoja siinä, missä muissakin julkisen ja yksityissektorin organisaatioissa. Työväen taloudellisen tutkimuslaitoksen tutkimussihteeri Turo Bergman selosti sitä Katsaus-lehden numerossa 3-1984. "Ulkoasiainministeriön kehitysyhteistyöosastolla on viime vuosina ryhdytty yhä enenevässä määrin kiinnittämään huomiota kehitysyhteistyöprojektien tehokkuuden, taloudellisuuden ja vaikutusten arviointiin. ... Tällainen toiminta on välttämätöntä yhteistyön onnistumisen kannalta", hän totesi.

Kahdenvälisestä kehitysyhteistyöstä 1980-luvun alkuvuosina vastannut David Johansson kuvaili Kehitys-lehden numerossa 2-1990 hallinnon rakentelua seuraavasti. "Vuosina 1980-1982 ... otimme käyttöön hankesuunnittelun, resurssien hallinnan ja sopimusprosessin uuden systematiikan. Opimme kehitysapuhallintoa, aloimme olla 'ammattilaisia' ja kipusimme vähitellen muiden maiden virkaveljiemme tasolle."

"Näinä vuosina omaksuimme strategian, jonka mukaan emme tarttuneet ainoaankaan uuteen työhön, ellei operatiivista vastuuta sen toimeenpanosta voitu siirtää jollekin suomalaiselle instituutiolle, organisaatiolle tai yritykselle. Sen vuoksi kehitysyhteistyöosasto on myöhemminkin, jolloin mittasuhteet olivat moninkertaiset, pärjännyt suhteellisesti vähäisemmällä henkilökunnalla kuin muiden maiden vastaavat organisaatiot."

Vuosina 1983-1987 virkamiesten työ muuttui Johanssonin mukaan yhä vaativammaksi. "Tiukensimme vaatimuksia, jotka koskivat avun sisältöä ja jakamista sekä ympäristövaikutuksia. Kehitimme sektorikohtaisia toimintalinjoja ja suunnittelun systematiikkaa. Jokaisen hankesuunnitelman tutki riippumaton taho ennen kuin projekteissa siirryttiin toteutusvaiheeseen", Johansson kirjoitti.

"Henkilökuntavajeen ja kasvaneiden vaatimusten vuoksi moni työskenteli kovan paineen alaisena." 

Imagon rakentaminen ontui

"Kehitysyhteistyö on erittäin dynaaminen politiikan alue", erikoistutkija Kalle Laaksonen kirjoitti 19. tammikuuta 1988 Uudessa Suomessa. "Suomi on saavuttamassa tietyt määrälliset ja toiminnalliset raamit päättymässä olevan pioneerivaiheen tuloksena."

"Tämä ei merkitse sitä, että kehitys olisi pysähtymässä tai että tulokset olisivat taattuja. Luultavasti ollaan vasta oppimassa, minkälaista toimintaa kehitysyhteistyö käytännössä onkaan. Idealismin ja kansainvälisen vastuuntunnon avulla on luotu pohja, nyt tarvitaan kriittistä arviointia siitä realismista, jossa politiikkaa toteutetaan", hän jatkoi.

Jos Bergmanin, Johanssonin ja Laaksosen edustama asiallinen ja asiantunteva ote olisi ollut vallitsevana 1980-luvulla ja 1990-luvun alun kehitysapukeskustelussa, lähtökohdat kehitysyhteistyön määrärahojen tason puolustamiseen lamavuosina olisivat olleet paremmat kuin ne todellisuudessa olivat.

Toimittaja Esa Aallas listasi Ydin-lehden numerossa 4-1982 ilmiöitä, jotka hänen mielestään noihin aikoihin suuresti vaikuttivat kehitysyhteistyön imagoon. "Maamme julkinen kehitysapu on ollut näkyvästi julkisuudessa kiitos osin prosenttiliikkeen, osin virallisen valistuneen itsekkyyden, osin huonojen valintojen, kuten Egyptin, tai hankkeiden, kuten Tansanian troolareiden tai Vietnamin telakan."

Tuohon aikaan listan kohdista ainoastaan prosenttiliike synnytti lukijoissa myönteisen mielikuvan, muut kielteisen. Ne, jotka 1980-luvulla vastasivat kehitysyhteistyön positiivisen imagon luomisesta, epäonnistuivat, koska vielä vuosikymmenen lopulla Aallaksen lista olisi mennyt moneen täydestä ajankohtaisena yhteenvetona.

Syy oli yksinkertainen. Imagon tietoinen rakentaminen oli silloin valtion hallinnossa vielä nuorempi ala kuin kehitysyhteistyö. Määrärahojen tylyn pudotuspelin alettua julkisen kehitysyhteistyön organisaatiossa tuli kova kiire miettiä, millä kaikilla perusteluilla ja tavoilla kehitysavun määrärahojen tasoa voitaisiin puolustaa.

"Kansalaiset ja tiedotusvälineet alkoivat 1980-luvun puolivälissä kysyä, onko avulla mitään vaikutusta kehitysmaissa ja meneekö apu perille. Kun meitä vastaan hyökättiin, olimme neuvottomia. Olimme laiminlyöneet oman tiedotustoimintamme kehittämisen. Vahingon korjaaminen vie meiltä pitkän ajan. Vasta viime vuonna saimme lisää voimavaroja tiedotustoimintaan." Näin totesi kehitysyhteistyöosaston osastopäällikkö David Johansson Kehitys-lehden numerossa 2-1990.

 

 


Arkkipiispa Juva: Kirkon ja valtion osuus liian pieni kehitysavussa (Keskipohjanmaa 07.02.1979)

Kehitysmaakokemuksen arvostus kasvaa työmarkkinoilla (Etelä-Suomi 03.03.1979)

OECD raportoi: Suomen kehitysyhteistyö ei ansaitse kiitosta (Salon Seudun Sanomat 09.03.1979)

Kehitysapu on yhä Suomen häpeä (Suomen Kuvalehti 28.09.1979)

Sundqvist Unidon kokouksessa: Teollistaminen avain kehitysmaiden nousuun (Helsingin Sanomat 26.01.1980)

"Talouden nouseva aalto" - Konsultti patistaa suomalaisia Itä-Afrikkaan (Kauppalehti 31.03.1980)

Uusitalo ehdottaa: Siviilipalvelijat kehitysapujoukkoihin (Ilkka 12.04.1980)

Wilhelm Breitenstein, understatssekreterare: "Biståndsarbete i trevligt skede" (Hufvudstadbladet 14.01.1981)

Prosenttiliike kysyy - Oletko tosissasi? (Suomen Kuvalehti 23.01.1981)

Tansanian toipuminen kovan työn takana (Helsingin Sanomat 25.01.1981)

Utrikesminister Paavo Väyrynen: Finland bör hjälpa de allra fattigaste länderna (Kyrkpressen 26.02.1981)

Prosenttiliike tuottanut miljoonan - Kehitysavun lisäämistä kannatetaan yhä laajemmin (Helsingin Sanomat 15.06.1981)

Suurlähettiläs Unto Korhonen, Vietnam - Kehitysyhteistyö poikii kaupallisia projekteja (Kauppalehti 27.07.1981)

Johannes Virolainen: Kehitysavuksi elintarvikkeita (Suomenmaa 28.07.1981)

Vaikka 11 muutosesitystä - Kehitysapu pysyy 0,32 prosenttina (Kansan Uutiset 12.12.1981)

Teemme kehitysyhteistyötä väärin perustein (Suomenmaa 07.05.1982)

Alko perustaa viinatehtaan Sri Lankaan? (Suomenmaa 19.05.1982)

Suomen kehitysapu kuin latvasta puuhun kiipeämistä - Laitteet ja koneet seisovat toimettomina (Ilta-Sanomat 25.09.1982)

Puolueet kiistelevät kehitysavusta - "Poliittinen varovaisuus" karsi Nicaraguan ohjelmamaista (Helsingin Sanomat 25.09.1982)

Kehitysapu Pohjoismaille? (Insinööriuutiset 12.11.1982)

Antti Hynninen, KYO: Yritykset eivät ymmärrä suuren kehitysrahan päälle (Kauppalehti 30.12.1982)

Tutkijan karu totuus: Kehitysyhteistyö on nykyajan kolonialismia (Kansan Uutiset 02.01.1983)

Sademetsätietoutta korvakuulolta? Kumma matkarahakiista kehitysyhteistyössä (Kansan Uutiset 21.01.1983)

"Politiskt råder det en bred principiell enighet om att Finland senast år 1988 borde uppnå den 0,7 procent av BNP som har uppsats som mål för vårt offentliga bistånd." (Hufvudstadbladet 21.02.1983)

Miljardin munauksen Safari-klubi (Hymy 1-1983)

Suomen kehitysavun munaukset: osa II - Miljoonat hukkuvat tropiikin metsiin (Hymy 2-1983)

Kehitysrahoja käyttämättä 350 mmk - Kokoomuksen Suominen syytti ulkoministeriötä kirjanpitotempuista (Helsingin Sanomat 03.01.1984)

Suominen sotki Komsin juonet: Nälkälakkolinja jäi kehitysavun sivuraiteelle (Suomenmaa 04.01.1984)

Biståndsfiasko: Skeppsdocka i Vietnam felplanerad (Hufvudstadsbladet 03.03.1984)

Martti Ahtisaari vastaa kehitysavun arvostelijoille: Katsokaa ensin omat nurkat! (Ilta-Sanomat 07.03.1984)

Kulttuurivaihtoa parhaimmillaan: Kanteleopetusta tansanialaisille (Kansan Uutiset 15.05.1984)

Poromiehet ovat kehitysyhteistyön pioneereja (Lapin Kansa 02.08.1984)

Kumpi tätä asiaa hoitaa, Nokia vai ulkoministeriö, kysyy Erkki Liikanen kehitysapukaupasta - "Mielelläni kuulisin perustelut" (Uusi Suomi 26.08.1984)

Martti Ahtisaari - ei pelimies vaan puurtaja (YV 9-1984)

Suomalaiset Vietnamissa - Verta, viinaa, hikeä, kyyneliä ... (Iltalehti 29.09.1984)

Biståndsprojektet i Mosambik - Gerillan skjuter finländarna hem (Hufvudstadsbladet 05.03.1985)

Sissit häiritsivät suomalaisten työtä Mosambikissa - Nacalan satamatyö keskeytyi (Helsingin Sanomat 06.03.1985)

Terveydenhoidon osuus kasvaa Suomen kehitysyhteistyössä (Suomenmaa 20.03.1985)

Kritiikki opettanut kehitysyhteistyöosaston varovaiseksi (Rakennuslehti Plussa, maaliskuu 1985)

SAK ajamaan Somerton esitystä, STK katumapäällä: Ylityövartti syksyllä - palkka kehitysapuun (Suomen Sosialidemokraatti 12.04.1985)

Väyrynen sen teki: Kehitysyhteistyömäärärahat kaksinkertaistuvat (Suomenmaa 05.07.1985)

Vettä vietnamilaisille yli 100 miljoonalla - Suomi korjaa Hanoin vesihuoltoa (Suomen Sosialidemokraatti 03.09.1985)

Suomi rakentaa Nicaraguaan meijereitä, sillä jäätelö maistuu köyhällekin (Suomen Kuvalehti ???? 1985)

Kaikilla oli hauskaa, kun suomalaiskomisaario puhallutti kenialaiskuskit (Iltalehti 23.11.1985)

Nacalan konttisatama on vuoden myöhässä - Suomen tärkein kehityshanke Mosambikissa ei silti jää "valkoiseksi elefantiksi" (Helsingin Sanomat 21.05.1986)

IVO toi sähkön Etiopian Hossainaan (Energia 9-1986)

Alivaltiosihteeri Martti Ahtisaari: Kehitysyhteistyö nostaa rakennusvientiäkin (Rakennustuotanto 23.11.1986)

UM haraa vastaan - Kansalaisjärjestöt haluavat kehitysjoukkoja Nicaraguaan (Uusi Suomi 04.03.1987)

Första "nya fredskåristerna" till Zambia (Ny Tid 05.03.1987)

Suomi hyötynyt vähän Aasian pankin urakoista - Suomen maksujen palauma alle viidennes (Helsingin Sanomat 28.04.1987)

Moi murentaa Kenian kuvaa - Älymystöä ja oppositiota vainotaan häikäilemättömästi (Helsingin Sanomat 20.08.1987)

Kenialaislehdet arvioivat: Moin ristiretki onnistui (Helsingin Sanomat 22.09.1987)

Afrikkalainen sosialismi vai markkinatalous? Elpyneen Tansanian ratkaisun hetket (Kauppalehti 1987)

Suomi ja Tansania sopivat urheilun kehitysyhteistyöstä (Helsingin Sanomat 20.11.1987)

Paljonko voittoa kehitysavusta? (Helsingin Sanomat 20.03.1988)

Tarkoitus pyhittää keinot ... - Eteläsatamaan virastotalo kehitysapuna (Helsingin Sanmat 14.06.1988)

Dar es Salaamin satama uhkuu uutta voimaa (Suomen Sosialidemokraatti 05.08.1988)

"Kehitysyhteistyövaroista nipistetty 230 miljoonaa" - Liikanen ja Väyrynen taistelivat eduskunnassa (Demari 26.10.1988)

Ministeri Kaj Bärlund: Suomi ponnistelee Sahelin aavikoitumisen pysäyttämiseksi (Maaseudun tulevaisuus 08.06.1989)

*Suomalaismeijerit* iskevät pussimaidolla kiilaa Kenian mahtavaan maitomonopoliin (Helsingin Sanomat 03.04.1989)

Kehitysmaiden avustamisesta sorvataan sovintoesitystä - Helsingin otsonikokous on hyvin lähellä täysosumaa (Uusi Suomi 05.05.1989)

Iso paha raha isännöi kehitysyhteistyössä (Kansan Uutiset 09.05.1989)

Suomen Sambian-lähetystö halveksii vapaaehtoisia: Kehitysjoukkotyö puuteria (Demari 18.05.1989)

Suomen tullipolitiikka tyrmää kehitysmaiden vientipyrkimykset (Helsingin Sanomat 04.07.1989)

Suomi aikoo leikata sotivien maiden kehitysapua - Muutos valmisteilla ulkoministeriössä (Ilta-Sanomat 12.12.1989)

Tärkeä osa kehitystyötä - Suomesta nosturi Botswanan rautateille (Demari 19.12.1989)

Kehitysapu Kankkulan kaivoonko (Helsingin Sanomien pääkirjoitus 02.09.1990)

Ulkoministeri Paasio ottaisi ihmisoikeudet tarkempaan syyniin (Demari 24.10.1990)

Korkeat tullit haittaavat kehitysmaatuontia - Suomen kauppa- ja kehitysmaapolitiikka ristiriidassa (Helsingin Sanomat 03.12.1990)

Zyskowicz ärtyi kaasunaamareiden lahjoittamisesta (Ilta-Sanomat 30.01.1991)

YTV:n hyötykäyttöpäällikkö siirtyy ulkoministeriöön selvittämään kehityshankkeiden ympäristövaikutuksia - Uosukaisesta kehitysavun "ympäristöpoliisi" (Demari 13.02.1991)

Räsypalloista jalkapalloihin - Suomalaisten liikunta-apu Tansaniaan yrittää parantaa välineiden tasoa (Helsingin Sanomat 22.01.1991)

Mosambikin metsäopetus ponnistaa tyhjästä suomalaisvoimin - Puuta ja maissia samasta pellosta (Demari 26.03.1991)

Kehitysapua käyttämättä ennätysmäärä - Liki 900 miljoonaa viime vuoden rahoista on jäänyt maksamatta (Helsingin Sanomat 27.03.1991)

Behovet av u-hjälp större än någonsin (Hufvudstadsbladet 29.03.1991)

1990-luvun kehitysyhteistyö uusille urille - Sahara ei kaipaa paperitehtaita (Turun Sanomat 04.04.1991)

Suomi antaa 100 miljoonaa Persianlahden kriisin apuohjelmiin - Rahat saadaan käyttämättä jäävästä kehitysavusta (Helsingin Sanomat 19.04.1991)

Suomelta ensimmäinen korkotukiluotto Zimbabwelle (Helsingin Sanomat 27.04.1991)