Juhani Artto Homepage 2009 / Trade Union News from Finland / Ay-uutiset maailmalta
valikko


JUHANI ARTTO
HOMEPAGE 2013

HAKU / SEARCH

GALLERIA / GALLERY

TRADE UNION NEWS
FROM FINLAND 1997-2013

AY-UUTISET
MAAILMALTA 1999-2013

KOHTI KUMPPANUUTTA
- KUINKA SUOMI
OPPI TEKEMÄÄN
KEHITYSYHTEISTYÖTÄ
1965-2005

KAIKKI PELISSÄ -
SÄHKÖISET LISÄSIVUT

EVERYTHING AT STAKE - SAFEGUARDING INTERESTS IN A WORLD WITHOUT FRONTIERS

MEDIALINNAKKEET

BOLIVIA

HAITI

MUUT JUTUT
OTHER STORIES

INTERNET -
TIEDONHAUN OPAS 2.0

SUITSAIT

MUILLA SAITEILLA
ON OTHER SITES

LINKIT / LINKS

JULKAISIJA / PUBLISHER

© JUHANI ARTTO
1997-2013

juttupohja_4

Teekkarista taistolaiseksi

ORD (17.10.2009 - Juhani Artto) Itsenäisyyspäivän aattona 1969 Dipolin yhdessä kokoushuoneessa oli koolla parikymmentä teekkaria. Perustimme Otaniemen kansandemokraatit –järjestön (OKA), joka hieman myöhemmin hyväksyttiin Vasemmistoliiton edeltäjän SKDL:n jäsenjärjestöksi.

Järjestäydyimme toimiaksemme tehokkaasti paremman maailman puolesta. Olimme vietnamilaisten puolella jenkkejä vastaan, mustien rinnalla apartheid-valkoisia vastaan, parempia palkkoja lakolla ajaneiden työläisten puolella kapitalisteja vastaan. Tuimme sosiaaliturvan kehittämistä. Monella meistä oli kokemusta kamppailusta korkeakoulujen hallinnon uudistamiseksi henkilö ja ääni –periaatteen pohjalta.  

Kannatimme sosialismia, mutta konkreettiset tavoitteemme eivät olleet erityisen vasemmistolaisia. Siitä kertonee paljon se, että muutaman vuoden kuluttua samat linjaukset hyväksyttiin ylioppilaskunnan hallituksessa, jonka muodostimme yhdessä sosialidemokraattien, keskustalaisten ja liberaalien kanssa.

OKAn alkukuukausina meillä ei ollut roolia kommunistisen puolueen SKP:n sisäisessä suunta- ja valtataistelussa. Emme kannattaneet lepsusti kompromisseihin suhtautuneita saarislaisia, emmekä tiukemmin puhdasoppisuutta varjelleita taistolaisia. Aatteellisesti sijoituimme sosialidemokraateista vasemmalle ja meitä innostivat kolmannen maailman vapautustaistelijat ja –liikkeet, kuten Che Guevara, Vietnamin sissit ja eteläafrikkalaisten ANC.

Pian kuitenkin ajauduimme taistolaisliikkeen osaksi. Taistolaisten lehden Tiedonantajan arviot Suomen ja maailman tilasta vaikuttivat meistä paljon terävämmiltä kuin saarislaisten Kansan Uutisten.   

Muutamassa vuodessa OKAsta kasvoi parin sadan teekkarin taistolainen järjestö. Ylioppilaskunnan vaaleissa saimme viidenneksen äänistä. Oikeistolaiset professorit ja teollisuusjohtajat olivat kummissaan, huolissaan ja jotkut jopa kauhuissaan. Olimmekin tosissamme ja uskoimme mahdolliseksi Suomen politiikan vasemmistolaistamisen ja asteittaisen siirtymisen sosialismiin, jossa valta olisi työväestöllä.

Järjestöömme oli helppo hankkia uusia jäseniä keskustelemalla opiskelijatovereiden kanssa kapitalismista ja sosialismista, sortajista ja sorretuista. Silloisessa ilmapiirissä liikkeemme edusti moraalisesti houkuttelevaa vaihtoehtoa, vieläpä maailmanlaajuisesti. Todistelimme, että insinööritkin ovat proletarisoitumassa ja muuttumassa työläisten potentiaalisiksi liittolaisiksi.

Maailmankuvani kaksi murrosta

Politiikka ei kiinnostanut minua ennen kuin kolmannen vuoden teekkarina heräsin yhteiskunnallisuuteen ja vasemmistolaisuuteen. Kouluvuosina kotona Valkeakoskella luin Uudesta Suomesta yleensä vain urheilusivut ja sarjakuvat.

Minut pysäyttivät muun muassa Antti Karvonen ja Kari Piimies, jotka ylioppilaskunnan edustajistossa kuvailivat Etelä-Afrikan apartheidia ja Yhdysvaltojen julmuuksia Vietnamissa ja ehdottivat niiden tuomitsemista. Ensi reaktioni oli, etteivät tuollaiset asiat kuulu ylioppilaskunnan edustajistolle. Vallanpitäjien epämoraalisuuden oivaltaminen romahdutti siihenastisen epäpoliittisen maailmankuvani.

Tilalle tuli ideologia, jonka edustajat näyttivät johdonmukaisimmin tukevan vietnamilaisia, Etelä-Afrikan mustia ja oikeuksiaan puolustaneita suomalaisia työläisiä.

Kymmenisen vuotta myöhemmin aloin vähitellen ajatella, että taistolaisuutta vaivasi dogmaattisuus. Opinkappaleita käytettiin liikkeen kehittämisen jarruttamiseen. Sisäisessä keskustelussa ei ollut sijaa oman liikkeemme minkäänlaiselle arvostelulle.

Omaa dogmatismiani oli aina 1980-luvun alkuun asti muun muassa usko sosialististen maiden haluun ja kykyyn huolehtia ympäristön tilasta. Olin sokea myös Itä-Euroopan kommunistivetoisten hallitusten ihmisoikeuspolitiikan tuhoisuudelle. Dogmatismini esti minua tajuamasta sosialististen maiden isoa demokratiavajetta.

Emme kylläkään olleet ainoita dogmaattisia, siitä pari pientä mutta kuvaavaa esimerkkiä nuoruuteni toimintaympäristöstä. 1970-luvun alussa korkeakoulumme hallinnolle ei kelvannut ylioppilaskunnan demokraattisen rintaman ehdotus ympäristönsuojelun ja työsuojelun opetuksen aloittamiseksi. Myöhemmin kapeakatseisten professorien ”ei kuulu meille” –asenne murtui ja insinööreille alettiin tarjota opetusta tekniikan yhteiskunnallisista vaikutuksista.

Kun OKA ja koko sosialistinen opiskelijaliike vaati jokaiselle opiskelijalle tuhannen markan opintorahaa vuodessa, dogmaattisia emme olleet me, vaan meidät huutokauppapolitiikasta tuominneet, heidän joukossaan sosialidemokraattejakin. He eivät kyenneet tajuamaan, että taistolaisten aloitteissa voisi olla mitään mieltä. Opintorahaa koskeva vaatimuksemme on vuosien mittaan toteutunut moninkertaisesti.

Saattaa olla, että vasemmistopuolueiden nykyisen heikon vaalimenestyksen siemeniä kylvettiin jo 1970- ja 1980-luvuilla, jolloin työväenliikkeen muut suuntaukset jyräsivät yhdessä vallanpitäjien kanssa taistolaisuuden marginaaliin. Parempi vaihtoehto olisi ollut rakentaa yhteistyötä työväenliikkeen kaikkien suuntausten kesken. Työväenliikkeen yhden osan marginalisoiminen ei ole helpottanut, vaan vaikeuttanut tavallisten ihmisten etujen puolustamista.