Juhani Artto Homepage 2009 / Trade Union News from Finland / Ay-uutiset maailmalta
valikko


JUHANI ARTTO
HOMEPAGE 2013

HAKU / SEARCH

GALLERIA / GALLERY

TRADE UNION NEWS
FROM FINLAND 1997-2013

AY-UUTISET
MAAILMALTA 1999-2013

KOHTI KUMPPANUUTTA
- KUINKA SUOMI
OPPI TEKEMÄÄN
KEHITYSYHTEISTYÖTÄ
1965-2005

KAIKKI PELISSÄ -
SÄHKÖISET LISÄSIVUT

EVERYTHING AT STAKE - SAFEGUARDING INTERESTS IN A WORLD WITHOUT FRONTIERS

MEDIALINNAKKEET

BOLIVIA

HAITI

MUUT JUTUT
OTHER STORIES

INTERNET -
TIEDONHAUN OPAS 2.0

SUITSAIT

MUILLA SAITEILLA
ON OTHER SITES

LINKIT / LINKS

JULKAISIJA / PUBLISHER

© JUHANI ARTTO
1997-2013

Talouden historia

Taloushistorioitsijat etsivät selityksiä tulokuilun kasvuun

Helsinki (08.03.2004 - Juhani Artto) Maanosittaisessa vertailussa Afrikka on maailmantalouden selvästi heikoin lenkki – nykyään. Aina ei ole ollut näin. Tuhat vuotta sitten Afrikan bruttokansantuote henkeä kohti oli samansuuruinen kuin Länsi-Euroopan. Näin esittää makrotalouden historian tutkija Angus Maddison teoksessaan The World Economy, a Millennial Perspective (OECD, 2001).

Hänen mukaansa maanosien BKT per capita –erot olivat vuonna 1000 vähäisiä. Poikkeamat eivät olleet edes kymmentä prosenttia senaikaisen maailman keskiarvosta, joksi Maddison arvioi lukuisine epävarmoine oletuksineen 435 dollaria (vuoden 1990 dollareissa). Ihmiset elivät keskimäärin 24-vuotiaiksi sekä nykyisten teollisuusmaiden että nykyisten kehitysmaiden alueella.

Kasvu muuttui dynaamiseksi

Seuraavina vuosisatoina Afrikan bruttokansantulo henkeä kohti polki nousuineen ja laskuineen keskimäärin paikoillaan. Vuonna 1820 Afrikka oli yhä runsaan 400 dollarin tasolla, mutta Länsi-Eurooppa oli kolminkertaistanut BKT per capita –lukunsa 1 200 dollariin. Samalla tasolla oli myös maaryhmä, josta Maddison käyttää nimeä Western Offshoots ("läntiset versot"). Tutkijan ryhmittelyssä siihen kuuluvat Yhdysvallat, Kanada, Australia ja Uusi Seelanti. Maapallon muissa osissa oltiin 600 dollarin tuntumassa, joko sen ylä- tai alapuolella.

Vauraimmilla alueilla elinajanodote piteni kahdeksassa vuosisadassa 1,5-kertaiseksi venyen 36 vuoteen. Muilla alueilla elinajanodote pysyi 24 vuodessa.

Vuoden 1820 paikkeilla taloudellisen kasvun dynamiikassa tapahtui Maddisonin mukaan käänne. Länsi-Euroopassa bruttokansantulo henkeä kohti kasvoi vuosina 1820-1998 keskimäärin 1,51 prosenttia vuodessa. Se merkitsi kymmenen kertaa nopeampaa kasvuvauhtia kuin vuosina 1000-1820. Western Offshoots –maaryhmässä ja Japanissa vuosien 1820-1998 taloudellinen kasvu oli vielä hieman nopeampaa kuin Länsi-Euroopassa.

Hitainta vuosien 1820-1998 kehitys oli Afrikassa. Sen bruttokansantulo henkeä kohti lisääntyi keskimäärin vajaat 0,7 prosenttia vuodessa. Latinalaisen Amerikan noin 1,2 prosentin nousu oli samalla tasolla maailman keskiarvon kanssa. Keskiarvon alapuolelle jäivät Itä-Eurooppa ja entisen Neuvostoliiton alue sekä Aasia (ilman Japania). Ne olivat prosentin vuosikasvun tuntumassa.

Näin tultiin nykyhetkeen, jossa maailma jakautuu kehityserojen perusteella taloudellisesti kehittyneisiin maihin (Maddisonilla ryhmä A) ja kehitysmaihin (Maddisonilla ryhmä B, joka sisältää myös eräitä nykyään taloudellisesti kehittyneitä maita, kuten Singaporen ja Etelä-Korean). Alueiden vuoden 1998 bruttokansantuotteet henkeä kohti (vuoden 1990 dollareissa) Maddison listaa seuraavasti.

Ryhmä A 21 470
- Länsi-Eurooppa 17 921
- "Läntiset versot" 26 146
- Japani 20 413
Ryhmä B  3 102
- Latinalainen Amerikka  5 795
- Itä-Eurooppa & entinen NL  4 354
- Aasia (ilman Japania)  2 936
- Afrikka  1 368

Yhdysvaltojen bruttokansantulo henkeä kohti oli vuonna 1998 noin 20 kertaa suurempi kuin Afrikan.

BKT-jakauma on vaihdellut merkittävästi

Vuonna 1000 kaksi kolmasosaa maapallon väestöstä oli aasialaisia. Se merkitsi myös vaurauden keskittymistä Aasiaan, koska eri maanosien talouksien kehityserot eivät olleet suuria. Maddisonin mukaan Aasian osuus vuoden 1000 globaalista bruttokansantuotteesta oli noin 70 prosenttia.

Ajanlaskumme toisella vuosituhannella väestön kasvun ja kansantalouksien kehityksen erilaiset nopeudet muuttivat radikaalisti BKT-osuuksien jakaumaa.

Aasian osuus laski seuraavasti:

1820 59,2 (%)
1870 38,3
1913 24,5
1950 18,5

Pitkään osuuttaan laajensi Länsi-Eurooppa. Se ylsi 33,6 prosenttiin vuonna 1870. Vuosituhannen alussa Länsi-Euroopan osuus oli ollut ainoastaan 8,7 prosenttia.

Yhdysvalloissa miljoonien siirtolaisten saapuminen kiihdytti väestönkasvua ja talouden pyörät pyörivät vinhasti niin, että maan osuus maailman BKT:sta vankistui seuraavasti:

1820   1,8 (%)
1870   8,9
1913 19,1
1950 27,3

Afrikan osuus maailman bruttokansantuotteesta oli Maddisonin mukaan 11,8 prosenttia vuonna 1000. Muita alueita hitaamman talouskasvun seurauksena osuus oli vuosituhannen lopulla (1998) enää 3,1 prosenttia. Latinalaisen Amerikan osuudeksi vuonna 1998 Maddison laskee 8,7 prosenttia, mikä merkitsee osuuden kaksinkertaistumista 1900-luvulla.

1900-luvun jälkipuoliskoa leimaa Aasian vahvistuminen. Vuosina 1950-1998 Japani laajensi BKT-osuuttaan 3,0 prosentista 7,7 prosenttiin, Kiina 4,5 prosentista 11,5 prosenttiin ja Aasian muut maat 11,8 prosentista 18,0 prosenttiin. Koko Aasian osuus harppasi näin 18,5 prosentista 37,2 prosenttiin.

Vuosina 1950-1998 Länsi-Euroopan BKT-osuus supistui 26,3 prosentista 20,6 prosenttiin, Yhdysvaltojen 27,3 prosentista 21,9 prosenttiin. Itä-Eurooppa ja ex-NL putosivat 13,1 prosentista 5,4 prosenttiin.

Diamond korostaa ympäristöjen eron merkitystä

Makrotalouden historian tutkijat koettavat tarkentaa näitä lukuja. Ne sisältävät suuren määrän oletuksia ja antavat siten ainoastaan karkean määrällisen kuvan maapallon eri osien talouksien menneistä vaiheista.

Vielä suurempi haaste makrotalouden historian tutkijoille on löytää mahdollisimman oikeat selitykset menneisyyden käänteille. "Miksi toiset maat ovat rikkaita ja toiset köyhiä", Rondo Cameron kysyy teoksensa Maailman taloushistoria ensimmäisellä rivillä.

"Vain sota ja rauha, väestöpaine ja ympäristön terveellisyys – siis ihmiskunnan hengissä säilyminen – ovat saman suuruusluokan kysymyksiä", hän korostaa. Yhteisymmärrystä toisten rikastumisen ja toisten köyhänä pysymisen perimmäisistä syistä ei tutkijoiden kesken ole syntynyt.

Maddison jakaa väestön ja talouden kasvun tekijät päättyneellä vuosituhannella kolmeen ryhmään. Yhdessä ovat kansainvälinen kauppa ja pääoman siirrot, toisessa teknologiset ja institutionaaliset keksinnöt. Kolmannen tekijän Maddison määrittelee näin: "Asettuminen maa-alueille, jotka olivat suhteellisen tyhjiä, joiden maaperä oli hedelmällinen ja joilla oli uusia biologisia voimavaroja tai edellytyksiä ihmisen asumiselle sekä karjan kasvattamiselle ja viljelyskasvien viljelylle".

Makrotalouden historian tutkija Jared Diamond puolestaan korostaa alun perin englanniksi vuonna 1997 julkaistussa kirjassaan Tykit, taudit ja teräs (Terra Cognita Oy, 2003) ympäristöjen erilaisuutta eri mannerten kansojen pitkän aikavälin kehitystrendien perustavimpina selittäjinä.

Kiina johti teknologista kehitystä

Yliopistonlehtori Sakari Heikkinen Helsingin yliopistolta mainitsee taloushistorian yhdeksi suureksi kysymykseksi sen, miksi Euroopasta kehittyi 1400-luvulta lähtien maailmantalouden keskus, vaikka Kiina oli ollut teknologisesti Eurooppaa edistyneempi. "Euroopan into tehdä löytöretkiä oli tietenkin sikäli ymmärrettävä, että Kiinassa ja muualla Aasiassa oli tarjolla paljon houkuttelevia tuotteita. Sen sijaan on vaikea keksiä, mitä kiinalaiset olisivat hakeneet 1400-luvulla Euroopasta."

Kiina oli keskitetty valtio, kun taas Eurooppa oli monine valtioineen poliittisesti hajanainen, mikä ruokki laajenemishakuista kilpailua, Heikkinen kuvailee. "Teollistumisen edelläkävijänä Euroopasta tuli pitkäksi ajaksi ylivoimainen maanosa."

Pohtiessaan selityksiä Kiinan viime vuosikymmenien nousulle Heikkinen toteaa, että suhtautuminen teknisiin innovaatioihin on kulttuurisidonnainen ilmiö. "Traditiot voivat olla tässä mielessä yllättävän vahvoja. Vuosisatojen perspektiivissä Kiinan viimeaikainen talouskasvu ei siis näytä yllättävältä."

"Sosiaalinen ja poliittinen rakenne voi tehdä tilaa kehitykselle tai jarruttaa sitä. Esimerkiksi Espanja oli maailmanvalloittaja, mutta silti siitä ei tullut talouden johtavaa voimaa Euroopassa. Espanjassa ei ollut demokratisoituvaa poliittista kulttuuria, joka Hollannissa loi suotuisat puitteet ahkerien porvarien taloudellista kehitystä jouduttaneelle työlle."

Catch-up, köyhien ja rikkaiden maiden erojen tasoittuminen, ei Heikkisen mukaan ole taloushistoriallinen automaatti. "On köyhiä maita, joissa kehitys on suotuisaa, Niiden rinnalla on maita, jotka eivät suinkaan saavuta rikkaita maita, vaan jäävät yhä enemmän jälkeen."

"Paljolti ongelma kiteytyy Afrikkaan. Miten se saataisiin mukaan kehitykseen", hän kysyy retorisesti. Kiinan ja muidenkin Aasian maiden nousussa Heikkinen sen sijaan näkee "klassisen" catch-upin piirteitä.

"Ei löydy varmaankaan yhtä yksinkertaista selitystä sille, miksi toiset onnistuvat", hän päättelee, "Taloushistorioitsijat etsivät selityksiä vuosisatojenkin mittaisista kehityskaarista. Maailman tulevaisuuden vuoksi olisi toivottavaa, jos niitä löytyisi hieman lähempääkin."