Juhani Artto Homepage 2009 / Trade Union News from Finland / Ay-uutiset maailmalta
valikko


JUHANI ARTTO
HOMEPAGE 2013

HAKU / SEARCH

GALLERIA / GALLERY

TRADE UNION NEWS
FROM FINLAND 1997-2013

AY-UUTISET
MAAILMALTA 1999-2013

KOHTI KUMPPANUUTTA
- KUINKA SUOMI
OPPI TEKEMÄÄN
KEHITYSYHTEISTYÖTÄ
1965-2005

KAIKKI PELISSÄ -
SÄHKÖISET LISÄSIVUT

EVERYTHING AT STAKE - SAFEGUARDING INTERESTS IN A WORLD WITHOUT FRONTIERS

MEDIALINNAKKEET

BOLIVIA

HAITI

MUUT JUTUT
OTHER STORIES

INTERNET -
TIEDONHAUN OPAS 2.0

SUITSAIT

MUILLA SAITEILLA
ON OTHER SITES

LINKIT / LINKS

JULKAISIJA / PUBLISHER

© JUHANI ARTTO
1997-2013

juttupohja_1

Kehitysmaiden nousu on muuttanut
suomalaisten asiantuntijoiden kysyntää

Kehitys (06.03.2009 - Juhani Artto) Suomalaiselle asiantuntijalle on edelleen runsaasti käyttöä kehitysmaissa ja kehitystyötä tekevissä kansainvälisissä organisaatioissa, kuten YK:n erityisjärjestöissä. Tarpeen laatu ja määrä ovat kuitenkin muuttuneet merkittävästi julkisen kehitysavun ja –yhteistyön alkuvuosien jälkeen.

Muutoksen suurin syy on ilahduttava. Kehitysmailla on nyt omasta takaa asiantuntijoita ja osaajia suureen osaan tehtävistä, joihin vielä joitakin vuosikymmeniä sitten piti rekrytoida tekijöitä teollisuusmaista. Kahdenvälisen kehitysyhteistyön henkilöstöpolitiikan se on suorastaan mullistanut, ja kilpailu kansainvälisten järjestöjen ylemmistä nimityksistä on entisestään kiristynyt.

Osaaminen siirtyi huonosti

Suomen mittavimmissa kahdenvälisissä hankkeissa 1970- ja 1980-luvuilla saattoi kohdemaassa työskennellä 10-15 suomalaista asiantuntijaa hanketta kohti. Projektit muistuttivat enemmän ”avaimet käteen” –toimituksia kuin kumppanuusmaiden tasavertaista yhteistyötä, vastaanottajamaan omistajuudesta puhumattakaan.

Suomalaisen asiantuntijaryhmän kiinnittäminen takasi - hankalista olosuhteista huolimatta - projektien rivakan etenemisen, mutta malli sisälsi vakavan ongelman. Osaamista siirtyi suomalaisilta vastaanottajamaan ihmisille paljon tavoiteltua niukemmin. Näin kertoo vapaa konsultti Tauno Kääriä, joka on tehnyt pitkän uran kehitysyhteistyön erilaisissa tehtävissä sekä julkisella että yksityisellä puolella

Uuteen toimintamalliin laman nopeuttamana

Kehitysmaiden oman asiantuntijajoukon laajeneminen ja monipuolistuminen loivat vähitellen edellytykset teollisuusmaiden asiantuntijoiden osuuden rajoittamiselle hankkeissa. Edellytysten kypsyminen vaikutti myös ajattelutapoihin. Tuli tilaa ajatella, että antajamaiden asiantuntijoiden sijaan tulisi suosia vastaanottajamaiden osaajia. 

Suomessa 1990-luvun alkuvuosien rajut supistukset kehitysyhteistyön määrärahoihin jouduttivat siirtymistä kahdenvälisen yhteistyön uuteen toimintamalliin. Siinä enää pieni osa asiantuntijoista on suomalaisia. Samansuuntaisen muutoksen ovat toteuttaneet muutkin teollisuusmaat, mutta harva maa vei sen läpi yhtä nopeasti kuin Suomi silloisen taloustilanteensa painostamana.

Uuden mallin mukaisissa kahdenvälisissä hankkeissa suomalaisia asiantuntijoita tarvitaan lähinnä laaja-alaista osaamista ja vankkaa kokemusta vaativissa suunnittelu- ja johtotehtävissä sekä erityisasiantuntijoina. Suomalaisesta näkökulmasta tässä on ikävää se, että kahdenvälisissä hankkeissa ei ole enää entiseen tapaan kasvamassa suomalaisten asiantuntijoiden nuorta polvea, Kääriä sanoo.

Näillä näkymin suomalaisten asiantuntijoiden tarpeen pieneneminen kahdenvälisessä kehitysyhteistyössä tulee jatkumaan. Tosin lyhytaikaisissa tehtävissä kysyntä on jatkunut merkittävänä.

Julkisessa kahdenvälisessä kehitysyhteistyössä suomalaisten asiantuntijoiden rekrytointi töihin kentälle on tullut harvinaiseksi. Myös heidän roolinsa vastaanottajamaan hallinnon tehtävissä on muuttunut. Nykyään he toimivat tavallisesti neuvonantajan nimikkeellä. Se heijastaa kehitysprosessin omistajuudessa tapahtunutta tosiasiallista siirtymää kehitysmaiden suuntaan.   

Hallintotavan muuttaminen vaativaa

Kehitysmailla on kuitenkin rajoituksensa. Kriittiseksi hankkeissa on tullut se, kyetäänkö niillä auttamaan vastaanottajamaan hallintoa muuttumaan, Kääriä korostaa. Hänen mukaansa vastaanottajamaan asiantuntijoiden osaaminen riittää nykyään useimpien tehtävien hoitamiseen, mutta paikallisten hallintotapojen muuttaminen ottaa koville. Useimmiten se toteutuu varmimmin rahoittajan myötävaikutuksella valitun, kansainvälisissä tehtävissä kouliintuneen konsultin johdolla.

Kääriän mukaan suomalaisilla kehitysyhteistyön tekijöillä oli jo 1970-luvulla haluja muuttaa vastaanottajamaita ”hyvän hallinnon” –periaatteiden mukaisesti, mutta silloiset pelisäännöt eivät sallineet edes yrittää sitä. Mahdollisuuksia siihen alkoi syntyä vasta 1990-luvun alkupuolella, jolloin muun muassa Maailmanpankissa havahduttiin hallintokulttuurin merkitykseen kehitysprosessissa.

Vähemmän suomalaisia järjestöjen johtotehtävissä

YK:n ja muiden kehitystyötä tekevien kansainvälisten järjestöjen johtopaikoilla on nykyään vähän suomalaisia. Taannoin Suomella oli paremmat asemat. Huippuvuosina Martti Ahtisaari veti YK:n hallinnon kehittämistyötä, Helvi Sipilä vastasi YK:ssa toiminnasta naisten aseman parantamiseksi ja Ensio Siilasvuo johti YK:n rauhanturvaajia Lähi-idässä.

Nykytilanne on huolestuttanut Suomen kansainvälisen politiikan ylimpiä päättäjiä ja virkamiehiä jo joitakin vuosia. Konkreettiseen toimintaan huolestuneisuus johti viime vuonna. Silloin pantiin vireille selvitys suomalaisista kansainvälisten järjestöjen eritasoisissa tehtävissä. Selvitys valmistui syyskuussa 2008, ja paraikaa sen pohjalta valmistellaan toimintaa, jolla Suomen aliedustusta johtavilla paikoilla pyritään lieventämään.

Tavoitteena on saada suomalaisia ennen muuta tehtäviin, joiden haltijat voivat vaikuttaa järjestöjensä linjauksiin, UM:ssä selvityksen tehnyt ulkoasiainneuvos Anna-Liisa Korhonen toteaa. ”Kansainvälisten järjestöjen virkamiehinä he eivät edustaisi Suomen politiikkaa, mutta olennaisen tiedon kulku järjestöjen ja Suomen välillä tehostuisi. Se parantaisi Suomen toivomusten huomioonottamisen mahdollisuuksia.”

Kilpailu johtopaikoista kiristynyt

Selvityksen piirissä olleissa 62 järjestössä ja niiden sihteeriyksiköissä työskenteli viime keväänä 280 suomalaista. Merkittävä osa heistä toimi keskitason toimeenpanotehtävissä ja lähes puolet junioritasolla. Noista asemista käsin järjestöjen politiikan kehittämiseen ei ole mahdollista vaikuttaa. Selvitys kohdistui muun muassa YK:n järjestöperheeseen ja kansainvälisiin rahoituslaitoksiin, mutta ei ulottunut EU:n organisaatioon eikä kansainvälisiin kansalaisjärjestöihin lukuun ottamatta humanitaarisen toiminnan verkostoja.

Kartoitus osoitti, että YK-järjestelmän johtotehtävissä toimi vuosi sitten 11 ja keskijohdon tasolla 24 suomalaista. Kansainvälisissä rahoituslaitoksissa vastaavat luvut olivat 1 ja 7. Pääjohtajana ei työskennellyt ainoatakaan suomalaista.

Korhosen mukaan kilpailu johtotason nimityksistä on nyt huomattavasti kovempaa kuin vuosikymmeniä sitten, jolloin suomalaiset ylsivät nykyistä näyttävämpiin asemiin kansainvälisissä järjestöissä. Asemien heikkenemistä selittävät paikkoja havittelevien maiden määrä kasvu ja kehitysmaiden naisehdokkaiden suosiminen viimeaikaisissa johtohenkilöstön valinnoissa. Sillä on tasapainotettu keskeisissä tehtävissä työskentelevien maa- ja sukupuolijakaumaa.  

Tässä asetelmassa eteneminen Suomelle tärkeiden järjestöjen nimityksissä vaatii pitkäjänteistä ja järjestelmällistä työtä, Korhonen painottaa. On oltava aktiivisessa vuorovaikutuksessa kansainvälisissä järjestöissä jo työskenteleviin suomalaisiin, koska järjestöjen johtotehtäviin noustaan yleensä niiden sisältä.

”Emme ole ehkä riittävästi seuranneet heidän urakehitystään järjestöissä, emmekä ole kehuneet heitä riittävästi muiden maiden edustajille. Lobbaus varsinkin korkeamman tason paikkoihin on UM:n tehtävä.” Mitä korkeammasta virasta on kysymys, sitä lujemmin on ponnisteltava oman ehdokkaan valinnan puolesta.

Alempiin tehtäviin omatoimisesti

Kansainvälisten järjestöjen alemman tason tehtäviin hakijat pyrkivät yleensä omatoimisesti ilman Suomen virkamiesten tai poliitikkojen myötävaikutusta. Apulaisasiantuntijoita ja vapaaehtoisia on tosin rahoitettu kansainvälisten järjestöjen palvelukseen jo julkisen kehitysavun alkuajoista lähtien. Pitkin 1970-lukua noissa tehtävissä työskenteli satakunta suomalaista, ja määrä on pysynyt nykyhetkeen asti lähes samalla tasolla.

Suomalaisten asemia kansainvälisten järjestöjen johtotasolla on ehkä kaventanut sekin, että kansainvälistä uraa haluaville on nyt tarjolla vasta viime vuosikymmeninä syntyneitä vaihtoehtoja. EU-jäsenyyden myötä suomalaisille on avautunut mahdollisuus tulla valituksi EU:n virkoihin, ja liike-elämän kansainvälistyminen on luonut suomalaisille jonkin verran yksityissektorin työpaikkoja sekä teollisuus- että kehitysmaissa.

Nämä uudet vaihtoehdot eivät Korhosen mukaan ole laajentaneet kansainväisten järjestöjen rekrytointipohjaa, koska liike-elämästä ja EU-tehtävistä ei juurikaan ole hakeuduttu YK:n tai muiden kansainvälisten järjestöjen palvelukseen.

Myös muut Pohjoismaat ovat aliedustettuina järjestöjen johtavissa tehtävissä. Sekin kertoo, kuinka kireätä kilpailu ylimmistä paikoista on, Korhonen toteaa.