|
"Tosin komissiotoiminnan alkuaikoina
uskottiin, että arvovaltaisen ryhmän ehdotuksia saatettaisiin ryhtyä toteuttamaan jopa
aivan välittömästi. Pitkään on kuitenkin korostettu, että ehdotukset eivät voi
toteutua suoraan, vaan pikemmin laajan kansainvälisen keskustelun kautta." "Komissiot ovat ennen muuta tuottaneet
ideoita ja ehdotuksia, jotka sitten ovat tulleet osaksi hallitusten, kansainvälisten
järjestöjen ja kansalaisyhteiskunnan keskustelua." "Komissiot ovat etsineet
vaihtoehtoisia lähestymistapoja vakaviin, vaikeasti ratkaistaviin ongelmiin.
Pyrkimyksenä on ollut tuottaa ideoita ja ehdotuksia, jotka edustavat jotain uutta
verrattuna hallitusten ja kansainvälisten organisaatioiden viralliseen
politiikkaan." Eräät ehdotukset ovat toistuneet Jotkut ehdotukset, kuten esimerkiksi YK:n
ja sen roolin vahvistamista sekä Maailmanpankin ja Kansainvälisen Valuuttarahaston
demokratisoimista koskevat aloitteet, sisältyvät monen komission loppuraportteihin. Sama
koskee niin sanottuja "automaattisia veroja", kuten lentokoneiden
polttoaineveroa sekä asekaupan verottamista. Mikään ehdotus "automaattisiksi
veroiksi" ei ole toteutunut. Vesa arvelee, että se johtuu teollisuusmaiden
hallitusten haluttomuudesta tukea niistä riippumattomien – ikään kuin
ylikansallisten - kehitysrahoituskanavien syntyä. Moni komissio on esittänyt myös
kehitysavun määrärahojen lisäämistä. Perustelutkin ovat pysyneet pääpiirteissään
samoina. "On vedottu turvallisuustarpeisiin, kaikkia hyödyttäviin taloudellisiin
näköaloihin sekä humanitaarisiin syihin", Vesa listaa. Eikö toteutumattomien ehdotusten
toistaminen ole nakertanut esittäjiensä uskottavuutta? "Eri aikoina optimismin perusteet ovat
vaihdelleet. Esimerkiksi 1970-luvulla moni ajatteli, että edeltäjiään valistuneempi
nuori polvi muuttaa maailman vähitellen paremmaksi. Tämä käsitys ehkä jossain
määrin hiipui 1980-luvulla." "Nyt jotkut uskovat, että
markkinavetoisenakin globalisaatio ratkaisee inhimillisen kehityksen perusongelmat",
Vesa toteaa. "Halosen ja Mkapan johtama
globaalisaation sosiaalisen vaikutuksen komissio eritteli tällaisen ajattelun ongelmia.
Jos globalisaatiossa korostetaan ainoastaan sen myönteisiä vaikutuksia, unohdetaan,
että sillä on ollut myös hyvin vahingollisia vaikutuksia varsinkin kehitysmaissa." Työ ei pääty loppuraporttiin Komissiotyön aikaperspektiivi on pitkä.
Valmius muutoksiin kypsyy kilpailevista näkemyksistä usein hitaasti. "On varottava
kärsimättömyyttä", Vesa sanoo. Helsinki-prosessille aiempia komissioita
eritelleistä neljästä ulkomaisesta tutkijasta norjalainen Helge Hveem näkee merkkejä
jopa neljännesvuosisata sitten työskennelleen Brandtin komission linjausten paluusta
globaalihallintaa koskevaan keskusteluun. Niitä on hänen mielestään muun muassa
globalisaation sosiaalista ulottuvuutta käsitelleen maailmankomission helmikuussa 2004
julkaisemassa loppuraportissa. Pitkäjänteisyyden vaatimuksesta vakuuttaa
myös 1980-luvulla menestyksekästä ympäristö- ja kehitysasioiden maailmankomissiota
johtaneen Norjan entisen pääministerin Gro Harlem Brundtlandin toteamus. Hänen mukaansa
komission työn vaativin osa alkaa vasta loppuraportin julkaisemisen jälkeen. Raporttia
on markkinoitava suunnitelluille kohteilleen, ja sen käsittelyä on seurattava ja
tuettava. Aiempien komissioiden opetuksena Vesa
korostaa, että asioiden käsittelyprosessi on pidettävä liikkeessä. "Ilman sitä
– momentumia - esitysten takana oleva voima hiipuu." Mielenkiintoisen vertailukohdan tälle
tarjoaa ETYK:n päätösasiakirja, josta osapuolet neuvottelivat vuosia.
"Hyväksymisen jälkeen sen suositukset eivät juurikaan edenneet käytännössä yli
kymmeneen vuoteen, mutta eri maiden Helsinki-ryhmät saivat ETYK:n päätöksistä
legitimiteettiä toiminnalleen. Se osaltaan ylläpiti kansalaisvapauksia ja
–oikeuksia koskenutta kansainvälistä keskustelua ja vaikutti myöhemmin osaltaan
Itä-Euroopan järjestelmämullistuksiin." Sanoma on kiteytettävä
tarttuvaksi iskulauseeksi Yllättävän tärkeäksi on osoittautunut
se, millä tavalla komissiot ovat pystyneet kiteyttämään keskeiset sanomansa. Kussakin
komissiossa yhtenä haasteena on ollut keksiä tarttuva iskulause, "catchy
phrase". Puhuttelevimman esimerkin tästä tarjoaa
Norjan pääministerin Gro Harlem Brundtlandin johdolla toimineen maailmankomission
oivallus. Sen vuonna 1987 julkaisema loppuraportti Our Common Future lanseerasi käsitteen
kestävä kehitys. "Käsitteellisellä tasolla se tarjosi
keinon sovittaa yhteen kehityksen ja ympäristön tarpeet, mitä siihen asti oli pidetty
lähes mahdottomana tehtävänä. Ei ollut ihme, että käsite kestävä kehitys alkoi
elää mitä erilaisimmissa sovellutuksissa maailmanlaajuisista toimintaohjelmista
paikallisiin asti." "Onnistunut kiteytys sekä kuvaa
osuvasti sisältöä että vetoaa tunteisiin", Vesa määrittelee. "Myös Palmen komission lanseeraama
käsite Common Security, yhteinen turvallisuus, vaikutti ajattelutapoihin. Keskellä
kylmää sotaa se korosti turvallisuusongelmien ratkomisessa vastakkainasettelun sijaan
yhteistyötä. Heti ei seurannut konkreettisia muutoksia, mutta ajattelutapa jäi
elämään." Suomen ja Tansanian presidenttien johtama
maailmankomissio, joka keskittyi globalisaation sosiaalisiin vaikutuksiin, omaksui
iskulauseikseen Decent Work, säällinen työ, ja Fair Globalisation, säällinen
globalisaatio, kuten presidentti Tarja Halonen on ilmaissut käsitteet suomeksi. Kanadan hallituksen elokuussa 2000
perustama humanitaarista väliintuloa käsitellyt komissio aukoi puolestaan luovasti
umpisolmua, jossa suvereeni valtio ei täytä velvollisuuttaan suojella kansalaisten
oikeuksia. Komissio ajoi julkisuuteen käsitteen Responsibility to Protect, vastuu
suojella. "Komissio tarkoitti sillä mallia,
jossa kansainvälinen yhteisö ottaa tehtäväkseen suojella kansalaisten oikeuksia
siellä, missä suvereeni valtio ei sitä tee. Esitys on kenties auttanut ristiriidan
ratkaisemisessa, vaikka uutta ajattelumallia ei olekaan vielä kaikkialla
hyväksytty." Kansalaisyhteiskunnan roolia on
laajennettu Komissiotyön menestys riippuu myös
ajoituksesta. Vesa kuvailee siihen liittyviä ehtoja näin: "Eteneminen vaatii
suotuisaa ilmapiiriä. Ajan on niin sanotusti oltava kypsä". "Esitykset ovat synnyttäneet
eteenpäin vienyttä keskustelua siinä tapauksessa, että ne ovat joidenkin merkittävien
tahojen mielestä näyttäneet tarjoavan ratkaisuja polttaviin, umpikujaan ajautuneisiin
ongelmiin. Brundtlandin komissio on tästä malliesimerkki." Komissioille on ollut tyypillistä, että
ne ovat korostaneet riippumattomuuttaan hallituksista. "Se on laajentanut jäsenenä
olleiden arvovaltaisten henkilöiden liikkumatilaa. He ovat voineet kannattaa ehdotuksia,
jotka ovat olleet hankalia esimerkiksi heidän omien maittensa hallituksille." Raporttien valmisteluprosessit ovat olleet
perusteellisia. Brundtlandin komissio järjesti ympäri maailmaa kuulemisia yli kolme
vuotta. Niihin osallistui tuhansia ihmisiä, jotka edustivat eri kansalaispiirejä
slummien asukkaista teollisuusjohtajiin. Kirjallisessa muodossa komissiolle toimitettiin
lausuntoja yli 10 000 sivua. Kirjan loppuluvussa Vesa arvelee, että
Brundtlandin komission saavuttama menestys ja vaikutusvalta perustuivat osaksi sen
avoimuuteen, läpinäkyvyyteen ja kiinteään yhteistyöhön kansalaisyhteiskunnan kanssa. Helsinki-prosessi menee vielä pidemmälle
siinä, kuinka laajasti kansalaisyhteiskunnan edustajia on kutsuttu mukaan
valmistelutyöhön. Komissioperinteen alkuaikoina oli toisin. Vesan mukaan Saksan entinen
liittokansleri Willy Brandt "pikemmin puhui järjestöille kuin järjestöjen
kanssa" silloin, kun hän johti komissiota, joka julkaisi vuonna 1980
pääraporttinsa North-South: A Programme for Survival. Vesa kutsuu komissioiden työtapojen
kehittymistä "insitutionaaliseksi oppimiseksi". Uudet komissiot ovat
hanakkaasti ottaneet oppia edeltäjiensä eri toimintamuodoista saamista kokemuksista. Vain osa jäsenistä on toiminut
aktiivisesti Komissioiden perinteeseen kuuluu, että
toiset jäsenet toimivat elimessä aktiivisesti, toiset pysyvät passiivisina.
Jälkimmäisten rooli voi silti olla arvokas, jos heidän nimellään on painoarvoa omissa
viiteryhmissään. Vesan mielestä passiivisen roolin
omaksuneiden jäsenten mukaan kutsuminen ei ole vähentänyt komissioiden uskottavuutta.
"Asia on pikemmin ollut päinvastoin, koska yhteyksiltään ja näkemyksiltään
laaja-alaisia komissioita on kuunneltu monella taholla. Niiden ehdotuksia ei ole voitu
suoralta kädeltä leimata joidenkin kapeiden intressipiirien esityksiksi." Willy Brandtin kerrotaan aikoinaan
uskoneen, että hänen menestyksekkään idänpolitiikkansa luoma arvovalta takaa Brandtin
komission ehdotusten vauhdikkaan etenemisen. "Se oli epärealistista. Nykymaailmassa
vaikeat kansainväliset ristiriidat ja haasteet eivät ole ratkaistavissa yhden
karismaattisen johtajan voimin. Siihen tarvitaan monien voimahahmojen ja –ryhmien
myötävaikutusta", Vesa muistuttaa. Hänen mukaan Brandtin komission
"keynesläiset" ehdotukset törmäsivät neljännesvuosisata sitten melkein kuin
seinään uusliberalismin noustua maailman mitassa yhteiskuntapolitiikan valtavirraksi. "Nyt realismia on, että molemmat
virtaukset otetaan ratkaisuehdotuksissa huomioon. Tämänmukaisesti Halosen ja Mkapan
johtama komissio lähti siitä, että globalisaatio on vääjäämätöntä ja tuottaa
hyvääkin, mutta sen kielteisiä sosiaalisia vaikutuksia on ehkäistävä ja korjattava
monin tavoin." Komissiotyö maksaa mitättömästi Yleistysten tekeminen aiempien komissioiden
työstä ja niiden tuloksista on varsin abstraktia ja paljolti myös spekulatiivista. Se
johtuu asioiden ja prosessien monimutkaisuudesta ja pitkästä aikaperspektiivistä. Sen sijaan komissiotyön vaatimat
kustannukset ovat nopeasti kuitattavissa. "Komissioiden toiminta on ollut erittäin
halpaa verrattuna niiden tuloksiin, varsinkin verrattuna vaihtoehtoisiin tapoihin
yrittää vahvistaa turvallisuutta ja kehitystä", Vesa vakuuttaa. - - - - - Lue lisää aiemmista komissiosta: |