"Suomi on rikas maa, jolla on varaa
tukea köyhien maiden nousuponnisteluja."
(Aamulehden pääkirjoitus 15. maaliskuuta 2004)

Kuvaus ei tarkoittanut Suomea, vaan yleisesti koko rikkaiden maiden yhteisöä, jonka antaman kehitysavun pieneneminen oli Eleniuksen mukaan jatkunut jo parikymmentä vuotta. Luisun alkupuoliskon aikana Suomi kulki voimakkaasti vastavirtaan. Se kasvatti kehitysyhteistyön määrärahojaan ennätysvauhdilla. Jakson jälkipuoliskolla Suomi supisti määrärahoja sitäkin jyrkemmin.

Lakipisteessä vuonna 1991 avun maksatusten BKTL-osuus nousi 0,80 prosenttiin. Vuonna 1994 se oli enää 0,31 prosenttia, mihin syöksykierre pysähtyi. Silloin Suomi käytti kehitysyhteistyöhön vuoden 2005 alun rahan arvolla noin 300 miljoonaa euroa. Inflaatiovaikutus pois laskettuna maksatukset vaativat yhtä paljon verorahoja kuin kymmenen vuotta aikaisemmin.

Vuosina 1995-2001 kehitysyhteistyön määrärahat kasvoivat vuosittain pikkusen tai kohtalaisesti. BKTL-osuus kuitenkin sahasi sitkeästi edestakaisin 0,31-0,33 prosentin alueella, koska kansantalouden keskimääräinen kasvuvauhti oli melko joutuisaa.

Kehitysavun antajana Suomi oli pudottautunut ja pysytteli tasolla, joka Eleniuksen esittämällä mittapuulla viittasi moraaliseen luhistumiseen.

Vuonna 2002 BKTL-osuus nousi 0,35 prosenttiin ja vuonna 2004 arviolta 0.37 prosenttiin. Pääministeri Matti Vanhasen hallituksen tavoitteena on 0,44 prosentin osuus vuonna 2007. Sen saavuttaminen vaatii nousuvauhdin kiihdyttämistä. Hallituksen visio 0,7 prosentin tasosta vuonna 2010 toteutuu ainoastaan kirimällä 1980-luvun parhaiden jaksojen malliin.

Määrärahojen BKTL-osuuden romahtaessa vuosina 1992-1994 käänteestä pöyristyneet alkoivat taas hiillostaa päättäjiä kehitysavun laihojen vuosien termeillä, kuten häpeä.

"Nykyisessä ahdingossa niiden (kehitysyhteistyön määrärahojen) supistamista on pidettävä perusteltuna. Ahon hallituksen uusimmat leikkaussuunnitelmat ylittävät kuitenkin sen rajan, jossa pakon sanelema kansallinen itsekkyys vaihtuu kansalliseksi häpeäksi", Helsingin Sanomien pääkirjoituksessa ryöpytettiin 13. lokakuuta 1992.

"Virkamiehenä en koe olevani vastuussa leikkauksista, mutta suomalaisena minä kyllä häpeän", alivaltiosihteeri Mauri Eggert sanoi 3. huhtikuuta 1993 Helsingin Sanomissa.

Koska taso ei olennaisesti noussut vuosiin, ankaralle leimalle oli käyttöä vielä uudella vuosituhannellakin. Kotimaa-lehti nimitti kehitysyhteistyön määrärahatilannetta numeronsa 15-16/2001 pääkirjoituksessa "kansalliseksi häpeätahraksi".

"Yleisössä istunut YK:n yleiskokouksen puheenjohtaja Harri Holkeri sanoi häpeävänsä Suomen alhaista kehitysapua", Helsingin Sanomat kertoi lukijoilleen 16. toukokuuta 2001 raportissaan Brysselissä järjestetystä köyhimpien maiden auttamiskokouksesta.

Pelko kahdenvälisen kehitysyhteistyön loppumisesta

"Suomi valmistautuu käytännössä lopettamaan kehitysyhteistyönsä", kehitysyhteistyöosaston päällikkö Benjamin Bassin kuvaili näköaloja Kansan Uutissa 4. maaliskuuta 1993. "... määrärahoista aiotaan ensi vuonna leikata 400 miljoonaa markkaa. Summa on noin neljännes tämän vuoden 2 miljardin markan kehitysyhteistyöbudjetista. Leikkauksen jälkeen Suomen kehitysyhteistyö olisi varsin vaatimatonta."

"Näiden esitysten toteutuminen merkitsisi kuoliniskua Suomen kahdenväliselle kehitysyhteistyölle", Kehitysyhteistyön palvelukeskuksen (Kepa) toiminnanjohtaja Folke Sundman varoitti samassa jutussa. Esitykset toteutuivat, mutta kahdenvälinen kehitysyhteistyö ei sentään loppunut kokonaan.

Tilanteen vakavuutta korosti se, että määrärahojen vielä alemmalle tasolle putoamisen vaara oli joitakin vuosia laman jälkeenkin todellinen. Valtiovarainministeriö tarjosi useassa niin sanotussa leikkauslistassaan - "Sailaksen paperissa" - kehitysyhteistyön määrärahojen BKTL-osuuden puristamista 0,25 prosenttiin.

"Sillä Suomi pääsee OECD-maiden pohjasakaksi. Suomi on silloin lintsari, joka ei kanna vastuutaan siitä taakasta, jonka jaosta teollisuusmaat ovat sopineet ja joka on jo vakiintunutta käytäntöä", alivaltiosihteeri Ilkka Ristimäki tyrmäsi 0,25 prosentin suunnitelman Aamulehdessä 1992. Päättäjätkään eivät siihen taipuneet.

Sama ehdotus pysyi kuitenkin pitkään käsittelyssä. Se sisältyi muun muassa valtiovarainministeriön säästösuunnitelmaan, josta Helsingin Sanomat kertoi 4. huhtikuuta 1995.

Seuraavana talvena valtiovarainministeri Sauli Niinistö säikäytti esittelemällä suunnitelmaa, jossa tuloveron kevennystä oli tarkoitus osaksi rahoittaa supistamalla kehitysyhteistyön määrärahoja. Vihreässä Langassa 8. maaliskuuta 1996 SDP:n eduskuntaryhmän puheenjohtaja Pertti Paasio ihmetteli Niinistön puheita ja muistutti hallituksen sitoutuneen päinvastaiseen, kehitysapurahojen kasvattamiseen.

Niinistö ei kuitenkaan hellittänyt. "Valtiovarainministeri Sauli Niinistön kesäreseptin mukaan suomalaisten veroale voitaisiin maksattaa osin kehitysmaiden köyhillä puolittamalla kehitysapu", Suomen Kuvalehti kertoi 9. elokuuta 1996.

Valtiovarainministeriö palasi 1990-luvulla kehitysyhteistyön kannattajien silmissä perinteiseen saiturin rooliinsa. Vähän ennen nimitystään toiseksi valtiovarainministeriksi kulttuuriministeri Suvi-Anne Siimes totesi Kumppani-lehden numerossa 1-1999, että valtiovarainministeriön virkamiehet ovat "kehitysyhteistyöasioissa aivan mahdottomia".

Määrärahojen radikaali alasajo ja pelko vielä pahemmasta kuohuttivat ihmisiä. Vastaan haranneiden näkyvimpiin edustajiin kuulunut toiminnanjohtaja Folke Sundman tulkitsi aktiivien tunnelmia 30. maaliskuuta 1993 Ilta-Sanomissa. "Kehitysyhteistyötä tekevien piirissä epätoivo valtaa alaa. Toiset taas alkavat olla erittäin vihaisia. Minä kuulun jälkimmäisiin." 

Sundmanin kiukku luultavasti vain paheni ulkopolitiikan kestovaikuttajan Kalevi Sorsan kehitysapukommentista, jonka Demari julkaisi 8. huhtikuuta 1993. "Näin kyynisesti on pakko sanoa. Nyt annetaan sen verran kuin katsotaan joutavan", Sorsa esitti. Hänen mukaansa kehitysavun supistukset olivat menneet läpi lähinnä olankohautuksella. Halu rahoittaa kehitysyhteistyötä oli Sorsan mielestä ratkaisevasti heikentynyt sen seurauksena, että valtablokkien kilpailu kehitysmaiden suosiosta oli päättynyt.

"Nämä argumentit esiintyvät yhä tiheämmin suomalaisessakin kehitysyhteistyökeskustelussa", Sundman paheksui vastineessaan 16. huhtikuuta 1993 Demarissa.

Sorsan väite kansalaisten vastarinnan vähäisyydestä ei ollut uusi. Haastatellessaan Sundmania 22. lokakuuta 1992 Ylioppilaslehti referoi Helsingin Sanomia näin. "Edes kansalaisjärjestöt eivät ole nousseet puolustamaan rahoja. Niiden mielestä Suomen kehitysyhteistyö on ollut linjatonta sillisalaattia."

"Tällainen tulkinta ärsyttää. Se on perätöntä, etteivät kansalaisjärjestöt ole vastustaneet leikkauksia", Sundman reagoi. Erityisesti häntä harmitti kansalaisjärjestöjen vuosien mittaan esittämän kehitysapukritiikin syyttäminen määrärahojen alasajosta. "Siinäpäs nyt näette, miten käy, kun olette arvostelleet kehitysavun muutoksia", Sundman kuvaili syytöksiä.

On kuitenkin ilmeistä, että vastarinnan organisoijat myöhästyivät lähdössä. Näin voi päätellä kehitysyhteistyön vankkana asiantuntijana tunnetun, professori U.B Lindströmin hätähuudosta Helsingin Sanomissa 28. helmikuuta 1991. "Ehkä kaikkein masentavinta on, että kehitysavun leikkauksia on arvosteltu hyvin vähän. Miksei eduskunnan ulkoasiainvaliokunta ole protestoinut? Miksei ulkoministeri Pertti Paasio, joka viimeksi helmikuussa 1990 lämpimästi puhui köyhien maitten lisääntyneen avun puolesta, ole korottanut ääntään? Missä viipyvät muitten poliitikkojen ja valistuneiden kansalaisten protestit? Eikö kysymys kiinnosta tiedotusvälineitä?"

Tehotonta viennin edistämistä

Lamavuosina päättäjät supistivat kehitysyhteistyön määrärahoja selvästi enemmän kuin minkään muun hallinnonhaaran summia. Siitä on pääteltävissä, että äkkipudotus kehitysavun antajien kansainväliseltä huipputasolta keskitasolle ei johtunut pelkästään laman luomasta armottomasta säästöpaineesta.

Valtiovarainministeriön jyrkkää kantaa selittänee osaltaan se, että odotukset kehitysavun vientiä edistävästä vaikutuksesta eivät olleet täyttyneet. Kokemukset osoittivat, että kehitysyhteistyöhankkeet eivät yleensä synnyttäneet vastaanottajamaissa hankkeiden ulkopuolista suomalaistuotteiden ja -palvelujen kysyntää.

Vientimarkkinoiden avaamisesta kehitysavulla tosin puhuttiin julkisuudessa vielä 1990-luvun jälkipuoliskollakin, mutta esiintymiset heijastivat enemmän virallista asennetta kuin kokemuksiin pohjautuneita näkemyksiä. Talouselämä-lehdellä oli 11. huhtikuuta 1997 jo varaa vitsitellä idealla, jolle valtiovalta oli aiemmin pitkään varannut näyttävän paikan Suomen vientiteollisuuden kansainvälistymisstrategiassa.

"Kehitysyhteistyö ei raivaa oikopolkuja kauppasuhteisiin. Kun Hanoin suuri vesiprojekti valmistuu, suomalaiset häipyvät. Paikalle jää vain insinööri, joka perusti pubin."

Silloin, kun kokemusperäistä tietoa idean toimimisesta käytännössä oli vielä niukasti, aihetta käsiteltiin usein juhlavammalla tyylillä. "Suomen sopeutumisessa uuteen kansainväliseen talousjärjestykseen on olennaisena osana se, että suomalaiset yritykset kansainvälistyvät myös kehitysmaitten suuntaan. Tässä meidän niin kuin muittenkin maitten on käytettävä yhtenä elementtinä kehitysyhteistyövaroja", ulkoministeri Paavo Väyrynen sanoi 18. helmikuuta 1979 Helsingin Sanomissa.

Laman ilmapiirissä määrärahojen alasajoa helpotti myös ulkopolitiikan ylimmän päättäjän, talousasiantuntijaksi tiedetyn presidentti Mauno Koiviston kanta. Hän ei pitänyt mielekkäänä ulkomaanapua, jota rahoitettaisiin muutoinkin räjähdysmäisesti kasvavalla ulkomaisella lainanotolla.

Kaikki eivät tätä perustelua hyväksyneet. Kristityn vastuu -lehti ilmaisi sen 28. tammikuuta 1993 kipakalla otteella. "Yhtä hyvin voisi sanoa, ettei presidentin uutta asuntoa tai oopperataloa voida rakentaa valmiiksi ulkomaisen velan turvin."

Vielä perusteellisemmin Koiviston suhtautuminen oli kyseenalaistettu jo 13. lokakuuta 1992 Helsingin Sanomien pääkirjoituksessa. "Pääministeri Aho vetoaa presidentti Koiviston usein esittämään argumentointiin, että itse pahoin velkaantunut maa ei voi antaa reaalista apua muille maille, vaan apu maksatetaan todellisuudessa muilla. Sen logiikan noudattaminen veisi maailmassa mahdottomuuksiin. ... Me käytämme kansantuotteesta kehitysapuun vajaat puolet siitä mitä Ruotsi ja muut Pohjoismaat. Ilkeääkö hallitus todella leikata vielä siitäkin kolmanneksen vain muutama kuukausi sen jälkeen, kun se on esimerkiksi siunannut liki 20 miljardin hävittäjäkaupat?"

Ilkeämiskykyä vaadittiin siinäkin, että kansainvälisillä foorumeilla avainhenkilöt jatkoivat jo 1960-luvulla aloitettua katteettomiksi osoittautuneiden lupausten esittämistä. Hufvudstadsbladetin 15. lokakuuta 1992 mukaan valtiovarainministeri Iiro Viinanen oli ilmoittanut edellisessä kuussa Maailmanpankin kokouksessa, että Suomen kehitysavun BKTL-osuus palaa 0,7 prosenttiin vuonna 2000. Kotimaassa Viinanen ajoi kehitysyhteistyön määrärahojen päinvastaista kehitystä.

Ulkoministeri Paavo Väyrynen oli puolestaan vakuuttanut kesällä 1992 Rion ympäristökonferenssissa, että Suomi nostaa avun BKTL-osuuden 0,7 prosenttiin vuosikymmenen loppuun mennessä. Tästä Helsingin Sanomat muistutti 13. lokakuuta 1992.

Saman lehden ulkomaantoimituksen esimies Olli Kivinen syytti 18. lokakuuta 1992 määrärahojen nurjasta suunnasta kehitysyhteistyön tekijöitä itseään. "Kehitysyhteistyöstä on muodostunut 'helppo' supistuskohde sen johdosta, että tulokset ovat jääneet kauaksi toivotuista. Se on johtanut kyllästymiseen niin päättäjien kuin maksajien eli veronmaksajien keskuudessa. ... kehitysyhteistyöosaston ... toiminta on osaltaan vastuussa kyllästymisestä, ja koko kehitysyhteistyösäädyn kannattaa katsoa peiliin."

"... selvää on, ettei nykyistä kehitysavun itseään ruokkivan byrokratian ja kalliin vienninedistämisen tietä voida jatkaa", Kivinen linjasi kolumnissaan. Hän ei kuitenkaan hypännyt mukaan valtiovarainministeriön johtamaan kehitysavun saattohoitoon, vaan puolusti määrärahojen korkeata tasoa sillä ehdolla, että työstä tulee tuloksekasta. "... kehitysmaiden hätä sekä maamme rikkaus ja mahtavat puheet maailman turuilla pakottavat nostamaan avun luvattuun 0,7 prosenttiin."

ABB mainosti kehitysyhteistyötä

Laman aattona julkisen kehitysyhteistyön alkuvuosien vetäjä Jaakko Iloniemi kohdisti Kehitys-lehden numerossa 2-1990 huomiota tarpeeseen tuntea kunnolla työn tulokset. "... avainsana on 'todentaminen' .... on keskeisen tärkeää, että kehitetään keinoja kehitysvaikutuksen arvioimiseksi. Vain siten voidaan myös turvata tuki kehitystoiminnalle vastaisuudessakin."

Pian kävi ilmi, että neuvo oli mitä osuvin, muttei ehtinyt vaikuttaa ennen kuin kehitysapubudjetin "niittokonekäsittely", kuten Keskisuomalainen asian ilmaisi, oli jo täydessä vauhdissa. Kehitysyhteistyöosastolla herättiin vähitellen tekemään luetteloita Suomen kehitysavun myönteisistä tuloksista, kuten puhtaan veden järjestämisestä miljoonan tansanialaisen ulottuville. Tiedot osaltaan auttoivat vastavoiman luomisessa supistajille niin, että tason lasku pysähtyi 0,31 prosentin BKTL-osuuteen.

Kehitysyhteistyöosaston tiedotuskampanjassa korostettiin myös sitä, että kehitysapu työllistää tuhansia suomalaisia. Laman keskellä perustelu oli ymmärrettävä, mutta itse kehitysyhteistyön tarkoitusta ajatellen kyseenalainen. Arvostelua sitä vastaan tuli julkisuuteen kehitysyhteistyöosaston sisältäkin.

"Kehitysavun vaikutuksia kotimaassa herättiin tarkastelemaan myöhään, kun valtionvarainministeriön kirves oli jo heilunut. ...   osastopäällikkö Benjamin Bassin varoittaa silti korostamasta työllisyysvaikutuksia liikaa", Helsingin Sanomat kirjoitti 16. marraskuuta 1992.

"Kehitysyhteistyö nähdään helposti suomalaisena työllisyysohjelmana tai suomalaisen maksutaseen ja kauppataseen kohdentamisena. Vastaanottajan edut jäävät taka-alalle", Bassin moitti jutussa.

Kaiken lisäksi virkakoneistosta tarjottiin kehitysavun työllisyysvaikutuksesta ristiriitaisia lukuja. Suurimpien arvioiden mukaan alan määrärahojen välitön työllisyysvaikutus Suomessa oli yli 4 000 työpaikkaa. Varovaisemmissa arvioissa puhuttiin 2 000 työpaikasta.

Lukuisia konsulttitoimistoja ajautuu vararikkoon, jos määrärahoja pienennetään tuntuvasti, kampanjoijat varoittivat. Vaivalla hankittu asiantuntemus hukataan ja sitä on työlästä elvyttää, jos iso osa kehitysyhteistyön suunnittelun ja toimeenpanon organisaatiosta ajetaan alas, kansalaisille ja päättäjille selostettiin. 

Kehitysyhteistyöosasto organisoi myös lehti-ilmoituskampanjan, johon osallistui kehityshankkeista tilauksia ja toimeksiantoja saaneita yhtiöitä, kuten ABB. Maksamissaan ilmoituksissa yritykset perustelivat mainostyyliin kehitysavun hyödyllisyyttä.

"Ei kehitysyhteistyö Suomea hunningolle vie, vaan lähinnä sen puute", Kauppalehden 30. maaliskuuta 1995 julkaiseman ABB:n mainoksen otsikossa todettiin. "Suomalainen ABB kaksinkertaisti viime vuonna Sambian pääkaupungin  Lusakan sähkötehon. ... Projektin käynnisti ... Finnida (kehitysyhteistyöosasto), joka tehtyään perusteellisen tutkimuksen järjesti tarjouskilpailun, jonka ABB voitti", mainosteksti jatkui.

Liike-elämä ei kuitenkaan enää suhtautunut kehitysyhteistyöhön lainkaan yhtä suopeasti kuin 1980-luvulla. Kehitysmaiden markkinoille havitelleet yritykset olivat huomanneet, että kehitysavun hyöty niiden pyrkimyksille jäisi parhaimmillaankin varsin rajalliseksi. Jalansijan hankkimisen kolmannessa maailmassa olisi perustuttava pääosin muihin keinoihin.

Eräät politiikan vaikuttajat pitivät laman alettuakin tiukasti kiinni suoraan vientiyrityksiä hyödyttäneistä kehitysavun muodoista. Siitä raportoivat toimittajat Katri Himma ja Kaarina Järventaus Helsingin Sanomissa 18. lokakuuta 1992. 

"Ainoa määräraha, joka suoranaisesti kasvaa ensi vuoden budjetissa, ovat kehitysluotot. Niillä lainoitetaan ostoja Suomesta. ... Kehitysyhteistyöosasto on teettänyt hollantilaisilla konsulteilla selvityksen, jonka mukaan kehitysluottojen ja korkotuen kehitysvaikutukset ovat varsin vähäiset. ... Kauppa- ja teollisuusministeri Pertti Salolainen runnoi kuitenkin korkotuen nostamisen mukaan korjattuun budjettiin."

Niukkuuden vaatimat ratkaisut vaikeita

Määrärahojen vähennykset jopa kesken budjettikausien pakottivat kehitysyhteistyön virkakoneiston sopeuttamaan toiminnan niukennettuihin puitteisiin. Oli nopeasti hahmotettava, mitä lopetetaan, mitä supistetaan ja mitä lykätään.

"Kuluneen puolen vuoden aikana ... kehitysyhteistyöosasto on joutunut rukkaamaan budjettiaan uudelleen 22 kertaa, 23:s kerta on tulossa lähiaikoina", Helsingin Sanomat kertoi 18. lokakuuta 1992. Nekään eivät riittäneet, vaan lyhyessä ajassa työohjelma oli säästöjen vuoksi pantava uusiksi yli 40 kertaa.

Suomen historian ensimmäinen kehitysyhteistyöministeri Toimi Kankaanniemi joutui pian nimityksensä jälkeen keskelle näin hankalaa tilannetta. Kumppani-lehden haastattelussa syksyllä 1993 Kankaanniemi myönsi siihen mennessä tehtyjen ratkaisujen häilyvyyden. Haastattelun mukaan periaatteena oli ollut toteuttaa supistukset niin, että "kokonaisvahinko olisi mahdollisimman pieni".

"Mutta myönnän, että kehitysyhteistyössä on tapahtunut samoin kuin kotimaisessa sosiaalipolitiikassa - on otettu sieltä, mistä on ollut helpoin ottaa. Osoite on tarpeen kannalta ollut usein väärä."

Demarissa kerrottiin 30. lokakuuta 1992, että määrärahojen niukentamisen seurauksena 61 hanketta oli tarkoitus haudata kokonaan, 36 hankkeen toimeenpanoa aiottiin lykätä ja 44 hanketta oli päätetty toteuttaa suunniteltua suppeammassa muodossa.

Samana päivänä Helsingin Sanomissa esiintyneen apulaisosastopäällikkö Jorma Paukun mukaan ratkaisut oli tehty hankkeiden elinkelpoisuuden, eikä vastaanottajamaiden kehitystason perusteella. Tällä hän vastasi kehitysmaasuhteiden taloudellisen neuvottelukunnan arvosteluun, jonka mukaan karsinta oli kohdistunut erityisesti vähiten kehittyneiden maiden apuun.

Takaiskuja tuli myös ympäristöasioiden näkökulmasta. "Kun vasta suunnitteluvaiheessa olevat hankkeet on helpointa lopettaa, viime vuosien ponnistelut laadun parantamiseksi valuvat hiekkaan. Ympäristöasioiden paino oli vihdoin alkanut valjeta myös suomalaisille kehitysyhteistyövirkamiehille, ja hankkeiden valmisteluun oli palkattu erityisiä ympäristöasiantuntijoita. Nyt suuri osa tästä työstä on lentämässä romukoppaan", toimittajat Katri Himma ja Kaarina Järventaus harmittelivat Helsingin Sanomissa 18. lokakuuta 1992.

Pakkoratkaisuihin sisältyi taloudellisesti onnettomia muutoksia. Toimittaja Hannu Pesonen yleisti 19. heinäkuuta 1993 Aamulehdessä, että laajojen ja hyödyllisten hankkeiden tulevaisuutta vaarannetaan paraikaa tavalla, jota voi kutsua jopa edesvastuuttomaksi. "... säästöiksi tarkoitetut leikkaukset voivat lopulta kääntyä rahojen tuhlaukseksi."

Esimerkinomaisesti hän kuvaili, miten huonosti Pha Rungin korjaustelakkahankkeelle olisi käynyt, jos se olisi lopetettu kesken kärsivällisyyttä vaatinutta jälkihoitoa. Pesonen varoitti, että suunnitteilla olleet budjettileikkaukset voivat samaan tapaan muodostua kohtalokkaiksi käynnissä olleille Hanoin ja Haiphongin vesihuoltohankkeille.

"Tämä varmistusvaihe - joka takasi Pha Rungin onnistumisen - on jäämässä keskentekoiseksi. Jotta tavoitteet eivät murenisi, Finnida (kehitysyhteistyöosasto) on tarttunut ainoaan mahdolliseen oljenkorteen. Se yrittää siirtää viuluja muiden maksettaviksi", Pesonen raportoi.

Haiphongin vesihuoltohankkeen tarina päättyi onnellisesti. "Yksi syy tähän on se, että hanketta on maltettu jatkaa niin kauan", projektipäällikkö Terho Jaatinen Jaakko Pöyry Infrasta arvioi Kalevan 14. helmikuuta 2003 julkaisemassa STT:n toimittajan Meiju Malmbergin jutussa. "Myös tietotaidon siirto on onnistunut hyvin, Jaatinen kiittää vietnamilaisia vastaanottavaisiksi."

Menestyminen perustui suomalaisten, Maailmanpankin sekä sitkeyttä osoittaneiden vietnamilaisten hyvään yhteistoimintaan, jutussa todettiin.

Supistuksista hyötyäkin

Erikoisen sivujuonteen kehitysyhteistyön vaaran vuosina muodostivat lehtijutut, joissa kehitysapuvirkamiehet kertoivat, mitä hyviä seurauksia supistuksista oli koitunut.

Ääritapausta edusti Helsingin Sanomien 16. marraskuuta 1993 julkaisema Sinikka Tarvaisen raportti Afrikasta. "Leikkaukset ovat tehneet rahankäytöstä kurinalaisempaa. Ne myös ovat yksinkertaistaneet hankkeita sopivammiksi saajamaiden oloihin", hän kirjoitti

"Rahaa ei haaskattu ennenkään, mutta määrärahojen niukkuus terästää ja auttaa etsimään halvempia vaihtoehtoja", Suomen Nairobin suurlähetystössä työskennellyt kehitysyhteistyöneuvos Elina Visuri totesi jutussa.

Heimo Laakkonen, Suomen asiainhoitaja Tansaniassa, kommentoi määrärahamuutosten seurauksia näin: "Hankkeet valmistellaan perusteellisemmin ja prioriteetit määritellään tarkemmin". Samaa henkeä jutussa välitettiin Etiopiasta. "Budjetinleikkaukset pakottavat käyttämään kaluston tarkemmin", asiainhoitaja Kaija Kahilainen kuvaili.

Mosambikistakin kuului hyvää, vaikka määrärahojen vähennykset olivat pidentäneet usean hankkeen kestoa. "Pitkä aika pienemmällä rahalla on parempi kuin lyhyt aika suurella rahalla. On enemmän aikaa paikallisten asiantuntijoiden koulutukseen", Suomen asianhoitaja Keijo Ruokoranta sanoi. "Osa hankkeista on ollut liian kunnianhimoisia."

"Useissa Mosambikin hankkeissa suomalaisia asiantuntijoita on vähennetty. Ruokorannan mukaan hankkeet eivät ole tästä kärsineet", Tarvainen kirjoitti. Jutun lopussa hän listasi haastateltaviensa mainitsemia supistusten huonoja puolia. Siitä huolimatta on vaikeata kuvitella, etteikö juttu ole ollut kiusallista luettavaa niille, jotka olivat edelliset kaksi vuotta kamppailleet määrärahojen alasajoa vastaan.

Heille varmasti vaikeasti nieltävää tekstiä tarjosi myös 20. huhtikuuta 1993 julkaistu Ilta-Sanomat, jossa kehitysyhteistyön korkeimman virkamiehen tehtävään valmistautumassa ollut Mauri Eggert tyynnytteli huolestuneita kehitysmaaliikkeen aktiiveja. "Hän uskoo, että Suomi kykenee hoitamaan kehitysyhteistyönsä, vaikka määrärahat putoaisivat 0,30 prosenttiin bruttokansantuotteesta. Eggertin selviytymiskeino on siirtää rahaa monenvälisestä avusta suoraan kahdenväliseen", Ilta-Sanomat selosti.

Juuri siitä olivat tunnetut kehitysmaa-aktiivit Risto Isomäki, Ville Komsi ja uudelleen kehitysavulle lämmennyt Thomas Wallgren varoittaneet 30. marraskuuta 1992. "Mikä tahansa 'kehitys' tai mikä tahansa 'apu' ei ole mielestämme toivottavaa. Silti pidämme hallituksen (määrärahojen supistus)esitystä järkyttävänä. Hallituksen säästöpyrkimys nitistää juuri nyt juuri ne yhteistyön muodot, joilla olisi suurin ja kiistattomasti myönteisin merkitys", he kirjoittivat. Jutun kärkenä oli arvostella monenvälisen avun rajua supistamista niin, että se rajoittaa Unicefin ja eräiden muiden kansainvälisten järjestöjen työtä kolmannessa maailmassa.

Ilta-Sanomien jutun mukaan Eggert ei ollut moksiskaan myöskään Suomen oman hanketoiminnan rankasta vähentämisestä. "Se on toki selvää, että hankkeita on leikattava vielä lisää nykyisestään, mutta mikään katastrofi avun supistaminen ei olisi."

Mistähän näissä supistusten myönteisten vaikutusten kehumisissa ja kielteisten seurausten vähättelyissä oli kysymys? Ehkä ne heijastivat organsaation johdossa tai porukalla tehtyä päätöstä lopettaa valittaminen. Lausunnot saattoivat myös kuvastaa virkamiesten helpottuneisuutta siitä, että niukkuuteen sopeutuminen ei ollut osoittautunut liian tuskalliseksi.  

Optimismin herättelemiseen olikin tarvetta. Laman pohjalla Suomi oli vuosina 1992-1993. Vuonna 1994 talous taas kasvoi ripeästi, ja sama tahti jatkui seuraavana vuonna, mutta juuri koetun rankan pudotuksen kokemukset ruokkivat yhä epämääräistä epävarmuuden tunnetta.

Siinä tilanteessa kehitysavulle olisi ollut hyväksi, että uusi kehitysyhteistyöministeri Pekka Haavisto olisi lietsonut uskoa alan uuteen nousuun. Hän esiintyi kuitenkin 30. toukokuuta 1995 Demarissa kumman alistuneena. "Raaka tosiasia on, että olen se kehitysyhteistyöministeri, jonka aikana kehitysapu putoaa 0,3 prosenttiin bruttokansantuotteesta. Markkamääräisesti pysytään samassa, mutta suhteellinen osuus laskee bkt:n noustessa."

Seuraavana syksynä, 3. lokakuuta 1995, Haaviston viesti Demarissa oli vielä alavireisempi. "Rahoituskriisin ohella kehitysyhteistyö on uskottavuuskriisissä. Monet projektit ovat kohdanneet kovaakin kritiikkiä. Kansalaisten luottamuksen kadotessa määrärahojakin on vaikea puolustaa ja laman oloissa kotimaiset tarpeet asettuvat helposti etusijalle."

Myös kehitysyhteistyöosaston uusi päällikkö Marjatta Rasi puhui samoihin aikoihin koko alan uskottavuuskriisistä, jopa kansainvälisesti. "Rahoituskriisi on kansainvälinen, samoin uskottavuuskriisi", hän totesi Kumppani-lehden numerossa 4-1995.

"Odotukset ovat olleet selvästi ylisuuria ja kehitysyhteistyö on ollut liikaa eriytynyt muusta ulkopolitiikasta, esimerkiksi kauppapolitiikasta. Meille vasta Euroopan unionin ajattelu on tuonut sen näkökulman, että kehitysyhteistyön on täydennettävä muuta ulkopolitiikkaa.", Rasi jatkoi. Jutun mukaan hän "peräsi kehitysyhteistyön tekijöiltä ...  enemmän positiivista ajattelua".

Esiintyessään 16. huhtikuuta 1993 Demarissa Folke Sundman ei hyväksynyt käsitystä, jonka mukaan kehitysyhteistyö oli menettänyt kansalaisten luottamuksen. "... selvähän se on, ettei kehitysyhteistyö mikään listaykkönen ole kansan keskuudessa, eikä se ole koskaan ollutkaan. Ei ole toisaalta mitään dokumentoitua tietoa siitä, että kansalaismielipide kehitysyhteistyöstä olisi kääntynyt selvästi kielteisemmäksi viime vuosikymmeneen verrattuna."

Alivaltiosihteeri Pertti Majanen tiivisti 26. tammikuuta 2002 Helsingin Sanomissa lamakaudesta alkunsa saaneet muutokset. "Avun alasajo ... johti suursiivoukseen, jolla huonoista hankkeista päästiin eroon - ja mukana meni hyviäkin. Lopputuloksena oli kuitenkin, että Suomen kehitysyhteistyön hankesalkku on nyt terve ja tuore."

Osa varoista EU:n kehitysaputoimintaan

Suomen kahdenvälisen kehitysyhteistyön olemassaoloa uhkasi 1990-luvun puolivälin lähetessä uusi vaara. EU-asioihin perehtyneet tiesivät kertoa, että liittyminen Euroopan Unioniin, velvoittaisi Suomen osallistumaan EU:n kehitysaputoiminnan rahoittamiseen.

Suomalaisten asiantuntijoiden käytössä vuonna 1993 olleiden tietojen mukaan Suomen vuosittainen maksuosuus saattaisi nousta jopa 600 miljoonaa markkaan (vuoden 2005 alun rahanarvolla 117 miljoonaa euroa) eli runsaaseen kolmasosaan Suomen koko senaikaisesta kehitysapubudjetista.

"Ellei määrärahoja nosteta vastaavasti, (Suomen kahdenväliset) kehitysyhteistyöhankkeet loppuvat, kehitysyhteistyöosaston tiedotuspäällikkö Christian Sundgren varoitti Österbottningen-lehdessä 25. marraskuuta 1993.

EU-jäsenyyden alkuvuosina Suomen maksuosuus jäi kuitenkin rajalliseksi, koska Suomen täysi rahoitusvastuu tuli voimaan asteittain. Suomen kahdenvälisen kehitysyhteistyön jatkuvuutta vaarantanut vaikutus osoittautui näin pelättyä pienemmäksi. Kun EU-velvoitteet kasvoivat, myös Suomen kehitysapubudjetti laajeni, eikä kahdenvälinen kehitysyhteistyö ollut enää EU-maksujen vuoksi vaarassa.  

Vuodelle 2004 Suomi budjetoi EU:n kehitysyhteistyön rahoittamiseen 69 miljoonaa euroa. Se merkitsi vajaan 13 prosentin osuutta Suomen 546 miljoonan euron kehitysapubudjetista. Kiusallista asiassa oli se, minkä alivaltiosihteeri Pertti Majanen kuittasi 26. tammikuuta 2002 Helsingin Sanomissa lyhyellä toteamuksella: "... EU:n kehitysyhteistyön heikkoudet ovat yleisesti tiedossa".

Hallituksen 5. helmikuuta 2004 hyväksymässä kehityspoliittisessa ohjelmassa hahmotellaan yleisiä lähtökohtia, joilla Suomi koettaa parantaa EU:n kehitysyhteistyön laatua ja tehostaa sen perillemenoa.

Holkeri veti asiantuntijatyöryhmää

Kamppailu määrärahojen nousun kiihdyttämiseksi kohotettiin uudelle tasolle syksyllä 2002. Silloin YK:n yleiskokouksen puheenjohtajan tehtävästä palannut Harri Holkeri ryhtyi johtamaan kehitysyhteistyöministeri Suvi-Anne Siimeksen nimittämää asiantuntijatyöryhmää, jonka toiminnan lähtökohtana oli Suomen auttaminen YK:n kehitysapusuositusta noudattavien maiden joukkoon.

Ennakko-odotuksissa ryhmän toiminnan teki poikkeuksellisen uskottavaksi se, että sen ainoan kerran, kun Suomi oli yltänyt YK:n suosituksen tasolle, lopulliset ratkaisut oli tehty Holkerin taannoisella pääministerikaudella.

Ennusmerkit olivat muutoinkin suotuisat, sillä mielipidetutkimukset olivat jo joitakin vuosia kertoneet kansalaisten kasvavasta tuesta kehitysavun lisäämiselle. Kesällä 2002 julkaistun tutkimuksen mukaan lisäystä kannatti peräti kolme kansalaista neljästä ja joka toinen halusi Suomen etenevän 0,7 prosentin tasolle asti.

Työryhmän tammikuussa 2003 julkaisema väliraportti synnytti runsaasti kehitysapumyönteistä keskustelua, kuten oli ollut tarkoituskin. "Kehitysyhteistyörahojen nosto YK:n tavoitteeseen on tarpeen, mutta samalla pitäisi pystyä päättämään, mistä rahat ovat pois", Kalevan pääkirjoituksessa todettiin 13. tammikuuta 2003.

"... korotus on mahdollista vain, jos siihen on selkeä poliittinen tahto ja sen tukena vahva kansalaismielipide. Muuten niin sanotut valtiontalouden realiteetit ajavat väistämättä ohi. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että valtion budjetista on kyettävä löytämään uusia säästökohteita", lehti jatkoi.

Samassa hengessä väliraporttia kommentoitiin useimmissa muissakin sanomalehdissä. Kunnianhimoiset tavoitteet saivat kannatusta, mutta niiden toteutumismahdollisuuksiin suhtauduttiin epäilevästi. Epäilijöiden äärilaitaa edusti Helsingin Sanomien 12. tammikuuta 2003 pääkirjoitus. "... esitykset ovat sinänsä kannatettavia, ja olisi hyvä jos niihin päästäisiin, Mutta silti on pakko myöntää, että ne ovat mitoitukseltaan pilvilinnojen rakentelua ilman kosketusta suomalaiseen budjettitodellisuuteen."

Lapin Kansan pääkirjoituksessa 27. helmikuuta 2003 suhtauduttiin luottavaisesti siihen, että 0,7 prosentin BKTL-osuuden saavuttaminen ei vaadi kohtuuttoman pitkää aikaa. "Tämä on erinomainen asia, sillä kysymys alkaa olla myös Suomen uskottavuudesta. ... Kyseessä on kansainvälinen yhteisvastuu ja velvoite, pakollinen meno, josta myös Suomen on kannettava nykyistä suurempi osuus EU-jäsenmaksujen tapaan."

Hyvän asian ajamiseen sopi maakuntahengenkin nostattaminen. "Myös Lappi, Euroopan unionin perimmäinen kolkka, voi olla tyytyväinen ja ylpeä, kun Suomi tekee historiallisen päätöksensä ja nostaa kehitysmäärärahat lähivuosina YK:n suositustasolle."

Uskottavuudella, yhteisvastuulla ja velvollisuudella määrärahojen nostamisvaatimusta oli perusteltu jo 1970-luvulla. Toisin kuin silloin, enää sen yhteydessä ei puhuttu vientimarkkinoiden avaamisesta Suomen teollisuudelle, eikä suomalaisten osaamisen tunnetuksiteosta kehitysmaissa.

Holkerin työryhmä julkisti loppuraporttinsa heti maaliskuun 2003 eduskuntavaalien jälkeen. "Toivon, että sopu määrärahojen nostosta saadaan hallitusneuvotteluissa aikaan nopeasti", Siimes totesi raportin luovutustilaisuudessa. Häntä siteerasi 20. maaliskuuta 2003 Helsingin Sanomat.

Neuvottelujen aikana puolueiden edustajia patistelivat myös kansalaisaktiivit, jotka vaativat pienessä mielenosoituksessaan Helsingin Säätytalon edessä Holkerin työryhmän ehdotusten hyväksymistä hallitusohjelmaan.

Toisin kävi ratkaisevassa asiassa. Holkerin työryhmän vuodelle 2007 asettamaa 0,55 prosentin välitavoitetta hallitusohjelmaan ei hyväksytty. Määrärahapolitiikasta asiakirja sanoi näin: "Hallitus kasvattaa kehitysyhteistyömäärärahoja tavoitteena nostaa niiden osuus 0,7 prosenttiin bruttokansantuotteesta vuoteen 2010 mennessä yleinen talouskehitys kuitenkin huomioon ottaen".

Vastuu sen saavuttamisesta lykättiin pahaenteisesti maaliskuun 2007 eduskuntavaalien jälkeen muodostettavalle hallitukselle.

Uusi kehitysyhteistyöministeri Paula Lehtomäki arvioi 29. heinäkuuta 2003 Suomenmaassa, että avun BKTL-osuus nousee 0,44-0,45 prosenttiin keväällä 2007 päättyvällä vaalikaudella. Sen saavuttaminen vaatii "tiukkoja toimia asian eteen erityisesti hallituskauden loppupuolella", hän totesi.

Lehtomäki valitti, että vuoden 2007 määrärahat jäävät kauas 0,7 prosentin tasosta. Lisäksi itseään "vahvaksi realistiksi" luonnehtinut ministeri muistutti, että määrärahakehityksessä on oltava joustoa myös toiseen suuntaan, koska kehitysavun määrän lähtökohta on Suomen talouden tilassa. 

Hallitus vahvisti 5. helmikuuta 2004 kehityspoliittisessa ohjelmassaan, että se tavoittelee 0,44 prosentin osuutta vuonna 2007 korottamalla vaalikauden aikana määrärahatasoa 220 miljoonaa euroa.

Elokuussa 2004 kehityspoliittisen toimikunnan puheenjohtaja Gunvor Kronman esitti julkisesti huolestuneisuutensa hallituksen haluttomuudesta tehdä avun nostamiselle tilaa kevään 2007 jälkeisellä kaudella. "Määrärahoja nostetaan kyllä sovitun aikataulun mukaisesti, mutta ns. valtuuksia tehdä sopimuksia tuleville vuosille leikataan hallituskauden jälkeiseltä ajalta", Kronman kirjoitti 18. elokuuta 2004 Helsingin Sanomissa.

"Kaikki vaikea työ on jäämässä seuraavan hallituksen kontolle", kehitysyhteistyön palvelukeskuksen tiedottaja Mika Railo arvosteli 17. syyskuuta 2004 Vihreässä Langassa.

Vuoden 2005 talousarvion ja -ennusteen perusteella Suomen kehitysavun BKTL-osuus nousee 0,39 prosenttiin vuonna 2005.

Hallituksen budjettilinjan selvittyä Kristityn vastuu -lehden päätoimittaja Esa Erävalo kysyi 23. syyskuuta 2004 lehdessään, aikooko hallitus tosissaan saavuttaa vuodeksi 2010 lupaamansa 0,7 prosentin BKTL-osuuden. "Ei aio. Tämä on moraalisesti väärin ja poliittisesti kestämätöntä", hän tuomitsi. Tavoite on Erävalon mielestä jäämässä "sanahelinäksi".

Vuoropuhelu kehitysmaiden kanssa laajaksi

Määrärahakamppailun rinnalla vuosien 1992-2004 kehitysyhteistyössä paljon huomiota julkisuudessa saivat avun antamiselle asetetut uudet ehdot. Suomi päätti, että vastaanottajamaan ihmisoikeudet, demokratia ja hallintokulttuuri otetaan huomioon Suomen kehitysyhteistyössä. Linjaa täsmentäneitä sovellutuksia seurasi jo 1990-luvulla.

Ehdollistamisperiaatteen hyväksymistä arasteltiin pitkään, mutta virallistaminen ei muuttanut näkyvästi Suomen ja sen keskeisten kumppanuusmaiden välisiä suhteita. Ehtojen terävöittäminen ei johtanut seuraavina vuosina myöskään olennaisiin uudistuksiin vastaanottajamaiden hallitusten toiminnassa. Päättäjät eivät nopeita tuloksia odottaneetkaan, vaan uusien ehtojen uskottiin vaikuttavan pitkällä aikavälillä.

Keskustelu uusien ehtojen merkityksestä osoitti, että niiden soveltamisesta vallitsi toisistaan poikenneita käsityksiä. Jotkut ymmärsivät ehtojen tarkoittavan avun kieltämistä kehitysmailta, joissa ihmisoikeuksien tai demokratian toteutumisessa tai hallinnon toimintatavassa oli vakavia puutteita.

Se ei kuitenkaan ollut uudenlaisen ehdollistamisen tarkoitus. "Hyvän hallinnon olemassaolon asettaminen yhteistyön ehdoksi johtaisi paradoksaaliseen tilanteeseen, jossa kehitysavun kohteeksi valikoituisivat lähinnä sellaiset kehitysmaat, jotka eivät sitä tarvitse", toimistopäällikkö Heikki Tuunanen kehitysyhteistyöosaston toimialatoimistosta selvensi lähtökohtaa Kehitys-lehden numerossa 4-1994.

Juttunsa johdannossa hän määritteli, että kehitykselle suotuisan taloudellisen ja poliittisen ympäristön luomisessa tarvitaan yhtä hyvin kehitysmaissa kuin teollisuusmaissa niin sanottua hyvää hallintoa.

Tuunanen perusteli "vieraan, suvereenin valtion sisäisiin asioihin puuttumattomuusperiaatteen ahtaasta tulkinnasta luopumista" kuvailemalla esimerkkejä jo tapahtuneista muutoksista avun antajan ja vastaanottajan suhteessa.

"Suuressa osassa kehitysmaita taloudellinen tilanne heikkeni 1980-luvulla. Samalla, kun sen olisi voitu katsoa 'edellyttävän' kehitysavun lisäämistä, se osoitti myös, miten vaikeata oli saada kehitysavulla aikaan kestäviä tuloksia vallitsevassa taloudellisessa ympäristössä. Talouden rakennesopeutusohjelmilla, joita erityisesti avunantajat vaativat, pyrittiin korjaamaan tilanne."

Myös maataloushankkeita oli alettu ehdollistaa maatalouspolitiikan muutoksilla. "... maatalouden kehittämiseen tähtäävien hankkeiden rahoitus edellytti, että maassa harjoitettu maatalouspolitiikka, muun muassa tuottajahinnat ja maaseudun peruspalveluiden kehittäminen, loivat edellytykset hankkeiden onnistumiselle."

Uuden ehdollistamislinjan kehittely huipentui Tuunasen mukaan tähän: "Kaikki palapelin osat eivät olleet vielä paikallaan. Hyvän hallinnon vaatimuksen kautta on kehitysmaiden koko yhteiskuntajärjestys tullut kehityspoliittisen vuoropuhelun kohteeksi."

Aihetta käsiteltiin myös alivaltiosihteeri Kirsti Lintosen haastattelussa 17. lokakuuta 1997 Kotimaa-lehdessä. "Lintoselle on tuttu kysymys siitä, miten me voimme puuttua kehitysmaiden sisäisinä pidettyihin asioihin. Hän toistaa, että sellaiset asiat, joihin asianomaiset maat ovat sitoutuneet kansainvälisissä kokouksissa eivät ole enää sisäisiä asioita."

Ihmisoikeudet esille apuneuvotteluissa

Kalevan pääkirjoitus 23. helmikuuta 2001 tarjosi tyypillisen esimerkin demokratia-ehdon tulkinnasta, joka ei vastannut kehityspolitiikan päättäjien näkemystä. "Jos apua keskitetään vain köyhimpiin maihin ja jos demokratia on tärkeä kriteeri, miksi yksipuoluejärjestelmän Vietnam pysyy mukana", kirjoittaja kysyi.

Kehitysyhteistyöministeri Satu Hassi vastasi pääkirjoitukseen 3. maaliskuuta 2001 Kalevassa seuraavasti. "Alhaisesta tulotasostaan huolimatta Vietnam on ... kyennyt järjestämään verraten kattavat koulutus- ja terveyspalvelut. Tämä osoittaa juuri sellaista kehitystahtoa, jossa kansallisia voimavaroja käytetään koko väestön hyväksi ja jollaista Suomi tahtoo tukea. Sitä ei käy kiistäminen, etteikö Vietnamin demokratia ole puutteellinen ja siirtyminen markkinatalouteen kesken. Vietnam on kuitenkin näissäkin asioissa muutoksen tiellä."

"Suomi on jo harjoitellut uutta politiikkaa ja jäädyttänyt uudet hankkeet Sansibarin saarivaltiossa, jossa hallitus ja oppositio ovat olleet eri mieltä vaaleista", edellinen kehitysyhteistyöministeri Pekka Haavisto totesi Kansan Uutisissa 13. syyskuuta 1996. Hänen mukaansa tarkoitus oli kuitenkin keskeyttää apu vain ääritapauksissa ja korostaa positiivista ehdollistamista, kuten tiedotusvälineiden tukemista.

Vain kymmenen päivää aikaisemmin Kansan Uutiset oli raportoinut, että Haaviston johtama ministeriryhmä oli ollut yksimielinen periaatteesta, jonka mukaan kehitysyhteistyössä tullaan reagoimaan nopeammin. "... uusia maita otetaan mukaan ja vanhoja pudotetaan nykyistä tiuhempaan tahtiin. Kriteereinä voidaan käyttää mm. ihmisoikeuksien tilaa", uutisessa kerrottiin.

Uusien ehtojen virallistamisen myötä vastuuhenkilöt alkoivat toistaa julkisuudessa aikomustaan niin sanotusti ottaa esille ihmisoikeudet ja demokratia neuvotteluissa avunsaajamaiden edustajien kanssa. "Tarkoituksena ... on, että demokratia ja ihmisoikeudet otetaan joka kerta esille, kun hankkeista neuvotellaan kohdemaiden hallituksen kanssa", Haavisto vakuutti 13. syyskuuta 1996 Kansan Uutisissa.

Samassa jutussa hän kertoi Suomen jo ilmoittaneen Sambialle, että uusia hankkeita tarkastellaan sen mukaan, miten halukkaat pääsevät koettujen alkuhankaluuksien jälkeen ehdokkaiksi presidentinvaaleissa.

"Hän sanoo ottavansa ihmisoikeudet selkeästi esille kaikkien tapaamistensa yhteydessä Lusakassa. Tiukat aikataulut ja suora painostus eivät hänen mielestään ole kuitenkaan paras keino saavuttaa tuloksia", kehitysyhteistyöministeri Satu Hassi kertoi vuorostaan 21. tammikuuta 2000 Kalevassa.

Keväällä 1997 kenialainen ihmisoikeusaktiivi Koigi Wamwere pyysi Suomea keskeyttämään kehitysapuhankkeensa Keniassa, kunnes Moin hallitus alkaa kunnioittaa ihmisoikeuksia. Hänen mielestään myös sosiaaliset hankkeet - kuten Suomen rahoittamat Länsi-Kenian vesihuolto- ja terveysprojektit - pönkittävät Moin yksinvaltaa. "Mitä enemmän ulkomaiset avunantajat rakentavat teitä, sairaaloita ja kouluja, sitä enemmän Moi käyttää verovaroja aseisiin, käsirautoihin ja kidustusvälineisiin", Koigi Wamwere ryöpytti 11. huhtikuuta 1997 Suomen Kuvalehdessä.

Lehdessä muistutettiin, että Suomi oli käyttänyt Wamweren vankilavuosien aikana hanketoimintaan Keniassa noin miljardi markkaa. Wamweren vetoomus ei johtanut avun keskeyttämiseen, vaan Suomi päin vastoin lisäsi sitä. Tuoreen ihmisoikeus- ja demokratialinjauksen mukaisesti osa varoista käytettiin kenialaisten ihmisoikeuksia ja demokratiaa tukeneen toiminnan rahoittamiseen.

Kenian vuoden 2002 presidentinvaalien edellä Suomi muutti suhtautumistaan. "Kehitysyhteistyötä Keniaan jarruttaa poliittinen epävakaus ja korruptio ... Suomi keskeytti metsäalan hankkeen Keniassa sen vuoksi, että avustusrahoja meni väärään osoitteeseen", Helsingin Sanomat raportoi 30. marraskuuta 2002.

"Nyt Suomi on pannut Kenian tarkkailuluokalle. Meneillään olevat vesihuolto- ja karjahanke viedään loppuun kesäkuuhun 2003 mennessä. Uusia hankkeita ei ole näkyvissä ennen kuin nähdään, miten Kenian poliittinen tilanne kehittyy", kehitysyhteistyöneuvos Jorma Suvanto totesi jutussa.

Hyvää hallintoa ja demokratiaa kampanjassaan korostanut opposition ehdokas Mwai Kibaki voitti vuoden 2002 lopulla järjestetyt presidentivaalit. Hänen virkakautensa kahden ensimmäisen vuoden aikana hallintokulttuurissa ei tapahtunut mainittavia muutoksia, mikä aiheutti hermostuneisuutta eräissä Kenian rikkaissa yhteistyömaissa. Heinäkuussa 2004 Britannian Nairobin suurlähettiläs Edward Clay arvosteli ankarasti Kibakin hallitusta korruptiosta. Hänen mukaansa korrruptoituneet ministerit "syövät kuin ahmatit" ja "oksentavat avunantajien kengille", BBC raportoi 14. heinäkuuta 2004.

Suomen kehitysyhteistyöhön brittidiplomaatin esittämät syytökset eivät vaikuttaneet, vaan Kenia pysyi yhä suurimpien avunsaajien joukossa.

Suomessa tiukan ehdollistamislinjan soveltaminen vakiintui uuden vuosituhannen alkuvuosina, eikä siitä syntynyt merkittäviä erimielisyyksiä.  

Viennin edistämiselle tiukat rajat

Viennin edistäminen kehitysyhteistyön avulla eli huippukauttaan 1980-luvulla. Lamavuosien jälkeen kahdenvälisen avun sitominen Suomesta tehtäviin hankintoihin katosi julkisuudesta lähes kokonaan. Se johtui ennen muuta laitekeskeisten hankkeiden radikaalista vähentämisestä. Sidontaa rajoittivat myös teollisuusmaiden järjestön OECD:n uudet linjaukset.

Sidontaan perustuneen viennin edistämisen hiipuessa 1980-luvun jälkipuoliskolla vientiteollisuutta alkoi hyödyttää korkotuki, jolla parannettiin kaupallisten vientihankkeiden kilpailukykyä. Kehitysyhteistyövarojen käyttö oikeutettiin sillä, että hankkeiden tuli vaikuttaa myönteisesti vastaanottajamaiden kehitykseen.

Pääministeri Paavo Lipposen hallitus omaksui kriittisen kannan korkotukeen. Hallituksen periaatepäätöksen mukaan "korkotuki on epäterve tukimuoto, joka vääristää kilpailua", Helsingin Sanomissa todettiin 13. syyskuuta 1996. Lipposen hallitus päätti ajaa korkotuen käytön lopettamista sekä OECD:n että EU:n kautta.

Kehitysyhteistyöministeri Pekka Haavisto toi kuitenkin esille 18. syyskuuta 1997 Vihreässä Langassa korkotukeen sisältyvän myönteisen asian. "Korkotuet eivät Haaviston mielestä ole kokonaan huono asia, jos katsoo, mitä niillä on saatu aikaan. ... minun aikanani Kiinaan on mennyt vesien- ja ilmansuojeluhankkeita. Minä en valvo unettomia öitä niiden takia."

"Haavisto korostaa, että ihmisoikeuksien polkeminen Kiinassa on vakava ongelma, 'mutta tässä joutuu tekemään mälsiä valintoja'. Haavisto arvioi, että kysymys on ollut myös merkittävästä suomalaisen ympäristöosaamisen viennistä", Vihreä Lanka selosti.

"Juuri nyt Kiinassa tehdään päätökset siitä, minkälainen ympäristötekniikka otetaan käyttöön. Sitä paitsi Suomi on sitoutunut Rion sopimuksessa tukemaan kehitysmaiden teknologiahyppyä", Haavisto perusteli.

Alusta lähtien korkotukea on arvosteltu edun keskittymisestä maille, joissa kehitysprosessi on edennyt ilman kehitysapuakin dynaamisesti. Kiina on saanut ylivoimaisesti eniten Suomen korkotukea. Joulukuussa 2004 valtion tilintarkastajat liittyivät vuoden 2003 toimintakertomuksessaan suuntauksen arvostelijoihin. Tilintarkastajien mielestä korkotukiedun keskittäminen nopeasti talouttaan kasvattaneeseen Kiinaan ei ole ollut tarkoituksenmukaista.

"Selvitysten mukaan korkotukiluottojen vaikutus köyhyyden vähentämiseen on vähäinen ja kiistanalainen. Kiinassa luotot eivät ole menneet maan köyhimmille alueille", STT totesi 10. joulukuuta 2004 valtion tilintarkastajien toimintakertomusta käsitelleessä uutisessaan.

"Tämä tekee Kiinasta rahassa mitattuna yhden meidän suurimmista kehitysyhteistyön kumppanimaistamme, ja se ei ole kohdallaan", kehitysyhteistyöministeri Paula Lehtomäki kommentoi samana päivänä STT:n uutisessa Kiinan saamaa korkotukea. "Tilannetta on jo yritetty korjata. Olemme aktiivisesti pyrkineet siihen, että korkotukiluottojen käyttö laajenisi Vietnamiin, Egyptiin ja muihin maihin, joiden kanssa Suomi harjoittaa kehitysyhteistyötä."

Vuosina 1991-2001 Suomi käytti kehitysyhteistyön määrärahojaan korkotukeen keskimäärin 20 miljoonaa euroa vuodessa. Vuonna 2002 korkotukimaksatukset putosivat 7 miljoonaa euroon. Vuosille 2003 ja 2004 niihin budjetoitiin 16 ja 10 miljoonaa euroa.

Pääministeri Matti Vanhasen hallituksen 5. helmikuuta 2004 hyväksymässä kehityspoliittisessa ohjelmassa korkotukea yhä pidetään käyttökelpoisena välineenä. "Korkotuki on Suomen kehityspolitiikan instrumentti, joka ennen muuta palvelee kaupallistaloudellista yhteistyötä", ohjelmassa määritellään.

Helsingin Sanomat luetteli 27. elokuuta 1996 esimerkkejä korkotukea saaneista vientihankkeista. Jutun mukaan korkotukea oli myönnetty muun muassa Nokian optisten tiedonsiirtoverkkojen ja Outokummun kupariteollisuuslaitteiden viennille. Jaakko Pöyryn metsityshankkeet Indonesiassa, Rautaruukin terästehdas Intiassa, useat IVO:n voimalahankkeet sekä Tampellan ja Ahlströmin paperitehtaat Kiinassa olivat nauttineet kehitysyhteistyön korkotukea. Raute oli saanut sitä parkettitehtaan rakentamiseen Thaimaahan.

Ydin-lehti käsitteli numerossaan 5-2002 viennin edistämisen vaiheita kehitysyhteistyössä haastattelemalla aluksi pitkään kehitysmaa-aktiivina ja sitten kehitysyhteistyön virkamiehenä toiminutta Timo Voipiota. "Viennin edistämisen aika jatkui koko 1980-luvun ja vielä Voipion aloittaessa ulkoministeriössä 1990-luvun puolivälissä talossa oli jäljellä muutamia vanhanpolven vientitykkejä", lehti kronikoi.

"Ajattelutapa ei kuitenkaan enää ollut silloin vallitseva. 1995-1997 tapahtui taas uusi käänne", Voipio totesi Ytimen jutussa. "Kehitysyhteistyö muuttui koko OECD-maiden ryhmässä ja Suomi seurasi mukana. Silloin tajuttiin, että jos kehitysyhteistyön uskottavuudesta halutaan pitää kiinni, ei voi olla vienninedistämisen tai geopoliittisten intressien kaltaisia piilotavoitteita."

"Kun vallalla oli vienninedistämislinja ... koko kehitysyhteistyö oli huijausta. Väitettiin, että rahat käytetään köyhyyden vähentämiseen, mutta ne käytettiinkin viennin edistämiseen. Mutta tällä hetkellä Suomen kehitysyhteistyön pyrkimykset ja linjaukset ovat hyviä ja kannatettavia", Voipio korosti.

Hän kuitenkin varoitti liiasta itsetyytyväisyydestä. "Nyt on vaara langeta keski-ikäiseen itsetyytyväisyyteen, että asiat mukamas olisivat hyvin. Tulee kuitenkin muistaa, että köyhyyttä on edelleen paljon."

Yhteisymmärrys on lisääntynyt

Itsetyytyväisyys on pahasta, jos se tukahduttaa itsekriittisen asenteen. Suomessa niin kehitysyhteistyön viranomaiset kuin päättäjätkin, kansalaisaktiiveista puhumattakaan, ovat korostuneen hyvin selvillä siitä, että maailmanlaajuinen kehitysyhteistyö on vielä kaukana tavoitteistaan.

Köyhien, nälkäisten, lukutaidottomien ja lapsikuolemien määrä on kansallisista ja kansainvälisistä ponnisteluista huolimatta yhä järkyttävän suuri. Sen vuoksi "maailmanlaajuisen sosiaalipolitiikan" vaatiminen on yhtä ajankohtaista kuin lokakuussa 1986, jolloin presidentinvaalikampanjaansa valmistautumassa ollut Harri Holkeri otti sen esille.

Suomalaisilla kehitysyhteistyön tekijöillä on silti syytä tuntea tyytyväisyyttä toimintansa tarkentumisesta ja näkemystensä kypsymisestä. Vuosikymmenten työ saavutuksineen ja harhapolkuineen sekä välillä repivätkin kiistelyt ovat luoneet laajan yhteisymmärryksen siitä, mikä kehitysyhteistyössä on kestävää ja mikä siinä vaatii kehittelemistä.

Hyvän esimerkin näkemyksellisen yhteisymmärryksen paranemisesta tarjoaa Sambiassa kehitysyhteistyön palvelukeskuksen (Kepa) tiedottajana työskentelevän Janne Sivosen 4. lokakuuta 2004 Kepan verkkosivuilla julkaistu kolumni.

"Kun omakohtaista kokemusta ei ollut, toistin yleisesti tunnettuja tosiasioita kansalaisjärjestöjen työn erikoislaadusta: järjestöillä on parhaat yhteydet ruohonjuuritasoon, järjestöt auttavat köyhiä parantamaan elinolosuhteitaan itse, järjestöjen apu ohjataan kaikkein köyhimmille ja niin edelleen. Muistin myös aina verrata järjestöjen pienimuotoista ja tehokasta toimintaa valtioiden väliseen kehitysyhteistyöhön – mielipidetutkimusten mukaanhan suomalaiset pitävät järjestöjen kehitysyhteistyötä laadukkaampana", Sivonen kuvaili toimintaansa Kepan tiedottajana Suomessa ennen siirtymistään Sambiaan.

"... luentoni olivat silkkaa puppua. Sekä järjestöissä että kahdenvälisellä puolella on niin hyvin kuin huonostikin toimivia hankkeita ja ohjelmia, ja on yksinkertaistavaa verrata niitä toisiinsa ja sanoa yhtä laadukkaammaksi kuin toista", hän totesi ankaran itsekriittisesti.

"Kansalaisjärjestöt ovat usein tarjonneet omia vahvuuksiaan esimerkiksi muille, mutta järjestöillä on vastaavasti opittavaa kahdenväliseltä puolelta. Tärkein kahdenvälisen kehitysyhteistyön opetus järjestöille on tämä: jos järjestöt tuijottavat sokeasti vain oman projektinsa tavoitteita ja unohtavat kokonaisuuden, niiden työn tulokset jäävät laihoiksi."

Ehkä parhaiten peruslinjaa koskevan yhteisymmärryksen löytymistä kuvastaa se, että hallituksen helmikuussa 2004 hyväksymä kehityspoliittinen ohjelma ja sen toiminnallistamispäätökset eivät ole kohdanneet mainittavaa arvostelua.

Kehitysavusta kiinnostuneille suomalaisille yhteistyömaita, -aloja ja -muotoja koskevat ratkaisut ovat protestien puuttumisesta päätellen sopineet hyvin. Kiinnostuksen vähäisyyttä kritiikin puuttuminen ei heijasta. Niiden suomalaisten joukko, joka seuraa aktiivisesti ja asiantuntevasti julkista kehitysyhteistyötä koskevia päätöksiä, on tällä hetkellä luultavasti laajempi kuin koskaan.

Kehityspoliittisen ohjelman mukaan Suomen kehitysavun pääaloja ovat perusopetus, terveydenhuolto, sosiaaliturva, vesihuolto, luonnonvarojen kestävä käyttö ja suojelu, peruselintarvikehuolto, metsätalous ja tietoyhteiskunta. Painopiste on ratkaisevasti siirtynyt kovilta aloilta pehmeille.

Kahdenvälistä kehitysyhteistyötä keskitetään aiempaa tietoisemmin kahdeksaan vastaanottajamaahan, jotka ovat olleet pitkään Suomen avun piirissä. Maat ovat Mosambik, Tansania, Sambia, Kenia ja Etiopia sekä Afrikan ulkopuolella Nepal, Vietnam ja Nicaragua. Painopiste on selvästi vähiten kehittyneissä maissa.

Edes yksittäiset hankkeet eivät ole viime vuosina juurikaan joutuneet hyökkäysten kohteeksi. Hanke, jossa Suomi oli rahoittanut sairaalalaitteiden toimittamista Costa Ricaan, synnytti syksyllä 2004 minimyrskyn. Toisin kuin vielä 1990-luvun alkupuolella usealla julkiarvostelijalla oli tapana, nyt tiedotusvälineissä ei hämäriltä vaikuttaneiden yksityiskohtien perusteella oitis leimattu koko Suomen kehitysyhteistyötä epäilyttäväksi.

Sen sijaan jälkikaiku entisaikojen perusteettomasti yleistävästä kritiikistä oli luettavissa Etelä-Suomen Sanomissa 18. huhtikuuta 2002. Siinä lehden ulkomaantoimittaja väitti, että Suomen ja muiden maiden harjoittama kehitysyhteistyö ei ole hyödyttänyt maailman köyhiä. Todisteeksi hän viittasi epäonnistuneisiin hankkeisiin 1970-luvulla ja ulkoministerinä vuosina 1976-1977 toimineen Keijo Korhosen silloisiin kokemuksiin.

Kehitysyhteistyöministeri Satu Hassin vastineen lehti julkaisi 13. toukokuuta 2002. "Suomessa ei liene toista politiikan alaa, jonka mustamaalaamista perusteltaisiin yli 25 vuoden takaisilla virheillä. Vähintään kohtuullista olisi, että samaan hengenvetoon tarkasteltaisiin myös kehitysyhteistyöllä aikaansaatuja tuloksia", Hassi oikeutetusti kirjoitti.

Julkisen kehitysyhteistyön aiemmilla vuosikymmenillä ei ollut harvinaista, että vaikutusvaltaisetkin tahot esittivät alan toiminnan "täysremonttia" tai vähintään sen perusteellista uudelleenarviointia. Toimintalinjan kypsyminen on jättänyt yhä vähemmän tilaa tällaisille vaatimuksille.

Sen vuoksi Helsingin Sanomien pääkirjoitus 21. toukokuuta 2000 olikin yllättävää luettavaa. "(Afrikan) synkkä todellisuus pakottaa myös arvioimaan Suomen 2,5 miljardin markan suuruisen kehitysyhteistyön perusteet ja toimintatavat erityisesti siksi, että pääosa avusta suuntautuu juuri Saharan etelänpuoleiseen Afrikkaan. ...  Aihe on poliittisesti arka, ja poliitikot ovat haluttomia puuttumaan siihen, vaikka uudistustarve hiljaisesti tunnustetaan. ... Selvää on vain, ettei näin voi jatkaa. Hyvä lähtökohta olisi tehdä laaja poliittinen selvitys kehitysavun päämääristä ja toteutustavoista. Vuoden 1998 linjaukset maistuvat jo vanhoilta."

Alivaltiosihteeri Kirsti Lintosen vastineen lehti julkaisi viikkoa myöhemmin. "HS:n pääkirjoituksesta on luettavissa kuvitelma, että kehitysyhteistyössä olisi tarkoitus ratkaista kehitysmaiden poliittiset, taloudelliset ja sosiaaliset ongelmat. Tämä ei pidä paikkansa. Kehitysyhteistyöllä pyritään tukemaan kehitysmaissa oikeansuuntaista politiikkaa, joka ennaltaehkäisee konflikteja ja myös taloudellisia ja ekologisia kriisejä."

Metsähankkeista erimielisyyksiä

Viimeisen kymmenen vuoden aikana hankkeiden kielteinen julkisuus on ollut suurimmillaan metsäalalla ja koskien Panganin vesivoimalaitosta Tansaniassa. Nekin kiistat käytiin 1990-luvun puolella. Panganin tapauksessa kritiikki hukkui vesimassoihin, joiden puuttumisesta hanketta arvosteltiin. Metsäalan kiistoissa sekä kehitysmaiden että Suomen ympäristö- ja kansalaisjärjestöjen esittämä arvostelu on sensijaan sisältänyt varteenotettavia näkökohtia.

Kuumimman yhteenoton synnytti Thaimaan metsäsuunnitelma, jonka YK:n kehitysohjelman UNDP:n valitsema konsulttiyhtiö Jaakko Pöyry laati vuosina 1990-1993. Työ rahoitettiin Suomen kehitysyhteistyön määrärahoilla.

Tieto thaimaalaisten ympäristöryhmien esittämästä kritiikistä levisi pian Suomeen. Sen valpastuttamana kehitysyhteistyöosasto pyysi arvostettua kansainvälistä luonnonsuojelujärjestöä IUCN:tä arvioimaan Pöyryn tekemää suunnitelmaa. "Arvio oli yleissävyltään varsin kriittinen. Niinpä IUCN katsoi, että Master Planin valikoiva toimeenpano johtaa kasvaviin yhteiskunnallisiin jännitteisiin ja siihen, että metsien jatkuvaa heikkenemistä ei voitaisi pysäyttää", Ydin-lehden numerossa 2-1997 selostettiin.

Kehitysyhteistyöministeri Pekka Haavisto otti kantaa asiaan 18. syyskuuta 1997 Vihreässä Langassa. "Se oli monella tavalla tylsä tilanne. Suomi oli ollut rahoittamassa suunnitelmaa, joka tuki hallinnon vanhoja rakenteita."

Epäonnistumisen syyksi jutussa todettiin se, ettei suunnitelma ottanut huomioon paikallisten ihmisten tarpeita ja vaikutusmahdollisuuksia. "Vahinkoja on kuitenkin Haaviston mukaan yritetty paikata jälkikäteen niin hyvin kuin mahdollista", lehti totesi.

Myöhemmin samana syksynä Helsingin Sanomien mielipidepalstalla väiteltiin kovin sanoin Jaakko Pöyry -yhtiön tekemistä metsäsuunnitelmista muuallakin Kauko-Idässä sekä Suomen kone- ja laiteviennistä alueen metsäteollisuudelle. Leimallista syksyn 1997 väittelyille sekä noiden aikojen muille metsäalan hankkeita koskeneille kiistoille oli niiden jääminen asiantuntijoiden ja asioihin vakavasti perehtyneiden kansalaisaktiivien välisiksi yhteenotoiksi.

Laajemmalle kehitysyhteistyöstä kiinnostuneelle joukolle kiistat opettivat kuitenkin sen, että suomalaisten asiantuntemus tropiikin metsätalousasioissa ei ollut kaikista olennaisista näkökulmista tarkasteltuna pelkästään siunauksellista.

Karvasta esimakua siitä tarjottiin 1980-luvun jälkipuoliskolla Koillis-Tansaniassa. "Suomen antaman kehitysavun turvin toteutettavat hakkuut uhkaavat Usambaran ainutlaatuisia sademetsäalueita Tansaniassa", tiedetoimittaja Jukka-Pekka Lappalainen hälytti 13. syyskuuta 1986 Helsingin Sanomien mielipidesivulla. Hän kertoi, kuinka hyönteistietelijöiden kansainvälisen kokouksen osanottajat olivat tyrmistyneet kuultuaan hakkuista.

"Huolestuminen Usambaran hankkeesta perustunee osittain 1970-luvun loppupuolella tehtyyn Tansanian metsäteollisuuden kokonaissuunnitelmaan"', kehitysyhteistyösihteeri Pauli Mustonen ulkoasiainministeriöstä kommentoi asiaa jutussa. "Vaikka hyönteistutkijoiden kannanotto perustuukin ehkä osin virheellisiin tietoihin, huoli ei Mustosen mukaan ole aiheeton", Lappalainen jatkoi.

Ongelma osoittautui pian todelliseksi ja niin vakavaksi, että kehitysyhteistyöosasto teki Usambarassa nopean täyskäännöksen. Suomi auttoi sahateollisuuden tarpeita tyydyttäneiden hakkuiden lopettamisessa ja Suomen kehitysavulla alettiin rahoittaa alueen luonnon pitkäjänteistä suojelutyötä.

Usambaran jälkitunnelmissa kehitysyhteistyöosaston osastopäällikkö David Johansson oli kaiketi liioitellun ankara luonnehtiessaan suomalaisten metsäasiantuntijoiden osaamista. "... uskon, että suomalaisten asiantuntevuutta trooppisten maiden metsäasioissa on vahvasti liioiteltu. Kun meillä Suomessa on kolme puulajia, niin kehitysmaissa niitä on satoja", hän esitti 12. toukokuuta 1990 Kansan Uutisissa.

Hanketuesta suoraan budjettitukeen

Viime vuosien kiinnostavimpiin uutuuksiin Suomen kehitysyhteistyössä kuuluu suoran budjettituen antaminen ja sektoriohjelmien rahastojen tukeminen. Varovaisen alun jälkeen vuonna 2003 niihin käytettiin 16,1 miljoonaa euroa, mikä merkitsi 5,9 prosentin osuutta Suomen kahdenvälisen yhteistyön määrärahoista, Kehitysuutisten numerossa 10-2004 kerrottiin. Vuodelle 2005 niihin on budjetoitu yhteensä 30,1 miljoonaa euroa.

Budjettituen piirissä ovat Tansania, Mosambik ja Nicaragua. Vuodelle 2005 siihen on varattu 9,3 miljoonaa euroa.

Sektoriohjelmien rahastoja Suomi tukee kaikissa keskeisissä yhteistyömaissaan paitsi Keniassa. Tuki kohdistuu viiteen opetusalan ohjelmaan ja kahteen terveyssektorin ohjelmaan. Lisäksi Suomi kartuttaa metsäsektorin rahastoa Vietnamissa.

Kehitysyhteistyöosaston linjanjohtaja Juhani Toivonen ja toimialapolitiikan yksikön neuvonantaja Riitta Oksanen kuvailivat suoran budjettituen ja sektoriohjelmien rahastojen lähtökohtaa 15. marraskuuta 2002 Helsingin Sanomissa seuraavasti. "Hankkeiden kehitysvaikutuksia ja kestävyyttä arvioitaessa johtopäätös on ... harmittavan usein ollut, että tavoitteiltaan, kestoltaan ja resursseiltaan rajatut projektit ovat riittämätön ase moniulotteisessa ongelmaviidakossa."

Johtopäätöksenä on ollut siirtyminen "pirstaleisesta hanketuesta" kokonaisvaltaisiin uudistusohjelmiin, Toivonen ja Oksanen kirjoittivat. "... hankeperustaisen rinnakkaistalouden pyörittämisen sijasta on annettava suoraa budjettitukea, joka tekee maan oman kestävän taloussuunnittelun mahdolliseksi."

Toivonen ja Oksanen selittivät, miten ohjelmayhteistyö avaa uusia mahdollisuuksia kehitys- ja talouspoliittiseen vuoropuheluun. "Tarvittaessa voidaan puhua myös ihmisoikeuksista, konflikteista ja muista poliittisista kysymyksistä." Kirjoittajat korostivat, että uudet toimintavat sisältävät uudenlaisia riskejä, jotka on opittava hallitsemaan.

Alivaltiosihteeri Pertti Majanen esitti Opettaja-lehden numerossa 43-44/2003, että uudella tavalla autettavilta mailta edellytetään "läpinäkyviä budjetti- ja raportointijärjestelmiä, jolloin avustajamaat voivat olla varmoja siitä, että apu menee oikeaan tarkoitukseen".

Pelko varojen joutumisesta vääriin taskuihin ei ole kuitenkaan hälventynyt edes uudistusta kokeilevan ulkoministeriön sisällä. Näin voi päätellä lähetystöneuvos Vesa Jaakolan kirjoituksesta 2. marraskuuta 2004 Karjalan Maassa. Hän arveli, että rahaa annettaisiin "tehokkaan valvonnan ulottumattomiin". Jaakolan mielestä varojen väärinkäytösten vaara on niin suuri, että uusi toimintatapa on "heikosti puolustettavissa".

Alivaltiosihteeri Kirsti Lintonen totesi 17. lokakuuta 1997 Kotimaa-lehdessä, ettei kehitysyhteistyössä ollut sillä hetkellä kyse "niinkään puuttuvien rahavirtojen korvaamisesta, vaan yhä enemmän tasavertaisen yhteistyön luomisesta".

Astettainen siirtyminen hankemuotoisesta kehitysyhteistyöstä suoraan budjettitukeen ja sektoriohjelmien rahastojen avustamiseen merkitsee yhteistyösuhteen nostamista uudelle tasolle. Sitä leimaavat yhteiset ponnistelut hallintokulttuurin parantamiseksi, ja työn edetessä lujittuva luottamus. Se merkitsee etenemistä kohti Lintosen visioimaa tasavertaista yhteistyötä, vaikka osapuolten taloudellinen eriarvoisuus asettaakin sille huomattavia rajoituksia.

Osapuolten suhteen kehittymistä merkitsee myös se, että nykyään kehitysapu nivelletään mahdollisimman tiiviisti vastaanottajamaan omaan köyhyyden vähentämisen strategiaan. Näin yhteistyön lähtökohta on ankkuroitu ohjelmaan, jolla apua vastaanottava maa itse rakentaa itselleen parempaa tulevaisuutta.

Osallistavat menetelmät tulevat

Avun vastaanottajan omatoimista ja omaehtoista roolia korostavat myös niin sanotut osallistavat menetelmät, joita on sovellettu 1990-luvun alkupuolelta lähtien eräissä hankkeissa.

Toimittaja Ilkka Hynninen raportoi 17. helmikuuta 2001 Aamulehdessä Etelä-Tansaniassa toteutettavasta, osallistavia menetelmiä hyödyntävästä maaseudun kehittämishankkeesta. "... liikkeelle lähdetään ihmisistä kylissä, ei länsimaisista auttajista. ... kyläläiset kokoontuvat ... ja keskustelevat heille tärkeistä asioista. Kokouksessa päätetään, mitä asioita halutaan viedä eteenpäin."

Asian toinen puoli on tämä: "... menetelmiä on arvosteltu siitä, että ne eivät kauniista ajatuksesta huolimatta käytännössä kuitenkaan toimi. Kyläläisten ja länsimaisten hyväntekijöiden välissä väitetään olevan siirtomaavuosien ja epäonnistuneiden kehitysyhteistyöprojektien raottama kuilu".

Mtwaran ja Lindin läänien monipuolisen kehittämishankkeen tulokset puhuvat kuitenkin päinvastaisesta. Hynnisen selostus ruokkii uskoa, etteivät osallistavilla menetelmillä luodut koulut, kaivot ja tiet tule romahtamaan Suomen rahoittaman projektin päätyttyä.    

Nousevasta suunnasta, ehkä jopa pelottavan vauhdikkaasta, kertovat vuohilaumat. "Puoli vuosikymmentä sitten Mtwaran alueella ei vuohia juuri näkynyt. Nyt samoilla seuduilla tallustelee viitisen miljoonaa sarvipäätä."

Naiset liian vähäisessä roolissa

Samalla alueella Suomi rahoitti vuodesta 1972 lähtien laajaa vesihuoltohanketta. Kehitysyhteistyösihteeri Sinikka Antila hahmotteli Kehitys-lehden numerossa 3-1994 sen vaiheita naisnäkökulmasta. "Alkuvaihe keskittyi täysin vesihuoltoinfrastruktuurin rakentamiseen, eikä sosioekonomisia puolia selvitetty."

"Kiinnostus naisten rooliin kehityksessä nousi YK:n naisten vuosikymmenen aikana ja vuonna 1984 tehtiinkin selvitys hankkeen vaikutuksista alueen naisille. Tämän ensimmäisen maaseudun naisten roolia kehitysyhteistyöhankkeessa koskeneen selvityksen mukaan naisten osallistuminen hankkeen suunnitteluun ja toteutukseen sekä erityisesti sen antamaan koulutukseen oli ollut erittäin vähäistä."

Ongelma pysyi kuitenkin sitkeästi ratkaisemattomana. "Huolimatta näistä naisten roolia painottavista selvityksistä ja hankearvioinnin vahvoista lausumista, ... hankedokumentissa vuosille 1988-1990 ei mainita naisia. Yrityksiä lisätä naisten osuutta tehtiin, mutta usein liian myöhään", Antila kirjoitti.

Vaikka naisten rooli mittavan vesihuoltohankkeen toteuttamisessa jäi vähäiseksi, työn tuloksista oli suuri apu naisille. Suomenmaa raportoi siitä 18. lokakuuta 1985. "Tansanian eteläisten läänien, Mtwaran ja Lindin, naiset huokaisevat helpotuksesta. Päivän työtaakka on pienentynyt huimasti. Aikaisemmin talousveden hankintaan kului puolet työpäivästä, nyt siitä selviää hetkessä. Kyliin on saatu kaivot, joissa pulppuaa puhdas vesi."

"Mtwara-Lindin maaseudun vesihuolto-ohjelma on oiva osoitus siitä, mitä kehitysapu parhaimmillaan on. Pitkäjänteistä ja johdonmukaista", Suomenmaa hehkutti. "Kun suomalaiset parin vuoden kuluttua jättävät alueen, on viidentoista vuoden tuloksena 2 500 käsipumppua ja vesilaitoksia. Niissä virtaa juomakelpoinen talousvesi miljoonalle tansanialaiselle."

Naisten jääminen vähäiseen rooliin Tansanian vesihuoltohankkeen suunnittelussa ja toteuttamisessa ei ollut sattuma. Samansuuntainen heikkous oli vaivannut yleisesti siihenastista hanketoimintaa. Tämä on luettavissa Helsingin Sanomien 9. huhtikuuta 1989 julkaisemasta uutisesta, jossa kerrottiin Helsingissä järjestetyn Nainen ja kehitys -seminaarin johtopäätöksistä. 

"Naisten asema kehitysmaissa pitäisi ottaa konkreettisesti huomioon Suomen kehitysyhteistyön eri vaiheissa. Enää ei riitä, että naiset mielletään vain apua tarvitsevaksi kohderyhmäksi. Heidät on otettava mukaan itse yhteistyöprojektiin, koska perheen ja yhteiskunnan hyvinvointi on pitkälle naisten varassa."

Viranomaiset olivat sisällyttäneet asian huoneentauluunsa jo vuonna 1980. Silloin hyväksyttiin asiakirja "Periaatteet naisten aseman huomioon ottamiseksi kehitysyhteistyössä".

Vuosikymmenen lopulla virkakoneisto harppasi askeleen eteenpäin, YK-tiedotteessa 3-1988 kerrottiin. "Ulkoasiainministeriö on ... hyväksynyt toimintaohjelman ja suuntaviivat naisten ottamiseksi huomioon Suomen harjoittamassa kehitysyhteisyössä. Tämä ohjeisto on tarkoitettu niin ulkoasiainministeriön ja erityisesti sen kehitysyhteistyöosaston virkamiesten kuin myös järjestöjen, yritysten, julkisten laitosten ja muiden kehitysyhteistyötä harjoittavien noudatettavaksi."

Ohjeistuksen ytimenä oli naisten huomioon ottaminen kaikkea toimintaa läpäisevänä periaatteena. Tuhannet lehtileikkeet vuoden 1988 jälkeen tehdystä kehitysyhteistyöstä antavat aiheen epäillä, että periaatteesta on tullut elävää käytäntöä vain poikkeustapauksissa..

On annettava omasta taskusta 

Suomen Kuvalehden numerossa 3-2000 henkilökuvasarjan "Hän" oli Suomen Los Angelesin pääkonsuli Maria Serenius, joka aloitti vuonna 1975 kehitysyhteistyöosaston työntekijänä. Vuosina 1984-1988 hän toimi kehitysyhteistyösihteerinä Kairossa, kohdemainaan Sudan ja Somalia.

"Mielestäni Suomi teki kehitysyhteistyötä erinomaisesti. Meillä oli usein hyvät asiantuntijat ja ohjelmat ja opimme, miten hankkeita tulisi toteuttaa. Mutta pikku hiljaa minulle selvisi, että kehitysyhteistyö on hyvin vaikeaa toteuttaa käytännössä. Jos kehitysyhteistyöhanke ei onnistunut, se johtui useinkin meistä riippumattomista seikoista: maailmanmarkkinoista, vastaanottavan maan hallinnon heikkoudesta, motivaation puutteesta tai yleisestä köyhyydestä", Serenius selvitti.

Julkisen kehitysyhteistyön alkuvuosista lähtien on Sereniuksen tavoin aika ajoin muistutettu, että kehitysmaiden nousu riippuu monesta muustakin asiasta kuin rikkaiden maiden antamasta kehitysavusta. Viime vuosina kehitysavusta on yhä useammin puhuttu osana kokonaisuutta, joka määrittelee puitteet niin kehitysmaiden kuin teollisuusmaidenkin pyrkimyksille.

Tasavallan presidentti Tarja Halonen johdatteli 8. syyskuuta 2004 kuulijoitaan Helsingin Tuomiokirkossa tähän monitahoiseen kokonaisuuteen seuraavasti. "Kehitysapu muodostaa vain pienen osan kehitysmaihin tulevasta rahamäärästä. Esimerkiksi siirtolaiset lähettävät entisiin kotimaihinsa ainakin puolitoista kertaa enemmän rahaa kuin on virallisen kehitysavun määrä. Köyhyyttä ja nälkää ei poisteta maailmasta vain kehitysapua lisäämällä. Tarvitaan paljon kokonaisvaltaisempia toimia. Toimia, jotka eivät aina ole helppoja", Halonen korosti.

"Merkittävätkin kehitysponnistelut voivat jäädä tehottomaksi, jos maat – Suomi mukaan lukien – tekevät ne tyhjiksi toimimalla piittaamattomasti muilla aloilla. Köyhyys- ja nälkäkysymysten osalta esimerkiksi teollisuusmaiden maatalous- , kalastus-, siirtolais- ja kauppapoliittisilla päätöksillä voi olla ratkaiseva merkitys kehitysmaiden tilanteeseen."

Halonen kehotti tarkastelemaan politiikkaa kokonaisuutena. "On katsottava, miten kotimaiset tai EU-tason päätökset esimerkiksi maataloudessa tai kauppapolitiikassa vaikuttavat muiden sitoumuksiemme ja tavoitteidemme toteutumiseen."

Kehitysyhteistyöhön eri tavoin osallistuvat suomalaiset ovatkin edenneet 1990-luvun jälkipuoliskolta lähtien merkittävästi tähän suuntaa. Kehitysmaiden velkaongelmaa ja maailmankaupan sääntöjä tuntee nyt paljon useampi suomalainen kuin kymmenen vuotta sitten. Se ei ole vähentänyt kiinnostusta kehitysyhteistyöhön, vaan päin vastoin syventänyt käsitystä sen merkityksestä.

Kehitysyhteistyö on keskeinen ala, jolla suomalaiset voivat tässä ja nyt lisätä tukeaan kehitysmaiden ponnisteluille irti köyhyydestä ja kohti ihmisarvoista elämää.

Nykyinen ulkoministeri Erkki Tuomioja esitti 20. tammikuuta 1981 Hufvudstadsbladetissa, että kehitysapu vaatii menemistä omalle taskulle. "On oivallettava ja hyväksyttävä tosiasia, että kehitysapu merkitsee aitoa tulonsiirtoa, jotain jota annamme kehitysmaille omasta taskustamme."

Siitä paljolti on kysymys myös tänään, kun Suomen julkisen kehitysyhteistyön hallinto aloittaa toimintansa viidennen vuosikymmenen.

Kynnystä "antaa omasta taskusta" madaltaa tieto siitä, että kehitysyhteistyön tekemisen taito on hioutunut hyväksi käytännön kovassa koulussa. Samaan suuntaan vaikuttaa kasvanut tietoisuus rikkaiden ja köyhien etujen tiivistyvästä yhteydestä.

Kehitysyhteistyöministeri Paula Lehtomäki muistutti siitä kotimaakuntansa ihmisille 27. syyskuuta 2004 Kainuun Sanomissa: "... mitä suurimmassa määrin on myös suomalaisten edun mukaista nostaa ihmisiä köyhyydestä ja kurjuudesta ...".

Kansainvälisen taloudellisen kilpailun kiristyminen on lisännyt painetta varautua pahimpaan ja suojella "omaa taskua". Syksyllä 2004 sitä käsiteltiin useissa asiantuntijoiden laatimissa ja paljon huomiota saaneissa globalisaatio- ja kilpailukykyraporteissa.

Kehitysyhteistyön miettimiselle, varsinkaan sen määrärahojen nostamiselle, ei niissä ollut sijaa. Kehitysyhteistyössä se on kaikkein kovin ajankohtainen haaste. Miten varmistaa globalisaation uudenlaisessa puristuksessa määrärahojen nousu YK:n suosittelemalle ja Suomen virallisesti tavoittelemalle tasolle, 0,7 prosenttiin bruttokansantulosta.

Ensimmäinen ehto on tehdä kehitysyhteistyötä niin hyvin, että työ tuottaa toivottuja tuloksia ja että tulokset ovat uskottavasti esiteltävissä. Se luo vankan pohjan sekä päättäjien että kehitysmaa-aktiivien ja muiden kansalaisten myönteiselle suhtautumiselle kehitysavun rahoittamiseen.

Kehitysyhteistyörahoista kädenvääntö - Kristilliset uhkasivat erolla (Demari 15.10.1992)

Finnida tarvitsee peilin (Helsingin Sanomat 18.10.1992)

Kehitysavusta on helppo haukata (Helsingin Sanomat 18.10.1992)

Kehitysapua käytännössä: Sähköä mustaan Afrikkaan (Apu 23.10.1992)

Saavuttiko kehitysyhteistyö torjuntavoiton? (Ilta-Sanomat 26.10.1992)

Suomen budjettileikkaukset sammuttavat valoja Tansaniassa (Kauppalehti 27.10.1992)

Johtaako Viinanen ulkopolitiikkaakin? (Kansan Uutiset 11.11.1992)

Suomen kehitysapu niittokonekäsittelyyn (Keskisuomalainen 12.11.1992)

Kehitysyhteistyörahojen leikkaukset vaarantavat kalaopin viennin Afrikkaan (Helsingin Sanomat 17.11.1992)

UNDP-posten gick Iloniemi förbi - Sänkt bistånd fällde Finland (Hufvudstadsbladet 13.12.1992)

Uusi linjaus valmisteilla ulkoministeriössä - Ihmisoikeudet ja kansanvalta kehitysyhteistyön kohteiksi (Helsingin Sanomat 13.12.1992) 

Suomi koulutti vesi-insinöörejä Namibiaa viherryttämään (Helsingin Sanomat 17.12.1992)

Pha Rungs utsikter goda (Hufvudstadsbladet 19.12.1992)

Kuustosen tatuoitu päiväkirja Sambiasta: Miksi viedä nämäkin vähät heikommilta? (Iltalehti 22.12.1992)

Pangani virtaa vuolaasti (Iltalehti 13.2.1993)

Kehitysyhteistyötä uhkaa lopullinen alasajo - Määrärahoista neljännes pois? (Kansan Uutiset 4.3.1993)

Kehitysavun leikkaukset nolottavat alivaltiosihteeriä (Helsingin Sanomat 3.4.1993)

Kehitysmaissa tyrmistyttiin Suomen säästöistä - Suomalaisten lupauksiin ei enää luoteta (Ilta-Sanomat 20.4.1993)

Kehitysavun säästöistä hyöty usein nimellinen - Leikkaukset voivat tehdä tyhjäksi satojen miljoonien sijoitukset (Aamulehti 19.7.1993)

SMP:n pitkään vaatima muutos toteutumassa: Tolkutonta kehitysapua supistetaan (Suomen Uutiset 30-1993)

Tunteilu haittaa kehitysapua (Helsingin Sanomat 12.9.1993)

Korruptio uhkaa Kenian kehitysapua - Jatkuviin väärinkäytöksiin pettyneet avustajamaat saattavat sulkea rahahanat (Helsingin Sanomat 5.10.1993)

Solidarisuuspäiviltä kovaa kritiikkiä - "Hallituksen kehitysyhteistyölinja skandaalimainen" (Kansan Uutiset 12.10.1993)

Toimi Kankaanniemen väliarvio ministerikaudesta: "Ei ole ollut ainakaan yksitoikkoista" (Kumppani 11.10.1993)

Hanoissa virtaa nyt Suomi-vesi (Demari 27.10.1993)

Kirottu telakka saa nyt kiitosta (Demari 3.11.1993)

Thaimaan kansalaisjärjestöt vastustavat Jaakko Pöyryn metsien hakkuusuunnitelmaa (Helsingin Sanomat 9.11.1993)

Gattia vai kauppasotaa (Demari 1.12.1993)

Finnidas informationschef: EG ett hot mot Finlands bistånd (Österbottningen 25.11.1993)

Kehitys on saastunut (Ydin 6-1993)

Kehityskritiikki riittää jo! (Helsingin Sanomat 29.12.1993)

Korruption kova hinta (Kehitys 1-1994)

Kehitystä kyläläisten ehdoilla (Kehitys 1-1994)

Ei yksin vaan yhdessä - Naisten ja miesten osallistuminen yhtä tärkeää kehityshankkeiden onnistumiselle (Kehitys 3-1994)

Tansania muutoksen ristipaineissa (Kehitys 4-1994)

Kehitys tarvitsee hyvää hallintoa (Kehitys 1-1994)

EU-jäsenyys sotkee kehitysyhteistyötä - Kansallinen kehitysapu uhkaa loppua (Tekniikka ja Talous 2.3.1995)

Suomen kehitysavulle uusia tulkintoja - Iloniemen yhden miehen työryhmä selvitti kehitysyhteistyön tulevaisuutta EU-Suomessa (Helsingin Sanomat 16.3.1995)

Mihin tarvitaan Iloniemen selvitystä? (Kansan Uutisten Viikkolehti 17.3.1995)

Suomi jäädytti kehitysapunsa Tansanialle (Ilta-Sanomat 19.4.1995)

Ulkoministeriö tutki suomalaisten avun Tansanialle 30 vuoden ajalta - Moni Tansanian kehityshanke imi rahaa pohjattomasti (Helsingin Sanomat 25.4.1995)

Osa kehitysavusta epäonnistui, mutta virheistä on opittu - Tansania opetti suomalaisia (Demari 25.4.1995)

Valkoisten elefanttien aika on ohi (Aamulehti 26.4.1995)

Kehitystä mahdotonta viedä paketissa maasta toiseen (Helsingin Sanomat 30.4.1995)

Suomi on epäonnistunut demokratian ja ihmisoikeuksien tukemisessa - Kehitysapu saa kehnoja arvosanoja (Iltalehti 29.5.1995)

Kehitysyhteistyöministeri Haavisto patistelee virkamiehiä avoimuuteen: Salailu vie uskottavuutta kehitysavulta (Demari 30.5.1995)

Kiistelty vesivoimala käyttöön Tansaniassa (Helsingin Sanomat 7.6.1995)

Metsäkongressin varjokokous arvosteli Jaakko Pöyryä - "Pöyry ohittaa suunnittelussa paikallisten ihmisten tarpeet" (Helsingin Sanomat 9.8.1995)

Kehitysapu ei ole tabu (Suomen Kuvalehti 18.8.1995)

Vesipula vaivaa Panganin voimalaa - Kehitysyhteistyöhanke Tansaniassa kuivuu viljelijöiden tarpeiden unohtamiseen (Kauppalehti 25.9.1995)

Tutkijat moittivat avun laatua ja lyhytjänteisyyttä: Kehitysavun tavoitteet asetettava kauemmas (Demari 11.4.1996)

Selvitys kehitysyhteistyöhankkeista 1988-95: Rahan väheneminen lisäsi tehokkuutta (Helsingin Sanomat 11.4.1996)

Suomen kehitysapu on kallista mutta tuloksekasta (Kansan Uutiset 11.4.1996)

Haavisto tekisi kehitysyhteistyöstä poliittisen kepin (Kansan Uutiset 28.8.1996)

Paasio: kehylinja pitää (Vihreä Lanka 8.3.1996)

Suomi sai taas moitteita Thaimaan metsäsuunnitelmasta (Helsingin Sanomat 5.9.1996)

Suomi kepittänyt jo Sansibaria, Sambiaa ja Etiopiaa - Kehitysyhteistyöhön tulee mukaan poliittisia ehtoja (Kansan Uutisten Viikkolehti 13.9.1996)

Tiukemmat ehdot kehitysmaille (Suomen Kuvalehti 20.9.1996)

Suomen kehitysyhteistyö terveemmällä pohjalla (Etelä-Saimaa 20.9.1996)

Hallitus päätti luoda kehitysapuun uutta joustavuutta (Helsingin Sanomat 27.9.1996)

Suomelta rahaa Amazonian sademetsien suojeluun (Helsingin Sanomat 5.10.1996)

Kehitysyhteistyötä tehdään yhä enemmän ympäristöhankkeilla (Helsingin Sanomat 14.12.1996)

Suomi tukee Mosambikin puolustusministeriötä (Ydin 8-1996)

Laatu ja sisältö ohjaavat nyt kehitysyhteistyön hankkeita - Finnida otti konsulttisopimukset tiukkaan syyniin ()Kauppalehti 11.4.1997)

Suomi tarjoaa Kenialle porkkanaa (Suomen Kuvalehti 11.4.1997)

Thaimaan metsät "suomettuvat" (Ydin 2-1997)

Suomen teollisuudella etsikkoaika Vietnamissa - Kehitysapu luo pohjaa kaupalle (Turun Sanomat 13.6.1997)

Liikunnan kehitysyhteistyö kuihtuu rahapulaan Tansaniassa (Satakunnan Kansa 4.7.1997)

Kehitysyhteistyö ei ole hyväntekeväisyyttä - Etiopian vesiprojekti on Pirkko Poutiaisen intohimo ja leipäpuu (Etelä-Saimaa 27.7.1997)

Lääkäreistä kova puute - Kendun sairaala Keniassa malliesimerkki oikeasta kehitysavusta (Länsi-Savo 28.7.1997)

Kehityshankkeet huolehtivat - Puhdasta vettä kaikille (Kuhmoisten Sanomat 30.7.1997)

Eksoottista, mutta töihin ei mennä sentään liaaneilla - Hannan ura urkeni Afrikassa (Lapuan Sanomat 31.7.1997)

Kylämetsätaloudella kestävään kehitykseen (Satakunnan Kansa 4.8.1997)

Loppuraportti lohdutonta luettavaa - Urheilun kehitysyhteistyö ajoi karille (TUL 5-1997)

Suomen metsäteollisuudesta uhka Kaakkois-Aasiaan (Helsingin Sanomat 23.11.1997)

Ministeri Ole Norrbackin Vietnamin-vierailun tavoite: Kehitysavusta oikeaan bisnekseen (Kauppalehti 12.1.1998)

Suomalainen kehitysyhteistyö ollut liian Afrikka-keskeistä - Maailmankartta avautuu kehitysyhteistyössä (Kotimaa 30.1.1998)

Tansanialaisen verokarhun kynsiä hiotaan Suomen kehitysavulla (Taloustaito 2-1998)

Selvitys ehdottaa remonttia ulkoministeriön koulutukseen - Kehitysyhteistyön tekijöiltä puuttuu kulttuurintuntemusta (Helsingin Sanomat 8.4.1998)

Suomen tuki Mosambikin miinanraivaukselle on paradoksi (Kymen Sanomat 17.4.1998)

Suomalaiset auttavat Kambodzhan maaseutua - Miinojen takia viljely vaarallista (Maaseudun Tulevaisuus 23.5.1998)

Suomi rahoittaa Afrikan sotijoita - Niin Etiopia kuin Eritreakin ovat saaneet rahaa kehityshankkeisiinsa (Keskisuomalainen 9.6.1998)

Oikeusvaltioperiaatteet kehitysyhteistyön selkäranka (Lakimiesuutiset 6-1998)

EU-jäsenehdokkaita koulutetaan kehitysyhteistyöhön Suomessa (Helsingin Sanomat 11.6.1998)

EU kasvatti Suomen kehitysyhteistyötä (Helsingin Sanomat 19.6.1998)

Suomalainen kehitysyhteistyö valmistautuu EU-puheenjohtajuuteen (Helsingin Sanomat 24.6.1998)

Namibian metsiä inventoidaan suomalaisvoimin (Savon Sanomat 13.7.1998)

Laosin kylämetsäprojektissa pyritään trooppisten metsien kestävään käyttöön (Salon Seudun Sanomat 23.7.1998)

Tamperelainen Osmo Seppälä opastaa kenialaisia vesihuollossa - "Paikalliset kantavat vastuun nyt itse" (Tamperelainen 29.7.1998)

Namibian metsät nousevat savuna ilmaan - Suomalaiset estämässä paloja (Demari 29.7.1998)

Kehitysapua Mika Häkkiselle (Iltalehti 29.8.1998)

Lukiolaiset pohtivat yhdessä kehitysyhteistyötä (Pieksämäen Lehti 11.1.1999)

Suomi tukee YK:n pilottiprojektia Kenian paimentolaisten keskuudessa - Vettä! (Optio 1-1999)

Innehållet ganska okänt, men ... U-landspolitiken har folkets stöd (Hufvudstadsbladet 11.3.1999)

Suomi vie riisinviljelytietoutta Vietnamiin (Etelä-Saimaa 7.3.1999)

Itä-Usambaran metsien suojelussa alkoi kolmas vaihe - Hopeasarvekkaita ja punasininokkia (Metsävaltio 6-1999)

Kehitysyhteistyön lisärahoista suurin osa Kosovoon (Aamulehti 2.9.1999)

Suomen Latu Afrikan vuorella - Kilimanjaron polkuja kunnostettu kehitysapuna yli 40 kilometriä (Helsingin Sanomat 13.10.1999)

Kehitysuskon hautajaiset (Helsingin Sanomat 31.10.1999)

Oikea käsi antaa, vasen ottaa kehitysmaasuhteissa (Helsingin Sanomat 11.11.1999)

Kehitysyhteistyöbudjetti: Kuinka kauan lama jatkuu? (Kumppani 5-1999)

Katmandun laakso saa sähkönsä suomalaisella rahalla ja tekniikalla (Aamulehti 13.12.1999)

Painopiste ihmisoikeuksissa - Ministeri Satu Hassi lupasi keventää Sambian velkataakkaa (Kaleva 21.1.2000)

Kehitysyhteistyö on sekä inhimillistä että itsekästä (Keski-Uusimaa 26.3.2000)

Kehitysmailta vaaditaan demokratiaa avustusvirtoja kiristämällä (Helsingin Sanomat 22.4.2000)

Professori Pentti Haaparanta: Rikkaiden maiden poistettava kehitysmaatuonnin esteet (Kauppalehti Optio 4.5.2000)

Aikaisempaa useampi auttaisi kehitysmaita nykyistä enemmän (Helsingin Sanomat 20.5.2000)

Apu ei nosta Afrikkaa (Helsingin Sanomat 21.5.2000)

Kehitysapu rakentaa pienin askelin köyhän tulevaisuutta - Suomi on muuttanut toimintaohjelmaansa kohdemaita yhä enemmän kuunnellen (Keskisuomalainen 23.5.2000)

Savimajoissa asuu tyytyväisiä ihmisiä (Joroisten lehti 30.6.2000)

Tuomioja: Tobinin verosta ratkaisu kehitysapuun (Hämeen Sanomat 29.6.2000)

Kehitysapu pelinappulaksi panttivankikriisissä (Kaleva 29.6.2000)

Asetettuja minimirajojakaan ei noudateta - Kehitysyhteistyön määrärahat ovat kaukana suosituksista (Kansan Uutiset 10.8.2000)

Finlands bistånd lägre än under depressionsåren (Kristityn vastuu 34-2000)

Yhdeksän vuoden ja 15 miljoonan hanke pian valmis - Nepal saa peruskartan suomalaisena kehitysyhteistyönä (Demari 10.11.2000)

Namibian päättäjät eri mieltä kehitysyhteistyön lopettamisesta - Suomen mukaan ratkaisussa ei ole mitään dramaattista (Helsingin Sanomat 30.12.2000)

Kylien väki päättää ja sitoutuu tekemään itse (Aamulehti 17.2.2001)

Suomi keskittää kehitysapuaan - Egypti, Etelä-Afrikka ja Namibia eivät saa jatkossa lahjamuotoista apua (Kaleva 22.2.2001)

Holkeri ja Niinistö sanaharkassa kehitysavusta (Helsingin Sanomat 23.2.2001)

Holkeri on oikeassa: lisärahaa tarvitaan (Aamulehti 25.2.2001)

Yhteisvetoomus yli 30 kansalaisjärjestöltä: Kehitysyhteistyön varoja nostettava (Kansan Uutiset 6.3.2001)

Suomi tukee Vietnamin rutiköyhiä vähemmistöjä (Lapin Kansa 21.4.2001)

Ulkoministeriö tiukentaa kehitysavun ehtoja - Kenia, Sambia ja Nicaragua joutuvat tarkkailuluokalle korruption ja demokratiaongelmien vuoksi (Vihreä Lanka 8-2001)

Pitäisikö apu Kiinaan lopettaa? (Kauppalehti 14.3.2001)

Prosenttien puristuksessa - EU:n keskiarvosta tuli kehitysavun uusi viiteluku (Helsingin Sanomat 25.3.2001)

Jos kehitysmaa menisi kiinni - Sambian sulkeutumista tuskin kukaan huomaisi (Vihreä Lanka 14-2001)

Oma apu paras apu - suomalaisten valvonnassa (Aamulehti 13.4.2001)

Kepa moittii hallitusta petturuudesta - Köyhimmät maat jätetty heitteille (Kansan Uutiset 9.5.2001)

Ministeri Hassi kehitysavusta: Uusi linjaus tukee köyhimpiä maita (Kansan Uutiset 9.5.2001)

Kehitysmäärärahat - kansallinen häpeätahra (Kotimaa 15-16/2001)

42 procent vill höja biståndet (Åbo Underrättelser 18.5.2001)

Vientitakuita sovitetaan paremmin erityisriskeihin - Alivaltiosihteeri Majanen: Kehitysyhteistyö auttaa myös yrityksiä (Kauppalehti 6.6.2001)

Suomalaiset ovat raivanneet Mosambikissa miinoja kaksi vuotta (Suomenmaa 26.9.2001)

Pertti Paasio kehottaa lisäämään kehitysapua - Terrorismia vastaan pitää taistella kurjuutta poistamalla (Keskisuomalainen 4.10.2001)

Kehitysyhteistyö taas esillä - Hassi vaatii hallitukselta aikataulua, jolla 0,7 prosentin määrärahatavoite saavutetaan (Kaleva 14.11.2001)

Köyhimmille maille tullivapaus EU-alueelle (Kaleva 27.2.2001)

Milloin sitten? (Iltalehti 28.2.2001)

Tuomioja lupasi ohjelman kehitysavun nostolle (Länsi-Savo 13.12.2001)

Tansanian tulevaisuus näyttää lupaavalta - paikallishallinnon uudistus tuo vaurautta köyhiinkin kyliin (Kouvolan Sanomat 2.12.2001)

Hassi luottaa Lipposen sanaan kehitysyhteistyön lisärahasta (Aamulehti 7.2.2002)

Suomen paras kehitysapuhanke (Suomen Kuvalehti 2002/6)

Uhkakuvat vauhdittavat kehitysapukeskusteluakin (Pohjolan Työ 5.3.2002)

Terrorismia voidaan ehkäistä myös kehitysyhteistyöllä - Hassi: Absoluuttisen köyhyyden poistaminen mahdollista (Karjalainen 6.3.2002)

Halonen hämmästeli kehitysapupäätöstä (Helsingin Sanomat 8.3.2002)

Osa globaalin rahapelin tuotoista menisi kehitysmaille (Aamulehti 22.3.2002)

Kansalaiset lisäisivät kehitysapua (Ilta-Sanomat 15.7.2002)

Kaupan vapauttaminen on tehokkaampaa kuin kehitysapu (Kymen Sanomat 6.9.2002)

Budjettiriihi taas pettymys kehitysyhteistyöjärjestöille (Tiedonantaja 32-2002)

Hallitsematon siirtolaisuus kuriin - Kehitysapu turvaa myös rikkaiden maiden etuja (Nykypäivä 32-2002)

Nicaraguan ongelma korruptio - Suomi suunnittelee suoraa budjettitukea (Pohjalainen 22.10.2002)

Kehityshankkeista budjettitukeen (Helsingin Sanomat 15.11.2002)

Korruptoitunut Kenia valmistautuu vaihtamaan presidenttiä - Suomi vähentänyt kehitysyhteistyötä Kenian kanssa korruption vuoksi (Helsingin Sanomat 30.11.2002)

Holkeri toivoo kunnon nousua kehitysyhteistyön rahoihin (Aamulehti 28.11.2002)

Suomalaiset IT-yritykset eivät suuntaa kehitysmaihin - Tietotekninen kehitysyhteistyö vielä suunnitelmien tasolla (IT-viikko 31.10.2002)

Harri Holkerin pelastussanoma: Kaikki tulevat äidit lujasti koulunpenkille (Salon Seudun Sanomat 15.12.2002)

Harri Holkeri vetää kehitysavun karannutta mopoa takaisin raiteille (Salon Seudun Sanomat 15.12.2002)

Korkea aika korottaa kehitysapua (Aamulehti 10.1.2003)

Hyvä tavoite, vaikea toteutus (Kaleva 13.1.2003)

Korotusta kannatetaan yli puoluerajojen - kehitysavun nostosta ei suurta vaalikiistaa (Kansan Uutisten Viikkolehti 7.2.2003)

Kun kehitysapuun luvataan lisää, vastaavasti johonkin vähemmän (Pohjalainen 12.2.2003)

Ahtisaari vetosi kehitysyhteistyön määrärahojen nostamiseksi (Kauppalehti 14.3.2003)

Holkerin kehitysaputyöryhmältä valmis esitys hallitusohjelmaan (Uutispäivä Demari 20.3.2003)

Kehitysavun nosto jäi pelkäksi korulauseeksi (Vihreä Lanka 12.5.2003)

Presidentti Ahtisaaren mielestä Suomella reilusti parannettavaa kehitysyhteistyössä (Karjalainen 20.7.2003)

Suomi voisi rakentaa teitä kehitysapuna (Iisalmen Sanomat 26.11.2003)

Kehitysapu nielee rahaa (Helsingin Sanomat 22.3.2003)

Kehityspoliittinen ohjelma hyvä avaus (Aamulehti 15.2.2004)

Ongelmajätelaitosten kysyntä kasvaa vauhdilla kehitysmaissa - Suomi on rahoittanut Egyptin ensimmäisen ongelmajätelaitoksen (Kauppalehti 22.3.2004)

Halonen: Kehitysapu liki kaksinkertaistettava (Helsingin Sanomat 9.9.2004)

Ravitsemuksen parantaminen tehokasta kehitysapua (Maaseudun Tulevaisuus 15.9.2004)

Taloudellinen kasvu on tie köyhyydestä kehitykseen (Helsingin Sanomat 22.9.2004)